Kylmää kyytiä vieraslajeille - Uudessa Seelannissa vegaanitkin voivat käyttää turkiksia

Palasin hiljattain häämatkalta, jonka hiilijalanjälki ei ole mitenkään puolusteltavissa. Silti en pysty katumaan sitä, että lensin Uuteen Seelantiin ihmettelemään miltä varhainen kevät näyttää toisella puolella maapalloa. Parintuhannen valokuvan joukosta ja täpötäydestä matkapäiväkirjasta päätin seuloa joitakin ekoloogillisia tuokiokuvia tuosta saariparatiisista tänne #muutosblogini viimeiseen kirjoitukseen:

Muuttuva maisema, puuttuva metsä

Silmänkantamattomiin vehreitä laitumia, joilla käyskentelee mitä suloisempia pikkukaritsoja ja vasikoita mutta myös kalkkunoita, laamoja ja kauriita. Aina välillä ohitamme täydessä kukassa olevia hedelmäpuita. Idyllisempää hobittimaalaismaisemaa (tai teletappimaata) saa hakea. En kuitenkaan saa kitkettyä mielestä ajatusta siitä, mitä paikalla oli ennen kumpuilevia niittyjä. Alkuperäiskasvistoa – lähinnä vaihtelevia metsiä – on jäljellä enää häviävän vähän. Luonnon monimuotoisuus tulee mielenkiintoisella tavalla esille valokuvakansiossani. Lammasniityiltä kuvia on muutama, pari otosta riittää kertomaan kaikesta näkemästäni, ruohosta ja lampaista. Paljon pienemmälle metsäalueelle suuntautuneesta lyhyeltä kävelyltä kuvia on kymmeniä (ja enemmänkin olisin voinut ottaa), on saniaisa, kaiken sorttisia epifyyttejä, liaaneja, köynnöksiä, paikallisten kiiltomatojen pyyntirihmoja ja lisää saniaisia. Maisemakuvissa näkyy rapautuneita hiekkakivipaaseja, tippukiviluolan suuaukko ja yli äyräittensä tulviva pieni joki.

Ei armoa opossumeille

Muistatte ehkä nettikuuluisuudeksi kivunneen kierosilmäisen opossumin, Heidin, Leipzigin eläintarhasta. Googlatkaa muutenkin huvin vuoksi ”cute opossum”, jos kaipaatte söpöyttä päiväänne. Uudessa Seelannissa tienvarret olivat täynnä näitä söpöläisiä, littaniksi yliajettuina. Eikä ketään säälittänyt tippaakaan, päin vastoin, ekoteko, kymmenen pistettä ja papukaija (tai kiwi-)merkki. 70 miljoonaa opossumia ovat yksi surullinen esimerkki Uuden Seelannin tuhoisista vieraslajeista. Samalle listalle pääsevät perinteisemmät saarituholaiset kuten rotat, kärpät, kaniinit, siat ja vuohet. Opossumit popsivat suihinsa 21 000 tonnia metsäkasvillisuutta joka päivä. Ja siinä sivussa näille pörröisille pussieläimille maistuvat linnunmunat ja poikaset. Ja juuri linnut – usein vielä lentokyvyttömät – ovat saarten merkittävimpiä maaselkärankaisia (lisäksi Uuden Seelannin alkuperäismaaselkärankaisiin kuuluu joitakin matelijoita ja lepakkoja, muttei muita nisäkkäitä). Tulokkaiden valtavan paineen alla kaikki kiwilajit, takahet, kakapot ja monet muut linnut sinnittelevät sukupuuton partaalla.

Siinä missä kiwi ja sanianen on valjastettu Uudessa Seelannissa ihan jokaisen mahdollisen ja mahdottoman tuotteen logoksi, on opossumista tullut tavallaan antilogo, roisto, josta ollaan tietoisia, ja jonka torjunta toimii yrityksien kasvojenkohottajana siinä missä uhanalaisten lajien suojelukin (ovathan nuo saman kolikon kaksi eri puolta). Ostin minäkin ihananpehmeät hanskat ja monta kerää kutomalankaa, joissa merinovillan lisäksi on opossuminkarvaa, ja tunnen myös vagaaneja, jotka ilomielin käyttävät uusiseelantilaisia opossumiturkiksia.

Katoavat kaurit

Yksi vaikuttavimmista luontokokemuksista matkalla olivat kaurimetsät. Kaurit ovat valtavat mittasuhteet saavuttavia, suorana taivasta kohti kasvavia puita, jotka ennen olivat yleisiä kummallakin saarella. Tuleeko kenellekään yllätyksenä, etteivät ole enää?

Joitakin parituhatvuotisia kaureja on vielä jäljellä, mutta kuinka kauan? Hakkuut niitä tuskin enää uhkaavat, mutta pelkkä ihastelukin voi koitua jättiläisten kohtaloksi. Kaurien juuret ovat yllättävän herkkiä, ja kulkevat lähes maan pinnalla, pelkkä kävely puun ohi voi siis vahingoittaa niitä. Metsäpolut oli siis rakennettu irti maanpinnasta, ja niiltä poikkeaminen ei ollut sallittua. Mutta sekään ei ehkä riitä – kaureja uhkaa myös sienitauti, joka leviää tehokkaasti esimerkiksi kengänpohjissa. Niinpä metsäpolulle mentäessä piti aina kulkea kengänpuhdistusaseman kautta, jossa harjoin ja desinfiointiainein pyrittiin suomaan lisäaikaa näille metsän valtijaille.

Onko tulevaisuus toivoa täynnä?

Ainakin satunnainen turisti sai Uudesta Seelannista sellaisen vaikutelman, että maassa todella yritetään kynsin hampain suojella sitä vähää (ja silti monipuolista ja sanoinkuvaamattoman kaunista) alkuperäisluontoa, mitä jäljellä on. Lentokentällä vaellussaappaani putsattiin pinseteillä, vaikka olin ne jo kotona juuriharjalla kuurannut puhtaiksi. Suojeluprojekteista – oli kyseessä sitten rottien myrkyttäminen tai villiintyneitten mäntyjen karsiminen – tiedotettiin luontokohteissa kiitettävästi, ja tapaamiemme paikallisten suhtautuminen luontoon oli terveen ylpeää ja tiedostavaa. Ongelmat, joita vastaan taistellaan, ovat kuitenkin mittavia nekin, emmekä välttyneet uutisilta luonnonsuojelubudjettien kiristämisestä tai kädenväännöstä maanviljelijöiden ja vesistönsuojelijoiden välillä. Tulen varmasti seuraamaan jatkossakin, missä mennään tuolla kaukaisella saarivaltiolla, jossa eletään mielenkiintoisessa suurenmoisen alkuperäisluonnon, menneitten vikatikkien, nykyisten korjausliikkeitten ja ennustettujen muutosten jatkumossa.

Tämän kirjoituksen myötä päättynee Suomen Luonnon #muutos-projekti minun osaltani. Kymmentä blogiartikkelia ja yhtä kokopitkää artikkelia kirjoittaessani olen oppinut paljon, ja toisaalta tajunnut, kuinka paljon minulla vielä on opittavaa tieteen esittämisen alalla. Hauskaa on ollut! Kiitos toimitukselle tästä innoittavasta projektista, ja erityinen kiitos teille, hyvät lukijat, mielenkiinnostanne!

Parahin terveisin pyökkimetsästä,

Julia

Oma pullo mukaan – Saksassa luotetaan ekokuluttajaan!

Tällä kertaa sain otsikkoinspiraation yleltä, joka eilen jälleen uutisoi siitä, miten Suomessa pesuaineiden irtomyynti asiakkaiden omiin astioihin yhä edelleen on kiellettyä – samojen EU-pykälien nojalla, kuin se täällä Saksassa tulkitaan luvalliseksi. On se vain outoa, että suomalaiset kuluttajat ovat niin paljon tyhmempiä kuin Saksalaiset, että he väkisinkin onnistuisivat myrkyttämään itsensä ekopesuaineilla, jotka ylen haastattelunkin mukaan ovat ”niin turvallisia, että niitä voisi periaatteessa jopa syödä”!

Töitten jälkeen riensin tuttuun tapaan läheiseen ”ekomarkettiin”, ihailemaan paitsi pesuainetäyttöpistettä myös liikkeen muuta laajaa lähi- ja luomuruokatarjontaa. Saksassa ”Bio” on kuuma sana ja trendikäs myyntikikka. Luotan täysin lähikauppamme kaltaisiin luomuliikkeisiin, joissa tuoteketju on tehty mahdollisimman läpinäkyväksi, mutta entä supermarkettien luomutuotteet? Sertifikaatteja ja standardeja tuntuu olevan niin paljon, etten oikein pysy perässä, mitä ”luomu” missäkin tarkoittaa. Olenpahan käynyt jopa niin luomussa kahvilassa, että siellä oli kokonaan luovuttu luomusertifikaateista siksi, etteivät ne olleet tarpeeksi luomuja (?!?) Kahvilan omat vaatimukset tuotteilleen olivat kuulemma paljon kovempia kuin olemassaolevat ”lällärileimat”.

Mitä luomuostoskoriini tällä kertaa kertyi? Punaisia linssejä, perulaista inkivääriä ja seesaminsiemeniä höystämään mangoldicurrypataa! Yllätyksekseni nämä trendivihannekset innostuivat tuottamaan valtavan sadon puutarhapalstallamme, ja nyt pitäisi keksiä, miten niitä oikein syödään…

Tykkään eläintarhoista ja delfinaarioista!

Huh, tällä kertaa otsikon kirjoittaminen suoraan sanoen pelotti. Saako noin sanoa? Ei varmaankaan, ainakaan ilman rajauksia ja täsmennyksiä heti seuraavassa lauseessa, eli: tykkään fiksusti hoidetuista, moderniin eläintieteelliseen tietämykseen toimintansa perustavista, lajimonimuotoisuuden suojelemiseen tähtäävistä, vastuuntuntoisista jne. jne. eläintarhoista (ja delfinaarioista).

Suuri bloggaaja-idolini Maija Karala kirjoitti hiljattain vierailustaan Lontoon eläintarhaan, jossa modernin eläintarhan ihanteet todella vaikuttaisivat toteutuvan hienosti. Samanlaisen arvion voisin itse antaa Leipzigin eläintarhasta, jossa pääsin vierailemaan viime lauantaina kun tarhalla vietettiin lajiensuojeluun liittyvää teemaviikonloppua. Tiedotustehtävässään eläintarha onnistui erinomaisesti. On varmaan mahdoton olla huomaamatta sinne tänne ripoteltuja usein nerokkaasti muotoiltuja ja katsomaan houkuttelevia tietoiskuja aitausten asukkien uhanalaisuudesta ja niiden eteen sekä lajien kotiseuduilla kuin eläintarhoissakin tehtävästä suojelutyöstä. Huomasinpa muun muassa, että Leipzigissä osallistutaan samanlaiseen (ehkä peräti samaan) erittäin harvinaisten amurinleopardien suojeluprojektiin kuin Korkeasaaressakin. En itse ole mikään ammattilainen arvioimaan eläinten hyvinvointia, mutta aitaukset olivat tilavia ja virikkeitä löytyi: ravintoa ei tarjoiltu hopealautasilta (ihmisapinat saivat esimerkiksi kaivella hyönteisiä tikuilla keinotekoisista ”termiittipesistä”) ja yhteisellä Kiwara-savannilla suippohuulisarvikuonot, vikkelät husaariapinat ja gepardit pysyivät valppaina toisiaan silmällä pitäen ja tarpeen tullen väistellen – toki joka lajille löytyi myös omat ”yksityisalueensa”, jonne tarpeen tullen pääsi vetäytymään. Vaikuttavin kokemus oli kuitenkin valtava sademetsäkasvihuone ”Gondwanaland”, jossa vain harvat eläimet olivat ylipäätään aitauksissa – lintuja, sammakoita, apinoita ja matelijoita piti sen sijaan oikein etsimällä etsiä viidakon vehreyden keskeltä joko aluskasvillisuuden läpi johdattelevia polkuja seuraten, latvustossa kulkevilta riippusilloilta tähystellen tai pienellä laivalta keinotekoisen viidakkojoen rantoja tiiraillen. Esimerkiksi laiskiainen jäi meidän porukaltamme kokonaan bongaamatta, missä lie loikoillut!

Antoisaa siis oli, mutta heti eläintarhan ulkopuolella vastassa oli pieni mutta äänekäs kotikutoisten julisteiden kera eläintarhoja vastustavien mielenosoittajien joukko. Eläimet eivät ole viihdyttäjiä, ne eivät kuulu häkkiin, suurikin häkki on liian pieni, hävetkää te, jotka juuri vietitte hauskan päivän muiden kustannuksella!

Itse olen pohtinut eläintarhojen ristiriitaisuutta jo kauan. Ja yhä edelleen kuulun niiden (aloituskappaleen määritelmät täyttävien siis) puolustajiin. Joidenkin lajien kuten sen amurinleopardin suojelulle ne ovat todella tärkeitä ihan siksi, että laji ylipäätään selviää elävien kirjoissa. Muidenkin lajien kohdalla uskon kuitenkin, että on tärkeää päästä näkemään ja kokemaan niitä lähietäisyydeltä, jotta suojelu ylipäätään kiinnostaa. Ideaalitapauksessa ihminen (sekä laajemmin yritykset, valtiot jne.) toki olisi valmis suojelemaan (= suoraan sanottuna: uhraamaan rahaa ja resursseja) mitä tahansa otusta, jonka tietää olevan kiipelissä jossakin kaukana. Käytännössä on kuitenkin helpompi rakastaa jotakin, jonka on nähnyt, johon on tutustunut. Eikä Avara Luonto telkkarissa aina riitä sekään. Siinä vaan on sitä jotakin, kun pääsee melkein kosketusetäisyydelle tiikeristä, tai näkee parin metrin päässä gorillaperheen istuskelemassa toistensa turkkeja laiskasti nyppien. Ihailen ehkä ihmisiä, jotka eivät moista ”sysäystä” tarvitse ryhtyäkseen suojelijoiksi, mutta ymmärrän täysin niitä, joille kiinnostus kaukaiseenkin luontoon herää vasta, kun luonto tulee iholle.

Tietenkään eläintarhavierailu ei takaa, että vierailija muuttaisi elintapojaan tai kirjaisi WWF:än testamenttiinsa. Mutta niinkin voi käydä.

Yksittäinen eläin tarhassa voi siis auttaa vapaana eläviä lajitovereitaan ja elinympäristöään. Sinnikäs mielenosoittajaporukka kuitenkin vastusti nimenomaan tämän yksittäisenkin eläimen kokemaa kärsimystä kalterien takana. Kieltämättä asia on hankala – ei todellakaan ole helppoa laatia suurkaupunkiin aluetta, jossa suuri kissapeto tai norsu voisi elää luonnollista elämää. Mutta kuten edellä todettiin, modernit eläintarhat pyrkivät todellakin tekemään parhaansa, ja usein se näyttäisi toimivan! Väitänpä, ettei esimerkiksi ihailemamme 20 tuntia vuorokaudessa nukkuva koala ole sydänjuuriaan myöten onneton suuressa lasihuoneessaan, jossa ravintoa pääsee keräämään lähestulkoon kuten luonnossakin, petopelkoa ei ole ja torkkumaan pääsee lajityypillisissä piilopaikoissa (tai no, ainakaan tämä yksilö ei ollut viitsinyt vaivautua piilopaikkaan asti, vaan nukkui eukalyptuspuun oksanhangassa etualalla).

Sitten se vaikein kohta, ne surullisenkuuluisat delfinaariot. Itselleni niiden kohdalla pätee kuitenkin samat kriteerit kuin eläintarhoillakin, ja olen itse elävä todiste siitä, miten muutama vankeudessa pidetty delfiini voi sysätä lapsen elämän luonnontieteellisille raiteille. Taaperon vierailu Teneriffan kuuluisassa Loro Parquessa* jäi elävänä mieleen pitkäksi aikaa, pääsinhän jopa antamaan delfiinille suukon.  Ahmin sen jälkeen esimerkiksi Jacques Cousteaun meridokumentteja entistäkin innokkaammin. Vaihtoehtoja biologianopinnoille ei oikeastaan ollut, vaan opinpolku oli selvä heti esikoulusta asti. Ei syynä nyt pelkästään delfiinit olleet, mutta ne ja vastaavat eläintarhakokemukset ehdottomasti lisäsivät innostusta ja mielenkiintoa luontoa kohtaan. Raakana vertailupohjana voin sanoa, etteivät lasipohjaveneestä kaukana merellä villissä vapaudessa nähdyt valaat olleet ollenkaan yhtä sävähdyttävä ja mieleenpainuva kokemus pikkulapselle.

*Loro Parque on tällä hetkellä jokseenkin ristiriitainen kohde… vaikka puisto vaikuttaisi onnistuneen hyvin delfiinien ja merileijonien pidossa, on se toistuvasti saanut kritiikkiä miekkavalaitaan koskien. Tuossa kohden on siis näemmä menty metsään, mikä on sääli! Toivon siis, että tilanne korjaantuu, tai että puisto luopuu miekkavalaistaan – muuten sen on vaikea täyttää ainakaan minun ”laatuvaatimuksiani”.

Amerikassa metsätuhotkin ovat suurempia

Hei taas! Heinäkuiseen hiljaiselooni syynä on ollut paitsi lomailu kotisuomessa, myös ensimmäinen vierailuni ”rapakon takana” – tarkemmin sanottuna Kanadassa metsätuholaiskonferenssilla. Metsäntutkimusjärjestöjen kansainvälinen liitto IUFRO järjestää vuosittain useita kokouksia eri metsäaiheita koskien ympäri maailmaa, ja Quebecin Sept-Îlesin pikkukaupungissa järjestetyn kokouksen otsikkona oli lupaavasti metsätuholaishyönteisten levittäytyminen ja siirtyminen muuttuvassa ilmastossa – eli juuri oma tutkimusaiheeni! Jo aikaisin keväällä lähetin matkaan niin matka-apurahahakemuksia eri säätiöille kuin tiivistelmän omasta tutkimuksestani tapahtuman järjestäjille, ja sain kuin sainkin sekä jonkun verran rahoitusta että 15 minuutin esiintymisajan kokouksessa.

Kun lopulta sain käsiini kokouksen esitelmäaikataulun, olin kuitenkin hiukan pettynyt. Suurin osa esitelmistä koski yhtä ainoaa tuholaislajia, Choristoneura fumiferanaa, kääriäistä, jolle en edes ole löytänyt suomenkielistä nimeä (eng. spruce budworm eli vapaasti käännettynä kuusenkerkkämato). Sitä sitten tutkittiin joka kantilta – sen suolistobakteereista lähtien aina valtavien laaja-alaisten myrkytystoimenpiteiden kannattavuuteen. Pikkuhiljaa, varmaan jossain kymmenennen ”spruce budworm” esityksen kohdalla, minulle alkoi kuitenkin valjeta, minkä kokoluokan tuholaisesta oikein onkaan kyse, ja miksi siitä pidetään niin paljon meteliä.

Kanadassa on 348 miljoonaa hehtaaria metsää. Koko Euroopassa – Venäjää lukuun ottamatta – metsää on 187 miljoonaa hehtaaria. Massaesiintymävuosina C. fumiferana voi pistellä poskeensa suuren osan tuosta kanadalaisesta metsästä – 70-luvulla laji aiheutti tuhoja yli 50 miljoonan hehtaarin alueella. Vertailun vuoksi: täällä oli suuri uutinen, kun ”kotoinen” tunturimittari popsi 120 000 hehtaaria Lapin tunturikoivikkoa paljaaksi 60-luvulla. Euroopassa suursyömärit havu- ja lehtinunna (Lymantria monacha ja L. dispar) ovat toisinaan aiheuttaneet joidenkin miljoonien hehtaarien tuhoja (tosin reiluuden nimissä mainittakoon, että 1800-luvun puolenvälin massaesiintymisen aikana, ennen moderneja torjuntaohjelmia, havununnan laskettiin tuhonneen peräti 40 miljoonaa hehtaaria metsää Puolassa ja Venäjällä). Noita lukuja katsellessa ymmärsin paremmin, miksi meihin ”ei-kuusenkerkkämatotutkijoihin” toisinaan suhtauduttiin hiukan sillä asenteella, että ”ihan kiva kun joku välillä viitsii tutkia noita pikkutuholaisiakin”.

Ilmastonmuutos kuitenkin vaikuttaa myös C. fumiferanaan – vaikka tutkijat eivät esitysten perusteella olekaan vielä päässeet aivan yhteisymmärrykseen siitä missä määrin tai edes miten. Kylmiin olosuhteisiin sopeutunut perhonen vaikuttaisi olevan häviämässä eteläisimmiltä elinalueiltaan ja vastaavasti mahdollisesti valtaamassa uutta alaa pohjoisesta. Toisaalta ilmaston muuttuminen vaikuttaa sen isäntäkasvien kehitykseen – nähtäväksi jää, pysyykö kuusen nuorista kerkistä täysin riippuvainen eläin perässä puiden kehittäessä uusia neulasia yhä aikaisemmin keväällä.

Itselleni ensimmäisestä ameriikanmatkastani mieleen jäivät päällimmäiseksi valtavat välimatkat – niin Sept-Îlesin pikkukaupungissakin (jossa jalankulkijana sain kilometritolkulla liikuntaa pelkästään postitoimistolle vaeltaessani) kuin Quebecissa yleensä. Kaupunkien välillä matkatessa istuttiin tunteja autossa, ja usein jopa lentokoneessa. Ja joka puolella oli metsää. Miten erilaiselta näytti Montreal lentokoneen ikkunasta – vain pilkahdus keskellä vihreää mattoa – kuin Ranskan rannikko, jolla metsiä näkyi vain pirstoutuneina saarekkeina siellä täällä peltojen keskellä. Katsokaa vaikka itse Googlen satelliittikartoista!

Nyt palattuani työpöydän ääreen täällä Saksan Tharandtissa on edessä jännittävät ajat. Kokopitkä #muutos-artikkelini on aikataulutettu ilmestyväksi jo elokuun lopulla! Luvassa siis enemmän paljastuksia nunnien salatuista elämistä…

Minun kännykkäni on todennäköisesti* eettisempi kuin sinun!

Tästä tekstistä piti tulla ylistys maailman ensimmäiselle Reilun Kaupan Kännykälle, Fairphonelle. Ja sitä se kai on vieläkin, tosin pienin varauksin.

Muutama vuotta sitten pieni alankomaalainen yritys otti harteilleen valtavan haasteen ujuttautua elektroniikkajättien joukkoon älypuhelinmarkkinoille. Tiedossa oli heti alkuun, etteivät uudet puhelimet pystyisi kilpailemaan suurten merkkien kanssa koossa, kameran tarkkuudessa, suorituskyvyssä tai edes hinnassa. Sen sijaan yritys päätti ottaa selvää, kiinnostaisiko kuluttajia kännykän pitkäikäisyys tai eettisyys. Ensimmäinen malli, Fairphone 1, näki päivänvalon joukkorahoituskampanjan tuloksena – tuhannet ihmiset maksoivat ilomielin 300-400 € tuotteesta, joka oli vasta kehitysvaiheessa, ja jonka asiakkaat saisivat käsiinsä vasta monta kuukautta myöhemmin. Yhteensä FP1-mallia valmistettiin 60000 kappaletta – häviävänpieni tippa älypuhelinmarkkinoiden valtameressä, mutta silti vaikuttava virstanpylväs monella tapaa. Itsekin kuulun ylpeänä tämän pioneerikännykän omistajiin. Vaikka se välillä tuottaakin päänvaivaa.

Miten niin pitkäikäinen ja eettinen kännykkä? Voin vaihtaa kännykän akun ihan itse, niin kuin „ennen vanhaan“. Sen olenkin tehnyt – alkuperäinen akku nimittäin alkoi pullistua vaarallisesti. Syynä ei tosin tainnut olla puhelinmerkki, akun turpoamista sattuu kuulemma aina välillä ja samaan ongelmaan törmäsi myös mieheni myöhemmin perinteisen Samsungkännykkänsä kanssa. Uusi akku meni takuun piikkiin ja on toiminut moitteetta. Eksoottisempaa on kuitenkin, että voin myös vaihtaa kännykkäni rikkoutuneen näytön, kaiuttimen, kameran tai jopa emolevyn ihan itse kotona – kaikki varaosat ovat saatavilla verkkokaupasta. Teoriassa ainakin. Fairphonen tuottajat myönsivät myöhemmin aliarvioineen esimerkiksi uusien näyttöjen tarpeen (vilkuilkaapas joskus kännykänkäyttäjiä bussissa tai junalaiturilla – melkein kaikilla on näytössä jonkunlainen särö!). Niinpä pudotettuani kännykän taskusta yhden kerran liikaa jouduin elämään „Spider-App“-näytöllä yli puoli vuotta ennen kuin uusia näyttöjä saatiin myyntiin. Lopulta kuitenkin pääsin koettamaan insinöörintaitojani.

Internetistä löytyvät ohjeet olivat erinomaiset, uskoin välttäneeni kaikki sudenkuopat, kännykkä jopa käynnistyi lupaavasti uuden näyttönsä kanssa… mutta nuolaisin ennen kuin tipahti. Kosketusnäyttö ei reagoinut kosketukseen. Kännykkä uudestaan auki, vanha näyttö paikoilleen – toimi. Ja taas uusi näyttö – ei toiminut. Lopulta jouduin pettyneenä antamaan periksi ja lähettämään kännykän korjaukseen Fairphonen päämajaan Alankomaihin. Kännykkä tutkittiin ja tuomio oli tyly: olin kuulemma rikkonut uuden näytön sitä asentaessani. Pitkin hampain maksoin korjauksen sekä vielä yhden uuden näytön. Vanhoja näyttöjäni en saanut takaisin, kun en tajunnut niitä tarpeeksi kovaäänisesti erikseen pyytää. No, tällä hetkellä kännykkä toimii, näyttö on kirkas ja viestintä Saksa-Suomiakselilla toimii taas reaaliajassa. Fairphoneni on tullut maksamaan enemmän kuin perinteinen samanveroinen kännykkä, mutta ainakin olen samalla ostanut palan hyvää omaatuntoa…

…kännykän eettinen aspekti on nimittäin vaikuttava! Älypuhelimissa on noin 20-30 erilaista metallia. Raaka-aineitten tarkka alkuperä ei yleensä ole edes valmistajien tiedossa. Miksi pitäisi olla? Siksi, että monilla kehitysmaan kaivoksilla työntekijöiden olot jättävät toivomisen varaa vähintään siinä kuin halpisvaatetehtaidenkin. Lisäksi kaivosten tuotto menee törkeän usein erilaisten konfliktien ylläpitoon – aseiden hankintaan ja armeijoiden rahoitukseen. Fairphone on onnistunut jäljittämään toistaiseksi neljä käyttämäänsä metallia ja varmistamaan, että ne on tuotettu ihmisoikeudet huomioon ottaen „konfliktivapaissa“ kaivoksissa. Yhtiö myös valvoo tarkkaan kiinalaisten yhteistyötehtaittensa työoloja paikan päällä, kehittäen yhdessä työntekijöitten kanssa työpaikkademokratiaa ja lahjoittaa jokaisesta kännykästä osan työntekijöitten hyvinvointirahastoon. Lisäksi Fairphonella on erilaisia projekteja elektroniikan kierrätyksen parissa niin Euroopassa kuin kehitysmaissakin. Voin lämpimästi suositella Fairphonen englanninkielistä blogia, jossa valotetaan, mitä haasteita pieni tuulimyllyjä vastaan taisteleva yritys kohtaa, ja mitä innovaatioita matkalla on saavutettu.

En kiellä – eikä kiellä Fairphone itsekään – ettei työsarkaa olisi vielä valtavasti. 4/30 reilua metallia ei ehkä kuulosta kummoiselta, eikä ehkä sekään, että Eurooppalaisille markkinoille menevät kännykät silti tuotetaan Kiinassa. Mutta jostain on aloitettava! Lisäksi Fairphonen tavoite ei olekaan vallata älypuhelinmarkkinoita kokonaan, vaan olla pikemminkin piikkinä suurten yritysten lihassa ja toivottavasti herätellä nekin reilumpiin käytäntöihin. Sillä jos nyt vaikkapa Apple päättäisi ryhtyä käyttämään reiluja materiaaleja (*ahh, toiveajattelua*), olisi sillä monin verroin paremmat mahdollisuudet muuttaa maailmaa kuin mikroskooppisella paikallisyrityksellä.

Tänä vuonna Fairphone esitteli uuden mallinsa. Yhtiö itse asiassa onnistui saamaan markkinoille täysin modulaarisen kännykän ensimmäisenä maailmassa, vaikka ainakin Googlejätillä on meneillään vastaava kehitysprojekti. Siis miten niin modulaarinen? No siten, ettei se näytön rikkominen vahingossa korjauksia tehdessä ole enää helposti mahdollista… kännykän sisus näyttää melkein kuin legopalikoista kootulta, kaikki osat saa kliksautettua paikoilleen helposti, vain joihinkin tarvitsee lisäksi ruuvimeisseliä. Näytön vaihtaminen sujuu puolessatoista minuutissa. Kotikorjausten lisäksi tämä mahdollistaa tulevaisuudessa kännykän jatkuvan parantelun – voit varustella omaan kännykkääsi tehokkaamman kameran, enemmän suoritustehoa tai paremmat kaiuttimet riippuen siitä, mikä sinulle on tärkeintä! Ideaalitapauksessa „sama“ kännykkä kestää vuosia, jopa kymmeniä vuosia!

Mikä oli viimeisin sähkölaite, jota käytit päivittäin kymmenen vuoden ajan?

*ellet sinäkin omista Fairphonea. Suomeenkin niitä on muistaakseni tilattu muutama.

Ahkera yksinelävä mehiläinen etsii asuntoa, maksaa vuokran pölytyksenä.

Jälleen pitää tarttua toisen #muutoslaisen aloittamaan mainioon aiheeseen! Jenni esitteli viimeviikolla upeaa hyönteishotelliaan, toivoen, että sinne piankin löytyy asiakkaita. Varmasti löytyy! Täällä Dresdenissä siirtolapuutarhapalstallamme nököttävään, häälahjaksi saatuun komeaan hotelliin ainakin oli tungosta jo maaliskuussa, vaikkeivät kaikki “huoneet“ olleet edes valmiita…

Mehiläiset ovat tiuhaan tapetilla – puhutaan maailmanlaajuisesta mehiläiskadosta, ja toisaalta harrastelijamehiläistarhureiden määrä on kasvanut hurjasti niin maalla kuin kaupunkialueellakin. (Lieneeköhän jälkimmäiseen syynä suositun “Holmes NYC“-sarjan sympaattisen Sherlockin komeat mehiläispesät katolla keskellä New Yorkin metropolivilinää?). Vaikka suurin osa uutisoinnista koskeekin vain yhtä ainoaa lajia, kesymehiläistä, tuota tuttua hunajantuottajaa ja maailmanlaajuisesti erittäin merkittävää pölyttäjää, vilahtavat otsikoissa välillä myös villi- tai erakkomehiläiset. Nämä eivät suinkaan ole villiintyneitä tai suurpesän vilskeeseen kyllästyneitä kesymehiläisiä, vaan suuri ja monimuotoinen pistiäisryhmä, johon pelkästään Euroopassa kuuluu 1965 lajia, joista ainakin kymmenen prosenttia on uhanalaisia. Hyönteishotellibisness onkin alunalkujaan lähtenyt käyntiin juuri erakkomehiläisten pesimismahdollisuuksia silmälläpitäen, vaikka hotelleissa usein näkyykin rakenteita, jotka soveltuvat paremmin muille hyönteisille kuten harsokorennoille, pihtihännille tai perhosille. Helpoin tapa auttaa juuri erakkomehiläisiä ovat kuivaan puuhun vaakasuoraan poratut 10-15 cm syvät siisteiksi viilatut käytävät, joihin mehiläiset keräävät siitepölyä ja munivat munansa, ja jonka suuaukon ne lopulta muuraavat kiinni. Kaikki erakkomehiläislajit eivät kuitenkaan asu “putkipesissä“, vaan pesäpaikkojen kirjo on suurta: osa kaivaa koloja vanhojen savitalojen seinään, toiset munivat munansa tyhjiin kotilonkuoriin, muutamat tapetoivat hiekkaiseen maahan kaivettuja koloja kukkien terälehdillä jne.

Täällä saksassa alan ehdoton guru on “villimehiläispaaviksikin“ nimetty Paul Westrich. Westrichin kirjoituksista käy ilmi kunnioitettava asiantuntevuus, mutta rivien välistä myös tietty turhautuneisuus. Kylmää kyytiä saavat melkein kaikki kaupalliset hyönteishotellit – joko reiät ovat liian isoja villimehiläisille (3-6 mm on optimi lajista riippuen, villimehiläiset ovat pieniä!), ne on porattu väärään suuntaan (pitää olla puiden syiden vastaisesti, ei myötäisesti, sillä komeasti pyöreän pöllin päätyyn poratut reiät ovat vaarassa halkeilla puun kuivuessa, mikä on kohtalokasta niissä kehittyville munille ja toukille) tai lössiseinämiin pesiville lajeille tarkoitetut saviharkot ovat liian kovia (savipintaan pitää pystyä raaputtamaan vakoja sormella). Omaa hotellia pikkuhiljaa kootessa on välillä ollut iskeä epätoivo, mutta ohjeistuksen noudattaminen on toisaalta tuottanut tulosta – hyllykössämme on jo ensimmäisen kesän aikana käynyt useita eri mehiläislajeja varaamassa sekalaisia koloja ja putkia pesäpaikoikseen.

Hyönteishotellien rakentelun makuun pääsee hyvin lukemalla Minerva Kustannuksen julkaiseman, Melanie von Orlowin kirjan “Hyönteishotelli – Rakenna koti pölyttäjähyönteisille: 30 helppoa mallia“. Vaikkeivät aivan kaikki kirjassa esitellyt mallit läpäisisikään Westrichin laatutarkastusta, on niistä suurin osa varmasti hyödyllisiä villimehiläisille ja muillekin puutarhan höntiäisille. Saksankielentaitoisille lukijoille voin kuitenkin lämpimästi suositella “ronskimpaa lukemistoa“, Nimittäin Westrichin omia kotisivuja tai kirjaa “Wildbienen – die anderen Bienen“.

Ja hei, hotellirakentelun alkuun pääsee myös Ympäristöhallinnon keinopesäoppaan tai vaikka Suomen Luonnon oman video-ohjeen kautta! Olisi tosin mielenkiintoista kuulla, mitä mieltä nämä suomalaiset asiantuntijat ovat saksalaisen kollegansa vinkeistä reikien poraussuuntaa koskien…

Miten yöperhonen pärjää yöttömässä yössä?

“Uusi [hyönteinen/hämähäkki/punkki/tuholainen jne.] levinnyt Suomeen ilmastonmuutoksen mukana“ on uutisotsikko, jonka kaltaisilta on viimeaikoina ollut vaikea välttyä. Pohjolakin lämpenee, ja on helppo järkeillä muutoksen tuovan mukanaan uusia, lauhkeampien alueiden lajeja. Mutta vaikka ilmasto muuttu, pysyy napa-alueiden ainutlaatuinen valorytmi samana, ja Suomen leveysasteilla päästään nauttimaan keskikesän yöttömästä yöstä vaikka juhannuskoivu korvattaisiin palmupuulla. Miten uudet tulokkaat pärjäävät pohjolan villisti vaihtelevassa valorytmissä?

Tähän kysymykseen palaan kerta kerran jälkeen väitöskirjatutkimuksessani. Mitä väliä on ötökälle, kuinka kauan aurinko paistaa taivaalla päivän aikana? Otsikossa mainittuja yöperhosia sekä esimerkiksi lepakoita löytyy valoisasta pohjolastakin, joten pimeän kauden puuttuminen vuorokaudesta ei sinäänsä tunnu rajoittavan lajistoa eikä yötön yö häiritse siihen tottuneita yöeläimiä. Moni eliö silti seuraa vuodenaikojen mukaan vaihtuvaa valorytmiä tarkkaan kuin kalenteria konsanaan, ja esimerkiksi hyönteisten munien tai koteloiden kuoriutuminen tai vaikkapa nisäkkäiden talviturkin vaihtaminen keveämpään kesäkarvaan ajoittuvat usein juuri päivänpituuden mukaan. Monella lajilla säätelymekanismi on itseasiassa vieläkin näppärämpi – tietokoneohjelmointia mukaellen vaikkapa mallia “JOS lämpötila on yli 5 °C JA JOS päivä on vähintään 20 h pitkä, NIIN kuoriudu. MUUTEN odottele munassa“ Moisella lämpötilan ja valorytmin kattavalla yhtälöllä estetään vaikkapa kuoriutuminen liian aikaisin keväällä (päivien ollessa vielä lyhyitä), vaikka kohdalle osuisikin satunnainen hellerupeama.

Miksi on sitten niin tärkeää ajoittaa elinkierto tarkkaan tiettyyn vuodenaikaan? Hyönteismunaesimerkissä pysytellen voidaan todeta, että kuoriutuminen samaan aikaan kun ravintokasvin lehdet puhkeavat keväällä on äärimmäisen tärkeää monelle kasvinsyöjähyönteiselle. Jo muutamassa päivässä hennot, pehmeät ja pari milliä pitkän toukan mielestä herkulliset uudet lehdet muuttuvat syömäkelvottomaksi tummanvihreäksi pelliksi, jotka puu vielä usein pumppaa täyteen erilaisia puolustuskemikaaleja. Myöhästyminen siis voi merkitä yhtä varmaa nälkiintymistä kuin liian aikaisin kaljulle oksalle kuoriutuminenkin. Vastaavanlaista katastrofia merkitsisi vaikkapa kukkien ja pölyttäjien “epäsynkronia“, josta kärsisivät molemmat osapuolet.

Tietyllä paikalla vakituisina elelevät kasvissyöjät ovat tavallisesti hyvin synkronoituja isäntälajiensa kanssa. Tämän pohjalta olisi helppo olettaa, että jos yksi laji muuttaa ajoitustaan, niin siitä riippuvaiset, samalla alueella elävät lajit tekisivät samoin. Tässä luonto kuitenkin jälleen kerran paljastaa monimutkaisuutensa. Hyvin synkronoidutkaan lajit eivät vältäämättä käytä samaa kalenteria ja ohjelmointia keskenään! Entä jos puun silmut puhkeavat sen mukaan, kuinka lämmin kevät on ollut, ja puulla ruokailevat toukat kuoriutuvat päivänpituuden mukaan? Ilmaston lämmetessä puu vihertyy vuosi vuodelta aikaisemmin toukkien myöhästyessä herkkupöydästään joka vuosi enemmän ja enemmän… Uutisoitiinpa hiljakkoin siitäkin, että käki on ainakin paikoin Euroopassa vaarassa hävitä, sillä se ei ole aikaistanut kevätmuuttoaan samaa tahtia kuin pikkulinnut, joiden pesiin se munii munansa. Samanlainen epäsynkronia uhkaa myös lämpenevän ilmaston mukana pohjoiseen matkaavia lajeja. Jos hyönteinen on tottunut kuoriutumaan vaikkapa päivänpituuden saavuttaessa 13 tuntia Saksassa kokee se melkoisen pettymyksen kun Suomessa tuollainen päivänpituus merkitsee vielä aikaista, lehdetöntä kevättä.

Mukavan mausteensa soppaan lisää luonnollisesti vielä erityisesti hyönteisten nopea kyky sopeutua uusiin elinolosuhteisiin. Evoluutiota voi paineen alla tapahtua nopeastikin, ja saattaa olla, että pohjoiseen marssivat ötökät oppivat matkalla säätämään kellojaan. Kaikki lajit eivät siihen kuitenkaan ilmeisesti kykene.

Työsarkaa minulle siis näyttäisi riittävän vielä joksikin aikaa!

Toivotan kaikille lukijoille valoisaa keskikesää täältä Keskieuroopan tähtitaivaan alta.

P.S. Juuri tätä kirjoittaessani huomasin #muutoskollegani Riikan tarttuneen samaan aiheeseen pölyttäjien kannalta! Kannattaa lukaista!

Älä lue tätä jos pelkäät hämähäkkejä!

Suomessa vanhassa kerrostalossa asuessani kirjojen ja elokuvien kuvaukset hämähäkinseiteistä nurkissa tuntuivat aina liiotelluilta – ei meillä tarvinnut sellaisia huiskia, ei oikeastaan edes kesämökillä luonnon helmassa. Täällä Saksassa tilanne on toinen, lieneekö syynä sitten lämimämpi ilmasto vai kosteampi sisäilma.

Kerrostaloasuntomme nurkkia ja katonrajaa koristaa hennot pitsiverkot, jotka tarmokkaan siivouspäivänkin jälkeen nopeasti kudotaan entistä ehommiksi. Taiteilijaksi osoittautuu useimmiten vaaksiaishämähäkki, Pholcus phalangioides.

Kaimansa tavoin pitkäkoipisen, lähes lukinnäköisen vaaksiaishämähäkin verkot ovat vaatimattomia kyhäelmiä vaikkapa ristihämähäkkien mahtavien ratasverkkojen rinnalla, mutta tällä kutojalla on muita mielenkiintoisia kykyjä. Pelästyessään läpikuultava hämähäkki alkaa väristä verkkonsa varassa nopeasti, jolloin sen hentoa hahmoa on lähes mahdoton nähdä tummaa taustaa vasten. Allaolevasta videosta näkee, että valkoisessa katonrajassakin moinen sätkykohtaus on näppärä tapa häivyttää ääriviivat!

Vaaksiaishämähäkki on alunperin kotoisin tropiikista, mutta ihmisten mukana se on levinnyt laajalle. Ja vaikkei sitä toistaiseksi olekaan näkynyt kotitalossamme Turussa, löytyy sitä jo muualta Suomesta – nimesipä Hämähäkkityöryhmä lajin jopa vuoden 2014 hämähäkiksi!

Nostakaapa siis katseenne katonrajaan!

Silkkihanskoin kirjastossa

”–ei ollut uutta, että saksalaiset ovat suunnilleen kaiken tienneet jo 1800-luvulla, eli jos epäilee keksineensä jotain uutta, kannattaa tarkistaa vanha saksalainen kirjallisuus!”

Näin totesi eräs turkulainen kollegani hiljattain sähköpostiviestissään, enkä voinut muuta kuin nyökytellä itsekseni ruudun ääressä. Ainakin metsätuholaistutkijalle tuo vanha saksalainen kirjallisuus on täynnä pikkutarkkaan aikaa ja vaivaa säästelemättä tehtyjä ja dokumentoituja tieteellisiä havaintoja ja kokeita, joiden joukosta löytyy tuon tuostakin tuloksia, jotka ovat alan nykytutkijoilta välillä jo ehtineet unohtuakin.

Itse huomasin vasta pari vuotta Saksaan muuttoni jälkeen, minkälaisen tiedeaarreaitan naapurissa oikein työskentelen. Dresdenin teknillisen yliopiston metsäeläintieteen laitos sijaitsee näppärästi 14 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, pienessä kylässä keskellä suurta Tharandtin metsää. Sen lisäksi, että pääsen täällä kenttätutkimusalueilleni kätevästi jalan patikoimalla, saan joka puolella ihastella todisteita metsätutkimuksen jatkumosta 1800-luvun alkupuolelta nykypäivään saakka niin valtavassa metsätieteellisessä puutarhassa kuin yliopiston sivukirjastossakin. Jälkimmäisen arvon tajusin toden teolla vasta kun aloimme selvittää havununnan munien kylmänsietokykyä, ja jäljittämään, mistä kirjallisuudessa usein mainittu -40 °C raja-arvo oikein juontaa juurensa. Viitteet johtivat yhä vanhemman kirjallisuuden äärelle, ja tieteen kieli vaihtui jo muutaman vuosikymmenen kahlauksen jälkeen englannista saksaksi. Artikkeleja ei enää löytynytkään digijulkaisuina verkosta, vaan piti nousta tietokoneen ääreltä ja vaeltaa sadan metrin päähän kirjastolle.

Oli varsinainen onnenpotku, että juuri tämä pieni kirjastomme on erikoistunut ikivanhaan metsätieteelliseen kirjallisuuteen, ja pääsin helposti käsiksi melkein kaikkiin tarvittaviin lähteisiin. Jossain vaiheessa olin jo niin syvällä historian syövereissä, ettei kirjoja enää löytynyt hyllyistä, vaan varastotiloista, josta tarkat mutta avuliaat kirjastonhoitajat niitä minulle kärsivällisesti metsästivät. Kirjasinlaji muuttui tästä tutusta ja tavallisesta koukeroiseksi Sisu-pastillipakkauksesta tutuksi fraktuuraksi (en kuulemma ole ainoa, joka aina lukee paketin päältä ”Gifu”), jonka myötä lukunopeuteni laski huomattavasti. Vanhimpia kirjoja en enää saanutkaan hamstrata työhuoneeseeni, vaan sain tyytyä lukemaan niitä kirjaston lukusalissa, ja lopulta vastaan tuli kirja 1800-luvun alulta, joka oli luokiteltu ”vain valvonnan alaisena luettavaksi”.

Tuossa kohtaa mielessä käväisi Harry Potterin velhokoulun kirjaston kiellettyjen kirjojen osasto.

Varasin kirjan, ja kun saavuin kirjastolle, se oli jo tuotu varastosta ja lukittu erilliseen kaappiin. Sain sitten selailla teosta kirjaston tiskin vieressä sijaitsevassa lasikopperossa, kirja kauniisti vaahtomuovilevyn päällä leväten. Ja virallisesti minun todellakin olisi pitänyt käsitellä kirjaa erikoishanskat kädessä, mutta tästä kirjastonhoitaja sentään tällä kertaa luisti.

Kirjallisuuskaiveluni tuotti loppujen lopuksi mielenkiintoisia tuloksia. Löysin lukuisia viittauksia kylmien talvipakkasten läpi sinnitelleisiin havununnanmuniin ja nuorten tutkijoiden aikoinaan tekemiin jäädytyskokeisiin. Siinä sivussa päädyin jäljittämään rinnakkaisista lämpötila-asteikoista johtuvia (oletteko koskaan kuulleet Réaumur-asteikosta? Itse en ollut!) viittausvirheitä ja etsimään lisätietoja Saksan ennätyspakkasista kautta aikojen. Lopulta kaikesta tuosta materiaalista jalostui review-katsaus, jonka toivottavasti saamme myöhemmin julkaistua osana havununnan kylmänkestävyyttä käsittelevää artikkelia.

Tämän tieteellisen saavutuksen ohella sukellus kirjaston syövereihin herätti monenmoisia ajatuksia. Mikä on ja tulee olemaan oma paikkani siinä erikoisessa kirjoittajien ketjussa, joka ulottuu vuosikymmenten ja -satojen taakse, aina samoihin tuholaiskysymyksiin palaten? Miltähän tieteen kieli kuulostaa sadan vuoden päästä – sata vuotta sitten se ainakin kuhisi minä-kerrontaa, superlatiiveja ja tunteellista kuvailua, vaikka tulokset monasti olivatkin moitteettoman piinkovia. Keksitäänkö koskaan metodia, jolla kaikki tieto – edes niinkin suppeasta aiheesta kuin havununnan talvehtiminen – on yhdessä paikassa, ajan tasalla ja ”tiedossa”, vai tuleeko tiedon lisääntyessä yhä useammin tarve kaivautua sen alkulähteille, ettei ”vahingossa” tulisi taas keksittyä uudestaan sitä pyörää, joka jo löytyy sieltä vanhasta (saksalaisesta) kirjallisuudesta?

Perhostutkimus ei siis aina olekaan kesäisellä niityllä haavin kanssa kirmaamista!

Saksassa "tappajaetanoita" torjutaan oluella

”Suomineidon syleily, rannikon tuulet, vaihtuivat vapaana liihottavan kotkan siipien suojaan…” kirjoittaa Maria Sabellus runossaan ”Suomineidon syleilyssä”. Runon riveiltä tunnistan itseni, Saksaan muuttaneen Suomen lounaisrannikon kasvatin. Jo viidettä vuotta ihmettelen maailman menoa Itämeren toiselta puolelta ja vieläkin löydän päivittäin niin yhtäläisyyksiä kuin erojakin.

Otetaanpa pari esimerkkiä kuluneelta viikolta:

Maanantaina yle uutisoi Suomessa levittäytyvän espanjansiruetanan kartoittamisprojektista ja torjunnasta.

Samana päivänä kävin siirtolapuutarhapalstallani täällä Dresdenissä, ja totesin, että samaiset ”tappajaetanat”, jotka uusimpien tutkimusten mukaan kuuluvat täällä todennäköisesti alkuperäislajistoon, ovat aloittaneet jokakesäiset tihutyönsä.

Näemmä vihreälehtinen salaatti maistuu niille paremmin kuin punalehtinen, sillä hennoista vihreistä versoista ei ollut enää kuin tyngät näkyvillä, punaisten vielä sinnitellessä pystypäin, joskin repalereunaisina. Ja kukkakaali, jota ensimmäistä kertaa yritän viljellä palstallamme, on valitettavasti myös selvästi nilviäisten ruokalistalla.

Vinkki sinnekin: jos aika tai hermot eivät riitä etanoitten jokailtaiseen poimimiseen ja keittämiseen, toimivat maahan upotetut halvalla oluella täytetyt purkit tehokkaina etana-ansoina! Olutmarinoituja etanoita ei kuitenkaan pidä heittää tunkiolle, vaan sekajätteeseen, ne kun kelpaavat erinomaisesti ravinnoksi lajitovereilleen.

Tänään lauantaina koululaiset kirmaavat kesälaitumille Suomessa, mutta täällä puurtaminen jatkuu vielä kesäkuun viimeisille päiville asti. Saksalaiset myös palaavat koulunpenkeille aikaisemmin elokuussa kuin suomalaiset, mutta pitkää kouluvuotta rytmittävät pitemmät syys- ja pääsiäislomat, sekä lukuisat arkipyhät, joista ei täällä herkällä luovuta! Lisäksi täällä on aivan turha yrittää käydä kaupassa sunnuntaina, tai edes lauantai-iltapäivällä. Siitä huolimatta kaupalla ja taloudella menee hyvin! Itse olen oppinut sekä suunnittelemaan viikonlopun ruokaostokset etukäteen, että nauttimaan kaupattomista viikonlopuista, jolloin melkein kaikilla on oikeasti vapaata töistä.

Tänään kirjoitin väitöskirjatyöhöni liittyvän tieteellisen artikkelin tulososiota, ja totesin, että kyllä se vain perhostenkin elämä on erilaista Suomessa kuin Saksassa. Kuoriudutaan ja koteloidutaan eri aikoihin, kasvetaan erikokoisiksi ja syödään eri kasveja. Ja juuri tästä aiheesta – metsätuholaisperhosten siirtymisestä Keski-Euroopan yltäkylläisistä lehtimetsistä kohti karua pohjolaa – saatte myöhemmin lukea artikkelini täällä #muutos-verkkolehdessä. Matkan varrella esittelen täällä blogissani lisää yksityiskohtia elämästä täällä vapaana liihottavan kotkan siipien suojassa.