Pölyttäjille on tärkeää, että niille on tarjolla riittävästi ravintoa keväästä syksyyn. Meidän ihmisten tavoin pölyttäjätkin tarvitsevat monipuolista ravintoa, eli eri kasvilajien kukista peräisin olevaa mettä ja siitepölyä.
Omakotiyhdistykseltä tuli viesti. Siinä toivottiin voikukkien leikkaamista, jotta ”siemenet eivät lentelisi naapurien puolelle”. Närkästyin. Olin juuri ihaillut pihani voikukissa pyöriviä erakkomehiläisiä.
Voikukat ovat tärkeitä ravintokasveja pölyttäjille.
Ison-Britannian maaseudulla tehdyssä tuoreessa tutkimuksessa havaittiin, että puolet sikäläisten kimalaisten ravinnosta koostui vain kolmesta kasvilajista: karhunlaukasta (Allium ursinum), pelto-ohdakkeesta (Cirsium arvense) ja valkoapilasta (Trifolium repens).
Lisäksi muutama muu laji tai lajiryhmä, kuten voikukat, olivat tärkeitä ravintolähteen jatkuvuuden ylläpitämisessä. Voikukat tuottivat suurimman osan kaikesta kimalaisten käytössä olevasta ravinnosta maaliskuun puolivälistä huhtikuun loppuun asti.
Tutkijat löysivät selviä ajanjaksoja, joina ravinnontarjonta oli erityisen alhaista. Ensimmäinen ”hunger gap” oli maaliskuussa, eli kimalaisille erittäin kriittisenä ajankohtana. Silloin talvehtineet kimalaiskuningattaret lähtevät liikkeelle.
Mikäli kuningatar ei löydä tarpeeksi ravintoa, se voi menehtyä ja kokonainen kolonia jäädä perustamatta.
Kevään jälkeen ravintoa oli runsaasti tarjolla toukokuussa, mutta kesäkuussa oli seuraava väli ravinnontarjonnassa. Lisäksi syksyllä, elo-syyskuussa, ravintoa oli jälleen niukanlaisesti saatavilla.
Tutkijoiden laskelmien mukaan kevään ravintoaukon saisi paikattua lisäämällä noin 12,3 grammaa meden sisältämää sokeria neliökilometrille, mikä vastaa noin tuhatta pajunkukintoa. Kesän kuiva kausi, jolloin pölyttäjiä on huomattavasti enemmän, sen sijaan vaatisi jopa 500-2000 lisägrammaa sokeria per neliökilometri, mikä puolestaan vastaa esimerkiksi noin hehtaarin kokoista puna-apilapeltoa.
Ravinnon koostuminen vain muutamista lajeista voi myös olla pölyttäjille ongelmallista.
Toisessa äskettäin julkaistussa tutkimuksessa selvitettiin, miten erilaisilla ravintokasveilla ruokitut kimalaiskuningattaret ja niiden perustamat koloniat pärjäsivät laboratorio-oloissa. Kutakin kuningatarta ja sen jälkeläisiä ruokittiin vain yhdenlaisella siitepölyllä, joka oli peräisin joko asterikasveista, kistuksista (Cistus) tai kanervakasveista.
Siitepölyn laatu ei vaikuttanut kuningattaren munimien munien määrään tai pesänrakennuksen aloittamisen ajankohtaan, mutta erityisesti kanervien siitepölyllä ruokitut toukat kehittyivät jopa useita päiviä muita toukkia hitaammin.
Muutama päivä ei ehkä kuulosta paljolta, mutta koska kimalaiskolonia syntyy ja kuolee kesän aikana, voi muutaman päivän erokin olla merkityksellinen.
Mitä nopeammin kuningatar saa työläisiltä apua ravinnon keräämiseen, sitä paremmat edellytykset kolonialla on kasvaa. Etenkin jos ravintoa on muutenkin vähänlaisesti saatavilla, on lisäapu sen hankkimisessa tarpeen.