Pölyttäjät tarvitsevat monipuolista ravintoa tasaisesti läpi kesän

Pölyttäjille on tärkeää, että niille on tarjolla riittävästi ravintoa keväästä syksyyn. Meidän ihmisten tavoin pölyttäjätkin tarvitsevat monipuolista ravintoa, eli eri kasvilajien kukista peräisin olevaa mettä ja siitepölyä.

Omakotiyhdistykseltä tuli viesti. Siinä toivottiin voikukkien leikkaamista, jotta ”siemenet eivät lentelisi naapurien puolelle”. Närkästyin. Olin juuri ihaillut pihani voikukissa pyöriviä erakkomehiläisiä.

Voikukat ovat tärkeitä ravintokasveja pölyttäjille.

Ison-Britannian maaseudulla tehdyssä tuoreessa tutkimuksessa havaittiin, että puolet sikäläisten kimalaisten ravinnosta koostui vain kolmesta kasvilajista: karhunlaukasta (Allium ursinum), pelto-ohdakkeesta (Cirsium arvense) ja valkoapilasta (Trifolium repens).

Lisäksi muutama muu laji tai lajiryhmä, kuten voikukat, olivat tärkeitä ravintolähteen jatkuvuuden ylläpitämisessä. Voikukat tuottivat suurimman osan kaikesta kimalaisten käytössä olevasta ravinnosta maaliskuun puolivälistä huhtikuun loppuun asti.

Tutkijat löysivät selviä ajanjaksoja, joina ravinnontarjonta oli erityisen alhaista. Ensimmäinen ”hunger gap” oli maaliskuussa, eli kimalaisille erittäin kriittisenä ajankohtana. Silloin talvehtineet kimalaiskuningattaret lähtevät liikkeelle.

Mikäli kuningatar ei löydä tarpeeksi ravintoa, se voi menehtyä ja kokonainen kolonia jäädä perustamatta.

Kevään jälkeen ravintoa oli runsaasti tarjolla toukokuussa, mutta kesäkuussa oli seuraava väli ravinnontarjonnassa. Lisäksi syksyllä, elo-syyskuussa, ravintoa oli jälleen niukanlaisesti saatavilla.

Tutkijoiden laskelmien mukaan kevään ravintoaukon saisi paikattua lisäämällä noin 12,3 grammaa meden sisältämää sokeria neliökilometrille, mikä vastaa noin tuhatta pajunkukintoa. Kesän kuiva kausi, jolloin pölyttäjiä on huomattavasti enemmän, sen sijaan vaatisi jopa 500-2000 lisägrammaa sokeria per neliökilometri, mikä puolestaan vastaa esimerkiksi noin hehtaarin kokoista puna-apilapeltoa.

Ravinnon koostuminen vain muutamista lajeista voi myös olla pölyttäjille ongelmallista.

Toisessa äskettäin julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin, miten erilaisilla ravintokasveilla ruokitut kimalaiskuningattaret ja niiden perustamat koloniat pärjäsivät laboratorio-oloissa. Kutakin kuningatarta ja sen jälkeläisiä ruokittiin vain yhdenlaisella siitepölyllä, joka oli peräisin joko asterikasveista, kistuksista (Cistus) tai kanervakasveista.

Siitepölyn laatu ei vaikuttanut kuningattaren munimien munien määrään tai pesänrakennuksen aloittamisen ajankohtaan, mutta erityisesti kanervien siitepölyllä ruokitut toukat kehittyivät jopa useita päiviä muita toukkia hitaammin.

Muutama päivä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta koska kimalaiskolonia syntyy ja kuolee kesän aikana, voi muutaman päivän erokin olla merkityksellinen.

Mitä nopeammin kuningatar saa työläisiltä apua ravinnon keräämiseen, sitä paremmat edellytykset kolonialla on kasvaa. Etenkin jos ravintoa on muutenkin vähänlaisesti saatavilla, on lisäapu sen hankkimisessa tarpeen.

Varpunen on vaarassa hävitä Suomesta

Viimeisimmässä uhanalaisuuden kokonaisarvioinnissa tuttu takapihojemme lintu, varpunen, on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Uhanalaisuus tarkoittaa lajin häviämisriskiä tulevaisuudessa, eli varpunen on vaarassa hävitä Suomesta. Varpunen ei ehkä ole erikoinen laji, mutta ainutlaatuinen ja siksi suojelemisen arvoinen.

Suomen lajiston uhanalaisuuden tuore kokonaisarviointi eli niin sanottu Punainen kirja julkaistiin kuukausi sitten. Tulokset eivät olleet hyviä – arvioinnin mukaan joka yhdeksäs laji on uhanalainen. Yksittäisistä lajeista julkisuudessa eniten huomiota lienee saanut hömötiainen, ja ihan syystä. Aiemmin yleisen metsälajin luokitus on muutamassa vuodessa muuttunut vaarantuneesta (2015) erittäin uhanalaiseksi (2019).

Itseä näin kaupunkilaisena kuitenkin hätkähdytti enemmän varpusen vastaava uhanalaisuusluokituksen muuttuminen vaarantuneesta erittäin uhanalaiseksi. Tiesin kyllä varpusella menneen huonosti jo pidempään, mutta uusin luokitus oli silti jonkinasteinen järkytys. Siis ihan tavallinen varpunen on erittäin uhanalainen? Minähän näen niitä pihallani joka päivä.

Varpunen on kulttuuriympäristöjen laji, jonka äkkiseltään luulisi päinvastoin hyötyvän lisääntyneestä ihmistoiminnasta. Varpusen vähenemisen syitä ei tarkkaan tiedetä, mutta niihin epäillään liittyvän esimerkiksi maatalouden muutokset ja pihapiirien liiasta siistiytymisestä aiheutuva pesäpaikkojen ja ravinnon väheneminen.

Minä tosiaan näen varpusia päivittäin. Se, että laji on listattu uhanalaiseksi, ei tarkoitakaan sitä, etteikö lajin yksilöitä voisi nähdä usein ja paljon. Uhanalainenkin laji voi olla paikallisesti runsaslukuinen.

Uhanalaisuus tarkoittaa lajin häviämisriskiä tulevaisuudessa. Lajin häviämisriski on suurempi, mikäli sillä on esimerkiksi rajoitettu levinneisyys, pieni populaatiokoko tai sen populaatiokoko pienenee tarkastelujaksosta toiseen. Vuoden 2015 nisäkkäiden ja lintujen uhanalaisuusarvioinnissa varpusen yksilömääräksi Suomessa arvioitiin 490 000. Puolisen miljoonaa voi kuulostaa isolta luvulta, mutta ei suhteutettuna olekaan niin suuri.

Raportoin viimeisimpään pihabongaukseen kymmenen varpusta. Pihapiirissäni asuu varmasti useampikin varpusyksilö, mutta täydellä varmuudella olen siis nähnyt ja kirjannut ylös ainakin kymmenen selvästi eri yksilöä. Jos oletetaan, että jaan nämä varpuset vaikkapa neljän naapurini kanssa, tekee se kaksi varpusta per piha. Suomessa on arvioiden mukaan noin miljoona omakotitalopihaa. Jos niillä kaikilla asuisi kaksi varpusta, jo siitä tulisi kaksi miljoonaa yksilöä.

Vertailun vuoksi esimerkiksi talitiaisen yksilömäärä oli samassa arvioinnissa 3,7 miljoonaa.

Monilla lajeilla taas on huomattavasti laajempi rooli, jolloin joku toinen laji pystyisi kokonaan tai osittain hoitamaan kyseisen lajin ekologisen tontin. Esimerkiksi Suomessa elinvoimaiseksi luokiteltu, ekologialtaan varpusen kanssa hyvin samantapainen pikkuvarpunen voisi levinneisyysalueellaan todennäköisesti toiminnallisesti paikata varpusen häviämisen.

Se ei silti korvaisi varpusta lajina.

Varpunen ei ehkä ole ekologisessa mielessä mikään ukonhattukimalainen, mutta se on silti ainutlaatuinen laji, jonka säilymisestä meidän tulisi kantaa huolta. Jos ei muusta syystä, niin biologi Edward O. Wilsonin sanoin: ”Koska me tiedämme sen olevan olemassa”.

Monimuotoinen kimalaislajisto mahdollistaa monipuoliset pölytyspalvelut

Suomesta on tavattu kaikkiaan 37 kimalaislajia, jotka eroavat toisistaan muun muassa ravinnon hakuun käyttämiensä kukkien osalta. Kimalaiset ovat tärkeitä pölyttäjälajeja, joita uhkaavat esimerkiksi hyönteismyrkyt. Omassa pihassa kimalaisten viihtymistä voi edistää sopivilla kukkavalinnoilla.

Kesällä kukkapenkeissäni kävi kova kuhina, kun lukuisat kimalaiset surrasivat ravintoa hakemassa. Lokakuussa sekä kesän intensiivinen kukkaloisto että kimalaisparvien surina olivat jo takana, mutta epätavallinen lämpöaalto oli ilmeisesti herättänyt jo kertaalleen horrokseen vaipuneen kuningattaren, joka pyöri mettä etsien viimeisissä daaliankukissa.

Mantukimalainen, kontukimalainen..? Arvuuttelin lajia. Toivottavasti se löysi ravintoa ja tiensä takaisin talvehtimiskoloonsa, oli laji mikä hyvänsä.

Kimalaislajeja on tavattu Suomessa kaikkiaan 37, noin puolet koko Euroopan lajeista. Vertailun vuoksi esimerkiksi Isossa-Britanniassa on yli kymmenen kimalaislajia vähemmän. Suomen lajiston monimuotoisuutta selittää ainakin osittain pohjoisille tunturialueillemme ominainen kimalaislajisto.

Määrä tuntuu silti suurelta. Mihin ihmeeseen näin monenlaisia kimalaisia oikein tarvitaan?

Suomen kimalaiset – kirjan mukaan suhteellisen pienelläkin alueella voi tavata peräti 10–15 eri kimalaislajia. Niillä kaikilla on hieman erilaiset elinympäristö-, pesäpaikka- ja ravintokasvivaatimukset.

Joidenkin lajien nimi antaa jo viitteitä lajin ekologiasta: kivikkokimalainen pesii nimensä mukaisesti kivikoissa, kun taas kartanokimalainen rakentaa pesänsä mieluusti rakennuksiin. Ukonhattukimalainen on erikoistunut vierailemaan ukonhatun kukilla.

Kimalaiset ovat hyviä pölyttäjälajeja muun muassa siksi, että ne pystyvät monista muista lajeista poiketen lentämään myös huonommissa sääoloissa, kuten tuulisella säällä ja kylmällä ilmalla.

Kimalaislajin kielen pituus vaikuttaa eniten siihen, millaisista kukista se pystyy ravintoa saamaan. Lyhytkieliset lajit suosivat laakeita kukkia, kun taas pitkäkieliset lajit saavat mettä hankalammistakin paikoista.

Monimuotoinen kimalaislajisto on tärkeää paitsi luonnonkukille, myös puutarhojen ja peltojen viljelyskasveille. Esimerkiksi härkäpavun kukan mesi sijaitsee niin syvällä, että vain pitkäkielinen tarhakimalainen pystyy hyödyntämään meden pölyttämällä kukan samalla.

Kuten monille muillekin lajeille, myös kimalaisille ilmastonmuutos tuo haasteita. Aikaistuva kevät voi aiheuttaa synkronian rikkoutumisen kimalaiskuningatarten heräämisajan ja ensimmäisten kukkien ilmaantumisen välillä. Liian aikaisin heräävät kuningattaret eivät välttämättä löydä tarpeeksi ravintoa.

Nopea ja riittävä ravinnon löytyminen on kimalaiskuningattarille keväällä ensiarvoisen tärkeää, sillä ne ovat vastuussa uusien yhdyskuntien perustamisesta ja samalla monien ihmiselle tärkeiden kasvien pölytyksen onnistumisesta.

Ilmastonmuutoksen lisäksi kimalaisia haittaavat elinympäristöjen, kuten runsaskukkaisten ketojen ja niittyjen väheneminen, sopivien pesäpaikkojen (esimerkiksi pelto-ojien pientareiden) puute sekä ympäristön kemikalisoituminen.

Hyönteismyrkyistä neonikotinoidien on havaittu vaikuttavan monin tavoin pölyttäjiin, esimerkiksi häiritsemällä kimalaisten sosiaalista käyttäytymistä ja kolonian lämmönsäätelyä. Neonikotinoidien korvaajiksi on kaavailtu uusia sulfoksimiini-pohjaisia torjunta-aineita, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan nekin aiheuttavat vakavia haittoja pölyttäjille, kertoo Marjaana Toivonen blogissaan.

Uudessa tutkimuksessa rikkakasvimyrkkynä käytettävän glyfosaatin havaittiin laboratorio-oloissa harventavan mehiläisten suoliston pieneliöitä, jotka suojelevat mehiläisiä haitallisilta bakteereilta. Toistaiseksi ei kuitenkaan tiedetä, vaikuttaako aine samoin muilla lajeilla ja luonnonoloissa.

Omassa pihassa tai puutarhassa monipuolista kimalaislajistoa voi ylläpitää jättämällä myrkkyjen käytön vähemmälle ja tarjoamalla pölyttäjille runsaita ja vaihtelevia mesilähteitä keväästä syksyyn.

Kukkavalinnoissa kannattaa mahdollisuuksien mukaan suosia luonnonlajeja tai niitä muistuttavia puutarhalajikkeita, ja yleisesti pölyttäjäystävällisiä kukkia. Esimerkiksi yksinkertainen daaliankukka on pölyttäjien mieleen, kerrottu lajike taas ei tarjoa niille oikein mitään. Puutarhaliikkeissä pölyttäjien suosikkikukat löytää helposti perhosten ja pörriäisten liikkeitä tarkkailemalla.

Marjaana Toivoselle kiitokset kimalaisten tunnistusavusta!

Monimuotoisuus ei ole pelkkää kivaa ja kaunista – myös ihmisen mielestä epämiellyttävillä lajeilla on arvonsa

Lajeja tulee helposti arvottaneeksi mielessään sen mukaan, miten ”kivoja” tai hyödyllisiä ne ovat. Ihmisen näkökulmasta epämiellyttävätkin lajit, kuten vaikkapa tänä kesänä paljon puhetta aiheuttaneet ampiaiset, voivat kuitenkin myös olla tärkeitä ja arvokkaita.

Kuivan kesän vuoksi virittelin pihalle vesipisteitä erilaisille eläimille: jalallinen kylpyallas linnuille, matala astia maassa liikkuville eläimille ja kukkapenkin viereen oma juomapaikka myös hyönteisille. Hyönteisillä ajattelin tässä yhteydessä lähinnä kimalaisia, mehiläisiä, perhosia ja muita vastaavia ”kivoja” lajeja.

Yhtäkään edellä mainituista hyönteisistä en ole juomapaikalla nähnyt. Sen sijaan astialla on vieraillut jatkuvalla syötöllä ampiaisia. Kivaa monimuotoisuutta tämäkin? Hyh.

Huolimatta siitä, että suorastaan kammoan ampiaisia, päätin kuitenkin yrittää tulla niiden kanssa toimeen ja jatkoin juoma-astian täyttämistä ampiaisia varten. Maailmassa elää paljon kaikenlaisia olentoja, jotka saattavat olla ihmisen mielestä epämiellyttäviä tai turhia. Rumia, pelottavia, haisevia, pistäviä tai purevia. Jollekin muulle lajille tai ekosysteemin toiminnalle ne saattavat kuitenkin olla tarpeellisia, jopa elintärkeitä.

Kotimaiset lehdet ovat esitelleet kesän mittaan runsain mitoin erilaisia ampiaisten karkotusvinkkejä. Brittilehti The Guardian sen sijaan listaa viisi syytä, miksi tämän kesän runsaista ampiaismääristä pitäisi olla suorastaan innoissaan.

Lista keskittyy hauskasti enemmän siihen, mitä ampiaiset ovat kuin siihen, mitä ne tekevät. Ihmisnäkökulmasta tulee helposti ajateltua, että lajin pitää tehdä jotain hyödyllistä – mieluiten ihmiselle hyödyllistä – ollakseen tärkeä. Listalla on mainittu muun muassa, että ampiaiset ovat kiehtovia ja monimuotoisia eläimiä.

Ampiaisista on toki hyötyäkin. The Independentin parin vuoden takaisessa artikkelissa otsikolla: ”A world without wasps would be catastrophic for ecosystems and the global economy” on kerrottu käytännönläheisempiä syitä arvostaa ampiaisia.

Ampiaiset ovat petoja ja saalistavat kasvaville toukilleen ravinnoksi hyönteisiä, myös esimerkiksi monia puutarhan tuholaisia. Huonosta maineestaan huolimatta ampiaiset ovat myös tärkeitä pölyttäjähyönteisiä. Jopa ampiaisen myrkystä saattaa olla hyötyä ihmisille, sillä tutkijat selvittävät sen mahdollisuuksia lääkekäyttöön.

Tarvitsemme sekä kaupunkiluontoa että aarnimetsiä

Luonnon ja ihmisen rakentaman ympäristön raja on häilyvä ja luontoa löytyy kaikkialta. Monille kaupunkiluonto on tärkein tai jopa ainoa luontokontakti. Kaupunkiluonnolla on myös suuri rooli ilmastonmuutoksen hidastamisessa, sillä kaupunkimetsien hiilensidontakyky voi olla yllättävän korkea. Sekä kaupunkiluontoa että erämaa-alueita tarvitaan niin suojelu- kuin virkistyskäyttöönkin.

Pääsin keväämmällä osallistumaan kokoukseen, jossa yhtenä aiheena oli Ympäristöministeriön suomalaisten luontosuhdetta selvittävän kyselytutkimuksen valmistelu. Äkkiseltään yksinkertaiselta kuulostanut kysymys siitä, kuinka usein vastaaja käy luonnossa, paljastuikin yllättävän monimutkaiseksi. Mitä on ”luonto” ja miten siellä ”käyminen” määritellään? Retkeily luonnonsuojelualueella tai marjastus lähimetsässä täyttävät selvästi määritelmän, mutta ovatko esimerkiksi työmatkalla kaupunkipuiston läpi kävely tai omassa pihassa puutarhatöiden tekeminen luontoa tai siellä käymistä?

Luonto on käsitteenä itsestään selvän tuntuinen, mutta tarkemmin mietittynä vaikeasti määriteltävissä. ”Oikeaksi” luonnoksi mielletään helposti vain sellaiset alueet, joihin ihminen on vaikuttanut mahdollisimman vähän. Luonnon tarkka määritteleminen ei tietenkään ole tarpeellista muutoin kuin akateemisessa mielessä, ja jokainen saa ymmärtää käsitteen haluamallaan tavalla.

En tiedä miten kysymys luonnosta ja siellä käymisestä oli valmiissa kyselyssä muotoiltu, mutta kyselyn tuloksista ilahdutti erityisesti se, että vastausten mukaan suomalaisille rakkainta luontoa ovat kodin lähistöltä löytyvät viheralueet ja oma piha. Kaupunkiluonto oli siis paitsi nähty oikeana luontona, myös arvostettu korkealle.

Lähitulevaisuudessa arviolta jopa kaksi kolmasosaa maapallon väestöstä tulee asumaan kaupunkikeskuksissa. Jatkossa siis yhä useammalle ensisijainen – ja ehkä jopa ainoa – kontakti luontoon on nimenomaan kaupunkiluonto.

Olin juuri pari viikkoa mukana Metsäluonnon monimuotoisuuden suojelu ja hiilen sitominen muuttuvassa ympäristössä (IBC-Carbon) – hankkeen maastotöissä Lammin Evolla. Hankkeessa selvitetään muun muassa sitä, onko lajistoltaan monimuotoisilla metsillä myös korkea hiilensidontakyky. Kenttätyöalueista erityisesti Kotisten aarnialueen vanhat puut, rikas lajisto ja lahopuun runsas määrä tekivät suuren vaikutuksen. Kenttätöitä tehdessä ei varsinaisesti pääse sielu(kaan) lepäämään, mutta vanhan metsän ainutlaatuista tunnelmaa osasi töiden ohessakin arvostaa.

Aarnimetsän jälkeen oman kotipihan luonnon voisi kuvitella tuntuvan tylsältä, mutta niin ei ollut. Kahden viikon aikana pihassa oli tapahtunut paljon muutoksia ja kiersinkin haltioituneena ihastelemassa poissaoloni aikana kasvaneita kasveja ja kukissa hyöriviä kimalaisia. Aarnimetsä ja kotipiha tarjoavat hyvin erilaisia luontokokemuksia, mutta toinen ei välttämättä ole toista parempi tai huonompi. Monimuotoisuus on tässäkin hyväksi: erilaisten luontokokemusten kautta oppii arvostamaan monenlaista luontoa.

Kaupunkiluonnolla on suuri merkitys paitsi kaupunkilaisten luontokokemusten kannalta, myös ilmastonmuutoksen hidastamisessa. Englannissa tehdyn tuoreen kaukokartoitusmenetelmiä käyttäneen tutkimuksen mukaan kaupunkimetsillä voi olla jopa sademetsiä vastaava hiidensidontakyky. Lontoon Camdenin alueen suuri, 320 hehtaarin kokoinen Hampstead Heath – puisto osoittautui erityisen tehokkaaksi hiilensitojaksi. Camdenin puiden sisältämän hiilen määrä oli moninkertainen verrattuna esimerkiksi Berliinin vastaaviin. Syyksi Berliinin pienempiin arvoihin arveltiin puiden pienempää keskikokoa.

Kaupunkimetsät eivät tietenkään missään mielessä korvaa ainutlaatuisia sade- tai aarnimetsiä. Vastaavasti kaukana sijaitsevat aarnimetsät eivät voi tarjota lähiluonnon lailla säännöllisiä luontokokemuksia kaupunkilaisille. Molempia tarvitaan, sillä molemmat ovat tärkeitä omalla tavallaan.

Äänestys aivastamalla ja muita eläinkunnan päätöksentekotapoja

Suomessa juuri käydyissä presidentinvaaleissa on ihmisten mittapuulla arvioituna melko yksinkertainen äänestysjärjestelmä, jossa eniten ääniä saanut ehdokas valitaan virkaan. Myös sosiaalisille eläinlajeille on kehittynyt erilaisia ja myös erikoisia tapoja ryhmänsisäiseen päätöksentekoon.

Katson ikkunasta pihalla ruokailevaa urpiaisparvea. Yhtäkkiä parvi lähtee liikkeelle kuin yhteisen käskyn saaneena. Ehkä ne säikähtivät varpushaukkaa vai parvi päätti käyttäneensä tarpeeksi aikaa syömiseen. Miten lintuparvi päätyy lähtöpäätökseen?

Laumoissa tai parvissa elävät eläimet päättävät päivittäin useista asioista, kuten mihin suuntaan lauma seuraavaksi liikkuu, koska se pysähtyy syömään ja kauanko lepotauko kestää. Jollain lajeilla lauman asioista päättää johtajayksilö tai -pari. Näitä johtajia ei valita vaaleilla, vaan esimerkiksi naaraista muodostuvan norsulauman johtaja on automaattisesti vanhin ja kokenein naaras, matriarkka.

Simpanssilaumaa taas johtaa hallitseva uros, mutta sen asema ei ole ennalta määrätty, vaan siihen pääsee vain haastamalla ja voittamalla lauman edellisen johtajan. Pääsy johtajaksi ei kuitenkaan välttämättä vaadi fyysistä voimaa ja taistelua, vaan asemaan voi päästä myös oveluudella tai haalimalla itselleen riittävän määrän poliittisia liittolaisia.

Kaikilla laumoilla ei ole johtajaa, ja niissä päätöksenteko voi perustua ryhmän enemmistön tahtoon. Kafferipuhvelilaumassa jokaisen jäsenen ääni on samanarvoinen, joskin äänioikeus on vain aikuisilla naarailla. Lepäilevän lauman jäsenet nousevat jokainen vuorollaan ylös ja asettuvat hetken päästä takaisin makuulle. Mielipide kulkusuunnasta ilmaistaan asettumalla makaamaan niin, että pää osoittaa haluttuun suuntaan. Eniten ääniä saanut suunta voittaa.

Savannikoirien havaittiin hiljattain äänestävän melko erikoisella tavalla, nimittäin aivastamalla. Kun lauman pitää päättää, onko se jo valmis jatkamaan matkaa, ilmaisevat lauman jäsenet lähtemisvalmiutensa aivastamalla. Savannikoiralauma ei ole aivan niin demokraattinen kuin kafferipuhveliporukka, sillä savannikoirilla lauman arvoasteikossa ylempänä olevien yksilöiden mielipiteillä on suurempi arvo kuin alempien yksilöiden äänillä. Korkea-arvoinen laumanjäsen tarvitsee vain muutaman kannattajan saadakseen muun lauman liikkeelle, kun taas alempiarvoisen savannikoiran pitää saada mielipiteelleen huomattavasti suurempi kannatus.

Eläinyhteisöissä ryhmänä liikkuminen luonnistuu myös ilman minkäänlaista johtajaa tai äänestystä. Lintu- ja kalaparvet toimivat uskomattomassa synkroniassa, jonka voisi luulla perustuvan joko koko ryhmän liikkeitä ohjailevaan kapellimestariin tai erittäin kehittyneeseen parven jäsenten keskinäiseen kommunikointiin. Tosiasiassa esimerkiksi kottaraisparvessa (englanniksi ”murmuration”, jolla hakemalla löytyy netistä paljon hienoja kuvia ja videoita) jokainen lintu yksinkertaisesti reagoi erittäin nopeasti ja tarkasti vieressään lähimpinä olevien lintujen liikkeisiin.

Tutkijoiden havaintojen mukaan jokainen yksittäinen lintu vaikuttaa kuuden tai seitsemän vierustoverinsa liikkeisiin, joista taas vuorostaan jokainen vaikuttaa edelleen 6-7 parven jäseneen ja niin edespäin. Mekanismi toimii samalla tavalla parven koosta riippumatta, jolloin valtavakin parvi liikkuu saumattomasti yhtenäistä superorganismia muistuttavalla tavalla.

Alituisesti saalistusriskin alla olevilla pikkulinnuilla ei ole aikaa jäädä äänestämään seuraavasta liikkeestään. Vaaran uhatessa on reagoitava nopeasti. Suurilla kasvinsyöjillä tai petoeläimillä, kuten kafferipuhveleilla ja savannikoirilla, taas on ainakin useimmiten varaa hitaampaankin päätöksentekoon.

Viime kesä oli epäsuotuisa perhosille, mutta niillä on isompiakin ongelmia

Kulunut vuosi oli etenkin kylmän alkukesän takia haitallinen useille päiväperhoslajeille, mutta perhosilla on suurempiakin ongelmia. Pitkällä tähtäimellä monia lajeja uhkaavat etenkin ilmastonmuutos ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Ilmaston lämmetessä Suomeen leviää myös uusia lajeja, jotka eivät kuitenkaan laadullisesti korvaa nykyistä lajistoamme.

Toukokuun masentavien räntäsateiden loputtua ryhdyin perustamaan uuteen pihaani kukkapenkkiä, johon valikoin erityisesti perhosia ja muita pölyttäjiä houkuttelevia perennoja, kuten punahattuja, punatähkiä ja loistosalviaa. Kukissa pyöri kimalaisia ja kukkakärpäsiä, mutta perhosia ei juuri näkynyt.

Perhosten, kuten muidenkin lentävien hyönteisten kannat ovat vähentyneet dramaattisesti, saksalaistutkimuksen mukaan jopa 75 % viimeisen 25 vuoden aikana. Kesällä näin pihassani ainoastaan muutaman orvon näköisen kaaliperhosen ja vasta syyskuussa paikalle osui värikkäämpiä lajeja. Syynä tämänvuotiseen perhosten vähyyteen olikin todennäköisesti kylmä alkukesä.

Perhosharrastaja ja Turun yliopiston biodiversiteettiyksikön tutkija Samuli Lehtonen kertoo kuluneen kesän olleen jo neljäs perättäinen huono perhosvuosi. Kylmä alkukesä on erityisen haitallista perhosten lisääntymisen kannalta: jos perhosten ravintokasvit eivät ole vielä nousseet maasta, ei kuoriutuville toukille ole mitään syötävää tarjolla.

Myös esimerkiksi Isossa-Britanniassa useiden perhoslajien on havaittu kärsivän kylmistä alkukesistä ja toisaalta myös liian lauhoista talvista. Lauhat talvet lisäävät tautiriskiä ja lisäksi aikuisina talvehtivat lajit saattavat lähteä keväällä liikkeelle liian aikaisin. Perhoset siis tarvitsevat talvensa kylminä ja kesänsä lämpiminä. Tänä vuonna täällä Suomessa tilanne oli juuri toisin päin, eli kesä oli viileä ja talvi leuto.

Lehtosen omilla laskentalinjoilla Varsinais-Suomessa ikävästä kevätsäästä mahdollisesti kärsineenä sekä sitruunaperhonen että kangasperhonen ovat olleet vähäisiä jo neljä vuotta peräkkäin. Vastaavasti esimerkiksi tesmaperhonen, kaaliperhonen ja niittysinisiipi olivat linjoilla tavallista runsaampia.

”Kaikki kevätlajitkaan eivät ole kylmyydestä kärsineet, esimerkiksi auroraperhosta on ollut nyt jo parina keväänä tavallista enemmän”, Lehtonen kertoo.

Muutama huono kesä ei vielä vaikuta perhoskantoihin pitkällä tähtäimellä. Satunnaisten kylmien kesien sijaan perhospopulaatioita uhkaavat ennen kaikkea ilmastonmuutos (johon kylmät kesät toki liittyvät) ja elinympäristöjen tuhoutuminen. Kuten Suomen lintulajisto, myös päiväperhoslajit siirtyvät pohjoista kohti.

Ilmaston lämpeneminen mahdollistaa vastaavasti myös uusien perhoslajien (kuten peltovirnaperhosen) leviämisen Suomeen. Monet Suomeen leviävät uudet lajit ovat sopeutuvaisia habitaattigeneralisteja, eli lajeja, jotka viihtyvät monenlaisissa elinympäristöissä, kuten pihoilla ja joutomailla. ”Päiväperhoset matkalla pohjoiseen” -kirjassa näitä lajeja kutsutaan ”perhosmaailman puluiksi”. Vaikka ne sinänsä rikastuttavat Suomen luontoa, eivät ne kuitenkaan laadullisesti korvaa nykyistä lajistoamme.

Menneenä kesänä uutisoitiin yleisen nokkosperhosen kannan romahtaneen Suomessa. Syyksi ehdotettiin karttaperhosen mahdollisesti levittämää loista, mutta Lehtonen ei tähän usko.

”Turun seudulla nokkosperhosen kanta romahti jo 1990-luvulla, jolloin täällä ei ollut vielä karttaperhosia. Toisekseen karttaperhonen on erityisen runsas esimerkiksi Paraisilla, jossa on myös runsaasti nokkosperhosia.”

Lehtonen epäilee nokkosperhosen vähenemisen liittyvän sukupolvien määrään. Esimerkiksi pikkukultasiivellä on Lapissa vain yksi sukupolvi kesässä, kun taas eteläisen Suomen kesän pituus riittää kahdelle sukupolvelle. Väliin jäävällä vyöhykkeellä pikkukultasiipi ei oikein tunnu menestyvän. Nokkosperhosella kyse voi olla samasta ilmiöstä.

Hiljattain julkaistun perhoskantoja Euroopan eri maissa Suomesta Espanjaan selvittäneen tutkimuksen mukaan perhospopulaatiot ovat alttiimpia ilmaston vaihteluille levinneisyysalueidensa rajoilla, sekä pohjoisessa että etelässä. Koska eteläinenkin Suomi on monen lajin esiintymisalueen pohjoisrajaa, saattavat täkäläiset populaatiot olla erityisen herkkiä oikukkaille säille.

Säihin en pysty suoraan vaikuttamaan, mutta miten muuten voisin varmistaa, että ensi kesänä pihassani lentelisi enemmän perhosia? Kukat ovat tärkeitä aikuisten perhosten houkuttelijoita, mutta pelkistä kukista ei ole perhosille iloa, jollei läheltä löydy sopivia lisääntymispaikkoja. Lehtosen mukaan perhoset pitävät monista sellaisista kasveista, joihin ihmiset taas eivät ole erityisen mieltyneitä, kuten nokkosista ja pajuista.

”Kukkina voi myös käyttää Suomen luonnossa kasvavia lajeja. Niitä todennäköisesti ainakin joku laji syö.”

Näin syksyllä kaikkia hyönteisiä voi auttaa jättämällä pihan lehtiä haravoimatta, sillä lehtikarike on tärkeä talvehtimispaikka monille lajeille.

”Tähän tulee joku kiva otsikko” eli ajatuksia kirjoittamisesta

Välillä kirjoittaminen ei ota sujuakseen, jolloin jää helposti jumiin pohtimaan epäolennaisia seikkoja. Jokaisella kirjoittajalla on oletettavasti omat niksinsä päästä eteenpäin yhteen asiaan juuttumisen sijaan. Tilapäisen otsikon käyttäminen on yksi omista keinoistani.

Istun kirjoittamassa keskittyneesti ihan ensimmäistä versiota melko pian (iik!) ilmestyvästä pitkästä #muutos-artikkelistani, kun mieheni kulkee takaani tietokoneen ruudun ohitse.

”Miettisin tuota otsikkoa vielä”, hän hekottelee olkani ylitse.

Hämmennyn hetkeksi. Jutullani ei nimittäin siinä vaiheessa vielä ollut otsikkoa. Tajuan kommentin vasta, kun nostan katseeni ruudun yläreunaan. Siellä lukee siistillä otsikkofontilla teksti: ”Tähän tulee joku kiva otsikko”.

Itse en muistanut koko feikkiotsikon olemassaoloa, enkä luonnollisestikaan pitänyt sitä mitenkään erikoisena. Kieltämättä se kuulostaa vähän pikkulasten leikkiselostukselta: tää kirjoittais nyt jonkun tosi hienon jutun.

Kaikki juttuni alkavat ”jollain kivalla otsikolla”, lukuun ottamatta niitä harvoja kertoja, jolloin minulla on jo joku oikea otsikko valmiina mielessäni kirjoittamista aloittaessani.

Käytän samanlaista tilapäisotsikkoa myös tieteellisissä artikkeleissani. Sillä poikkeuksella tosin, että niissä lukee esimerkiksi: ”Here will be an awesome title”. Tieteelliseen julkaisuun kun ei pelkkä ”kiva” riitä.

Mieheni tai oikeastaan kukaan ei yleensä näe juttujani ”tähän tulee joku kiva otsikko” – vaiheessa, se on vain itseäni varten. Lähettäessäni jutun ensimmäistä kertaa jollekin luettavaksi yritän keksiä sille edes jonkinlaisen otsikon, jotta saisin siitäkin palautetta. Ja myös koska onhan se ammattimaisemman (aikuisemman) näköistä.

Kirjoittamisoppaissa annetaan paljon erilaisia neuvoja kirjoittamiseen, mutta yksi ohje toistuu kautta linjan: kirjoittajan pitää kirjoittaa.

Kuulostaa itsestäänselvyydeltä ja yksinkertaiselta, muttei sitä aina ole. Kirjoittamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä nimenomaan kirjoittamista, siis varsinaista tekstin tuottamista paperille tai ruudulle.

Ei kirjoittamisen ajattelemista, lähdemateriaalin etsimistä eikä varsinkaan turhanpäiväistä editointia.

Sen miettimiseen, sopiiko esimerkiksi apurahahakemuksen tiettyyn lauseeseen paremmin sana ”study” vai ”investigate”, saa halutessaan kuulumaan yllättävän paljon aikaa ja energiaa. ”Study” on kivan selkeä, kun taas ”investigate” kuulostaa jännittävältä CSI-meiningiltä. Sitten pitäisikin vain tietää,  kumpi on enemmän lukevan arvostelijan mieleen, selkeys vai CSI.

Hakemuksen lähettämisen jälkeenkin voi vielä iskeä katumus. ”Eiii, olisi sittenkin pitänyt laittaa investigate!”

En oikeasti tiedä, millä perusteilla apurahapäätöksiä tarkkaan ottaen tehdään (jos tietäisin, saisin varmaan enemmän apurahoja), mutta olen silti melko varma siitä, ettei yhdellä epäolennaisella sanavalinnalla ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä.

Tämän tietäminen järjen tasolla ei tokikaan tarkoita sitä, ettenkö pohtisi jälleen ihan samaa seuraavaa hakemustani kirjoittaessani. Hakemuspaniikissa kyky järjelliseen ajatteluun alenee nimittäin merkittävästi.

”Tähän tulee joku kiva otsikko” estää minua jumittumasta kirjoittamisessa heti alkuunsa miettimään täydellistä otsikkoa, jota en kuitenkaan heti (tai todennäköisemmin koskaan) keksi. Otsikon paikan voisi myös jättää tyhjäksi, mutta sitten se olisi, noh, tyhjä.

Tyhjä tila tuntuu huutavan täytettä, kun taas tilapäinen feikkiotsikko viestittää (minulle itselleni), että olen ajatellut asiaa ja palaan siihen myöhemmin.

Otsikon paikalla voisi toki lukea vain ”otsikko”, mutta se taas ei olisi yhtään niin hauskaa.

Joskus jutut tuntuvat kirjoittavan suorastaan itse itsensä. Niissä tapauksissa olen kirjoittanut juttua päässäni pitkälle, melkein valmiiksi, tehdessäni samalla näennäisesti jotain ihan muuta. ”Study vai investigate” –kriisiin paras ratkaisu onkin sulkea hetkeksi koko hakemus ja lähteä vaikka metsään kävelemään, ja antaa aivojen työstää ongelmaa rauhassa.

Kirjoittamisessa parasta on pääseminen eräänlaiseen flow-tilaan, jossa tarina tuntuu soljuvan näppäimistön kautta ruudulle kuin itsestään. Yhtäkkiä havahtuu siihen, että alkaa tulla pimeä tai takapuoli uhkaa sulautua osaksi tuolia. Olo on pöllämystynyt, mutta onnellinen.

Ruutu on täynnä tekstiä.

Ihmeellinen lähimetsäni

Lähiluonto mahdollistaa säännölliset luontokokemukset myös kaupunkilaiselle. Metsässä liikkuminen tarjoaa virikkeitä eri aisteille ja on siten hyväksi sekä fyysisille että psyykkiselle terveydelle. Arkisia luontokokemuksia voi piristää vaikka opettelemalla tunnistamaan metsässä laulavien lintujen ääniä.

Muutimme viime syksynä. Muuton myötä myös lähimetsäni vaihtui toiseen. Nykyinen lähimetsäni ei ole minulle uusi, sillä olimme aikaisemminkin asuneet samoilla kulmilla kuin nyt. Kävellessäni vuosien tauon jälkeen tuttuun lähimetsääni huomasin kaivanneeni sitä.

Asuimme alle 10 kilometrin päässä, joten olisin voinut toki käydä metsässä milloin vain. Lähimetsässä ei kuitenkaan ole mitään niin erikoista, että sinne tulisi varta vasten lähdettyä kauempaa.

Lähimetsä on erityinen nimenomaan siksi, että se on lähellä.

Metsän seinä

on vain vihreä ovi

josta valo

ohjaa ystäväänsä

(Risto Rasa)

Niin kuin elämä muutenkin, myös valtaosa luontokokemuksista koostuu pienistä arkisista asioista ja huippukokemukset ovat harvinaisempia. Yksi omista huippuluontokokemuksistani oli, kun pääsin vuosia sitten opiskeluaikoina biologian opintojen kenttäkurssille Itä-Afrikkaan.

Tuskin koskaan unohdan, miltä tuntui valvoa teltassa kuunnellen kaukaista leijonan karjuntaa tai ajaa savannilla hullunkuristen apinanleipäpuiden välissä. Tunsin tipahtaneeni keskelle Avaran Luonnon Serengeti–jaksoa.

Lähimetsäni ei ehkä vedä eksoottisuudessaan vertoja Afrikan luonnolle, mutta sillä on yksi kiistämätön etu Tansaniaan verrattuna – en todennäköisesti koskaan toiste pääse kävelemään Usambaran vuoristosademetsään, mutta lähimetsääni voin mennä halutessani vaikka joka päivä.

Saman maiseman näkeminen säännöllisesti mahdollistaa sekä vuodenaikojen että vuosien myötä luonnossa tapahtuvien muutosten seuraamisen. Lähimetsä on aina sama ja kuitenkin alati muuttuva.

Metsässä käyminen on tutkitusti terveellistä, eikä siellä tarvitse edes olla kerrallaan pitkään terveyshyötyjä saadakseen. Metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja vähentää lihasjännitystä. Verenpaine laskee 20 minuutissa ja jo viisi metsässä vietettyä minuuttia riittää kohentamaan mielialaa. Jopa metsän näkeminen ikkunasta auttaa jaksamiseen.

Neurobiologi Jarno Mikkosen mukaan voimme huonosti juuri siksi, että vietämme liian vähän aikaa luonnossa. Steriili sisäympäristö ei tarjoa ihmisen aisteille tarpeeksi virikkeitä. Metsässä sen sijaan joku jatkuvasti tuoksuu, liikkuu, laulaa tai rapisee.

Liikun hiljaa runkojen lomassa,

en lakkaa ihmettelemästä

miten valtava on oravan hyppy.

Tuntuu meren ja pihkan tuoksu:

männikön latvat tuulessa.

(Risto Rasa)

Minulle metsään sisään kävely on kuin vaatekaapin oven kautta hyppy Narniaan: joka kerta tunnen astuvani johonkin toiseen, vihreämpään maailmaan, jossa lintujen laulu peittää alleen liikenteen kohinan. Hetken paikallaan seistyään alkaa erottaa lauluja toisistaan ja kuulla myös uusia ääniä.

Luonnosta voi vallan mainiosti nauttia tunnistamatta yhtäkään kasvia tai eläintä, mutta lajien tunnistamisen opettelu on tapa saada arkisiin luontokokemuksiin uutta sisältöä. Samalla tulee kiinnittäneeksi toisella tavalla huomiota yksityiskohtiin, kuten eri lintujen lauluihin.

Jos 100 lintulajin tunnistaminen kuulostaa hurjalta, voi aloittaa vähemmästäkin.

Itse en ole kovin hyvä lintujen äänissä, mutta lähimetsässä kuvaamassani videossa esiintyy ainakin pari sellaista laulajaa, joiden äänet kerran opittuaan tunnistaa jatkossa helposti.

Etualalla laulaa sirittäjä,  kauempaa kuuluu tiltaltin laulu.

On kaksi tapaa elää:

joko niin, että mikään ei ole ihmeellistä,

tai niin, että kaikki on ihmeellistä.

 (Albert Einstein)

Minulle luonnossa kaikki on ihmeellistä.

Lemmikki on ihmisen paras ystävä – muttei luonnon

Kissoilla on surullisenkuuluisa maine sukupuuttojen aiheuttajina, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan myös koirilla on aiempaa arvioitua enemmän haittavaikutuksia luonnonvaraisiin eläimiin. Australiassa ratkaisua haetaan kotoperäisistä lemmikeistä. Miltä kuulostaisi vaikkapa lemmikkivompatti?

Vapaasti saalistavat kissat vaikuttavat tunnetusti haitallisesti etenkin lintuihin ja pieniin nisäkkäisiin. Yhdysvaltalainen tutkimus arvioi sikäläisten kissojen tappavan vuosittain neljä miljardia lintua ja peräti 22 miljardia nisäkästä.

Suurin osa luvuista on villiintyneiden kissojen aikaansaannosta, mutta myös lemmikkikissat tekevät oman osansa. Kotisohvalla loikoilevan kissan rento ulkoasu saattaa pettää, sillä pörröisen turkin alla uinuvat nopeasti heräävät saalistajan vaistot.

Suomalaistutkimuksessa selvitettiin vapaana liikkuvien lemmikkikissojen saaliita. Kissat toivat kotiin keskimäärin saaliin per viikko, mutta kissojen välillä oli suuria eroja: noin 40 % saalismääristä oli muutaman kissan aiheuttamaa. Saatujen tulosten perusteella tutkijat arvioivat vapaana saalistavien kissojen tappavan maassamme kuukausittain yli miljoona saaliseläintä.

Villiintyneiden kissojen vaikutus on lemmikkikissoihin verrattuna moninkertainen ja kissa onkin listattu Suomen kansallisessa vieraslajistrategiassa villiintyneenä haitalliseksi vieraslajiksi.

Vaikka kissat keikkuvat haitallisten lajien listan kärjessä, eivät koiratkaan selviä tarkastelusta puhtain paperein. Tuoreen tutkimuksen mukaan koirien haitallisia vaikutuksia on aiemmin aliarvioitu: uusien arvioiden mukaan koirat ovat vaikuttaneet maailmanlaajuisesti yhdentoista lajin sukupuuttoon ja uhkaavat vähintään 188 lajia.

Tutkimus listaakin koiran kolmanneksi haitallisimmaksi eläimeksi heti kissan ja rotan jälkeen. Koirilla tarkoitetaan tässä yhteydessä sekä villiintyneitä kulkukoiria että ihmisen huolehdittavana olevia lemmikkikoiria.

Koirat uhkaavat luonnonvaraisia eläimiä eniten saalistamalla niitä, mutta aiheuttavat haittaa myös pelkällä läsnäolollaan.

Saalistusriskistä aiheutuva stressi voi vaikuttaa eläimen fysiologiaan ja lisääntymismenetykseen. Riski saattaa saada saaliseläimen myös muuttamaan käyttäytymistään, esimerkiksi välttelemään alueita, joilla petoja on paljon.

Australialaistutkimuksen mukaan metsässä ihmisen kanssa jopa kytkettynä liikkunut koira vähensi havaittujen lintujen laji- ja lukumäärää 30–40 prosentilla. Myös yksin kävelevä ihminen aiheutti häiriötä, mutta vaikutus oli vain puolet koiran aiheuttamasta haitasta.

Vapaana juoksevan, mahdollisesti lintuja jahtaavan koiran vaikutus linnustoon on vielä huomattavasti suurempi. Koira saattaa esimerkiksi pelottaa emolinnun pois pesältään, jolloin munat tai poikaset ovat alttiina pesärosvoille.

Australiassa, jossa kotoperäinen lajisto on kärsinyt erityisen paljon ihmisen seuralaislajeista, ajetaan lakimuutosta, joka mahdollistaisi luonnonvaraisten lajien pitämisen lemmikkeinä.

Kotoperäisen lajin, esimerkiksi pussinäädän tai vompatin pitämistä lemmikkinä tuontilajien, kuten kissan tai kanin sijaan perustellaan isänmaallisena valintana. Mahdollisesti karatessaan lemmikki ei aiheuttaisi luonnossa samanlaista uhkaa muulle lajistolle kuin vierasperäiseen eläimistöön kuuluva laji tekisi.

Ajatuksena tämä toki kuulostaa hienolta, ja kukapa ei haluaisi lemmikikseen valloittavaa pussinäätää. Käytännössä luonnonvaraisen eläimen pitäminen lemmikkinä on kuitenkin kaikkea muuta kuin ongelmatonta sekä omistajan, eläimen, että myös kyseisen lajin suojelun kannalta.

Eikä se myöskään ratkaise lemmikkien aiheuttamia ongelmia. Vaikka kaikki australialaiset kissanomistajat vaihtaisivat lemmikkikissansa pussinäätiin heti huomenna, se ei poistaisi jo olemassa olevia villiintyneiden kissojen populaatioita eikä niiden aiheuttamia haittoja.

Avainasemassa ovatkin villiintyneiden populaatioiden kannanhoito ja ennen kaikkea omistajien vastuu lemmikeistään.

Entä jos pääsisimme myyristä kokonaan eroon?

Ihmisille myyrät ovat lähinnä kiusankappaleita, ja jotkut jopa toivovat niiden katoavan maailmasta. Ekosysteemissä pienenkin palasen muuttumisella saattaa olla laajoja ja yllättäviä vaikutuksia.

”Miten niistä pääsee eroon?” on yleisin kysymys, jonka ihmiset esittävät myyrätutkijalle. Myyristä on kieltämättä monenlaista harmia: ne kaivelevat puutarhoissa, jyrsivät puuntaimia, sotkevat kesämökkejä ja levittävät tauteja. Kysyjille luultavasti riittäisi, että myyrät vain siirtyisivät omasta puutarhasta naapurin puolelle. Mutta mihin myyrien häviäminen maan päältä ja alta vaikuttaisi?

Kuten ihmistoiminnan aiheuttamat sukupuutot osoittavat, lajeja on mahdollista hävittää kokonaankin. Suppealla alueella elävä, pitkälle erikoistunut tai hitaasti lisääntyvä laji saattaa hävitä jopa sattuman oikusta. Laajalle levinneistä ja nopeasti lisääntyvistä lajeista, kuten myyristä, lopullisesti eroon pääseminen olisi sen sijaan hankalaa.

Myyrillä on pohjoisissa ekosysteemeissä tärkeä rooli, sillä ne toimivat perusravintona monilajiselle petoyhteisölle.

Todellinen myyräspesialisti on lumikko. Sen pitkulainen muoto ja myyrää vastaava koko mahdollistaa myyrien seuraamisen koloihin ja tunneleihin. Erikoistumisella on kuitenkin hintansa. Koska lumikko on kehittynyt täydelliseksi myyränpyytäjäksi, sen kyky saalistaa muuta riistaa on samalla kärsinyt. Jänikset ovat sille liian suuria, eivätkä lyhyet jalat sovellu lentävien pikkulintujen nappaamiseen. Hiiret ja päästäiset ovat pienempiä ja vikkelämpiä kuin myyrät, joten lumikon pitäisi tehdä enemmän töitä saadakseen tarvitsemansa määrän energiaa.

Lumikolla on pienenä eläimenä hyvin nopea aineenvaihdunta. Koska pitkulainen vartalo ei myöskään ole lämpötaloudellisesti tehokas, sen pitää syödä usein ja kokoonsa nähden paljon, jopa yli kolmanneksen ruumiinpainonsa verran lihaa päivittäin. Myyrien katoaminen tietäisi siis viehkeälle lumikolle ankeita aikoja.

Monen myyriä syövän petolinnun, kuten tuulihaukan, sarvipöllön ja piekanan lisääntymismenestys riippuu myyrätiheydestä. Myös ne pedot, jotka käyttävät myyrien ohella muuta ravintoa, esimerkiksi kettu ja varpuspöllö, pärjäävät paremmin niitä vuosina, jolloin myyriä on paljon. Huonoina myyrävuosina varpuspöllön ravinnossa on suhteellisesti enemmän pikkulintuja, joten tiaiset ja puukiipijät tuntevat myyrien vähyyden suoraan höyhenissään.

Mikäli myyrät katoaisivat ekosysteemistä, saattaisivat myyriä syövät petoeläimet joko hävitä saaliinsa myötä, tai paikata vajeen siirtymällä käyttämään ravintonaan jotain muuta lajia.

Saalistuspaineen äkillinen siirtyminen lajista toiseen saattaa aiheuttaa ekosysteemissä yllättäviä kerrannaisvaikutuksia.

Esimerkiksi Yhdysvalloissa Yellowstonen kansallispuiston yleisimmän hirvieläimen, vapitin kannanlasku askarrutti tutkijoita pitkään. Lopulta sen yhdeksi todennäköiseksi syyksi osoittautui järviin istutettu uusi kalalaji, harmaanieriä.

Kalojen ei äkkiseltään uskoisi vaikuttavan hirviin. Silti vieraslaji käynnisti tapahtumasarjan, jossa harmaanieriä syrjäytti alkuperäisen punakurkkulohen. Harmaanieriä ei punakurkkulohen tavoin tule mataliin vesiin, eikä näin ollen ollut karhujen saalistettavissa, minkä seurauksena paikalliset karhut siirtyivät syömään aiempaa huomattavasti enemmän vapitien vasoja. Myös myyriä syövien petojen uudet saalislajit saattaisivat kokea äkillisen kannanlaskun.

Kun seuraavan kerran harmittelet myyrien mylläämää puutarhaa, laske hitaasti kymmeneen ja mieti, miten tärkeitä myyrät niitä saalistaville pedoille ovat. Hyvällä tuurilla saatat päästä myyristä eroon hyvinkin pian, mikäli pihaasi niiden perässä muuttaa myös elävä myyränloukku, lumikko.