Välillä kirjoittaminen ei ota sujuakseen, jolloin jää helposti jumiin pohtimaan epäolennaisia seikkoja. Jokaisella kirjoittajalla on oletettavasti omat niksinsä päästä eteenpäin yhteen asiaan juuttumisen sijaan. Tilapäisen otsikon käyttäminen on yksi omista keinoistani.
Istun kirjoittamassa keskittyneesti ihan ensimmäistä versiota melko pian (iik!) ilmestyvästä pitkästä #muutos-artikkelistani, kun mieheni kulkee takaani tietokoneen ruudun ohitse.
”Miettisin tuota otsikkoa vielä”, hän hekottelee olkani ylitse.
Hämmennyn hetkeksi. Jutullani ei nimittäin siinä vaiheessa vielä ollut otsikkoa. Tajuan kommentin vasta, kun nostan katseeni ruudun yläreunaan. Siellä lukee siistillä otsikkofontilla teksti: ”Tähän tulee joku kiva otsikko”.
Itse en muistanut koko feikkiotsikon olemassaoloa, enkä luonnollisestikaan pitänyt sitä mitenkään erikoisena. Kieltämättä se kuulostaa vähän pikkulasten leikkiselostukselta: tää kirjoittais nyt jonkun tosi hienon jutun.
Kaikki juttuni alkavat ”jollain kivalla otsikolla”, lukuun ottamatta niitä harvoja kertoja, jolloin minulla on jo joku oikea otsikko valmiina mielessäni kirjoittamista aloittaessani.
Käytän samanlaista tilapäisotsikkoa myös tieteellisissä artikkeleissani. Sillä poikkeuksella tosin, että niissä lukee esimerkiksi: ”Here will be an awesome title”. Tieteelliseen julkaisuun kun ei pelkkä ”kiva” riitä.
Mieheni tai oikeastaan kukaan ei yleensä näe juttujani ”tähän tulee joku kiva otsikko” – vaiheessa, se on vain itseäni varten. Lähettäessäni jutun ensimmäistä kertaa jollekin luettavaksi yritän keksiä sille edes jonkinlaisen otsikon, jotta saisin siitäkin palautetta. Ja myös koska onhan se ammattimaisemman (aikuisemman) näköistä.
Kirjoittamisoppaissa annetaan paljon erilaisia neuvoja kirjoittamiseen, mutta yksi ohje toistuu kautta linjan: kirjoittajan pitää kirjoittaa.
Kuulostaa itsestäänselvyydeltä ja yksinkertaiselta, muttei sitä aina ole. Kirjoittamisella tarkoitetaan tässä yhteydessä nimenomaan kirjoittamista, siis varsinaista tekstin tuottamista paperille tai ruudulle.
Ei kirjoittamisen ajattelemista, lähdemateriaalin etsimistä eikä varsinkaan turhanpäiväistä editointia.
Sen miettimiseen, sopiiko esimerkiksi apurahahakemuksen tiettyyn lauseeseen paremmin sana ”study” vai ”investigate”, saa halutessaan kuulumaan yllättävän paljon aikaa ja energiaa. ”Study” on kivan selkeä, kun taas ”investigate” kuulostaa jännittävältä CSI-meiningiltä. Sitten pitäisikin vain tietää, kumpi on enemmän lukevan arvostelijan mieleen, selkeys vai CSI.
Hakemuksen lähettämisen jälkeenkin voi vielä iskeä katumus. ”Eiii, olisi sittenkin pitänyt laittaa investigate!”
En oikeasti tiedä, millä perusteilla apurahapäätöksiä tarkkaan ottaen tehdään (jos tietäisin, saisin varmaan enemmän apurahoja), mutta olen silti melko varma siitä, ettei yhdellä epäolennaisella sanavalinnalla ole lopputuloksen kannalta mitään merkitystä.
Tämän tietäminen järjen tasolla ei tokikaan tarkoita sitä, ettenkö pohtisi jälleen ihan samaa seuraavaa hakemustani kirjoittaessani. Hakemuspaniikissa kyky järjelliseen ajatteluun alenee nimittäin merkittävästi.
”Tähän tulee joku kiva otsikko” estää minua jumittumasta kirjoittamisessa heti alkuunsa miettimään täydellistä otsikkoa, jota en kuitenkaan heti (tai todennäköisemmin koskaan) keksi. Otsikon paikan voisi myös jättää tyhjäksi, mutta sitten se olisi, noh, tyhjä.
Tyhjä tila tuntuu huutavan täytettä, kun taas tilapäinen feikkiotsikko viestittää (minulle itselleni), että olen ajatellut asiaa ja palaan siihen myöhemmin.
Otsikon paikalla voisi toki lukea vain ”otsikko”, mutta se taas ei olisi yhtään niin hauskaa.
Joskus jutut tuntuvat kirjoittavan suorastaan itse itsensä. Niissä tapauksissa olen kirjoittanut juttua päässäni pitkälle, melkein valmiiksi, tehdessäni samalla näennäisesti jotain ihan muuta. ”Study vai investigate” –kriisiin paras ratkaisu onkin sulkea hetkeksi koko hakemus ja lähteä vaikka metsään kävelemään, ja antaa aivojen työstää ongelmaa rauhassa.
Kirjoittamisessa parasta on pääseminen eräänlaiseen flow-tilaan, jossa tarina tuntuu soljuvan näppäimistön kautta ruudulle kuin itsestään. Yhtäkkiä havahtuu siihen, että alkaa tulla pimeä tai takapuoli uhkaa sulautua osaksi tuolia. Olo on pöllämystynyt, mutta onnellinen.
Ruutu on täynnä tekstiä.