Huh, tällä kertaa otsikon kirjoittaminen suoraan sanoen pelotti. Saako noin sanoa? Ei varmaankaan, ainakaan ilman rajauksia ja täsmennyksiä heti seuraavassa lauseessa, eli: tykkään fiksusti hoidetuista, moderniin eläintieteelliseen tietämykseen toimintansa perustavista, lajimonimuotoisuuden suojelemiseen tähtäävistä, vastuuntuntoisista jne. jne. eläintarhoista (ja delfinaarioista).
Suuri bloggaaja-idolini Maija Karala kirjoitti hiljattain vierailustaan Lontoon eläintarhaan, jossa modernin eläintarhan ihanteet todella vaikuttaisivat toteutuvan hienosti. Samanlaisen arvion voisin itse antaa Leipzigin eläintarhasta, jossa pääsin vierailemaan viime lauantaina kun tarhalla vietettiin lajiensuojeluun liittyvää teemaviikonloppua. Tiedotustehtävässään eläintarha onnistui erinomaisesti. On varmaan mahdoton olla huomaamatta sinne tänne ripoteltuja usein nerokkaasti muotoiltuja ja katsomaan houkuttelevia tietoiskuja aitausten asukkien uhanalaisuudesta ja niiden eteen sekä lajien kotiseuduilla kuin eläintarhoissakin tehtävästä suojelutyöstä. Huomasinpa muun muassa, että Leipzigissä osallistutaan samanlaiseen (ehkä peräti samaan) erittäin harvinaisten amurinleopardien suojeluprojektiin kuin Korkeasaaressakin. En itse ole mikään ammattilainen arvioimaan eläinten hyvinvointia, mutta aitaukset olivat tilavia ja virikkeitä löytyi: ravintoa ei tarjoiltu hopealautasilta (ihmisapinat saivat esimerkiksi kaivella hyönteisiä tikuilla keinotekoisista ”termiittipesistä”) ja yhteisellä Kiwara-savannilla suippohuulisarvikuonot, vikkelät husaariapinat ja gepardit pysyivät valppaina toisiaan silmällä pitäen ja tarpeen tullen väistellen – toki joka lajille löytyi myös omat ”yksityisalueensa”, jonne tarpeen tullen pääsi vetäytymään. Vaikuttavin kokemus oli kuitenkin valtava sademetsäkasvihuone ”Gondwanaland”, jossa vain harvat eläimet olivat ylipäätään aitauksissa – lintuja, sammakoita, apinoita ja matelijoita piti sen sijaan oikein etsimällä etsiä viidakon vehreyden keskeltä joko aluskasvillisuuden läpi johdattelevia polkuja seuraten, latvustossa kulkevilta riippusilloilta tähystellen tai pienellä laivalta keinotekoisen viidakkojoen rantoja tiiraillen. Esimerkiksi laiskiainen jäi meidän porukaltamme kokonaan bongaamatta, missä lie loikoillut!
Antoisaa siis oli, mutta heti eläintarhan ulkopuolella vastassa oli pieni mutta äänekäs kotikutoisten julisteiden kera eläintarhoja vastustavien mielenosoittajien joukko. Eläimet eivät ole viihdyttäjiä, ne eivät kuulu häkkiin, suurikin häkki on liian pieni, hävetkää te, jotka juuri vietitte hauskan päivän muiden kustannuksella!
Itse olen pohtinut eläintarhojen ristiriitaisuutta jo kauan. Ja yhä edelleen kuulun niiden (aloituskappaleen määritelmät täyttävien siis) puolustajiin. Joidenkin lajien kuten sen amurinleopardin suojelulle ne ovat todella tärkeitä ihan siksi, että laji ylipäätään selviää elävien kirjoissa. Muidenkin lajien kohdalla uskon kuitenkin, että on tärkeää päästä näkemään ja kokemaan niitä lähietäisyydeltä, jotta suojelu ylipäätään kiinnostaa. Ideaalitapauksessa ihminen (sekä laajemmin yritykset, valtiot jne.) toki olisi valmis suojelemaan (= suoraan sanottuna: uhraamaan rahaa ja resursseja) mitä tahansa otusta, jonka tietää olevan kiipelissä jossakin kaukana. Käytännössä on kuitenkin helpompi rakastaa jotakin, jonka on nähnyt, johon on tutustunut. Eikä Avara Luonto telkkarissa aina riitä sekään. Siinä vaan on sitä jotakin, kun pääsee melkein kosketusetäisyydelle tiikeristä, tai näkee parin metrin päässä gorillaperheen istuskelemassa toistensa turkkeja laiskasti nyppien. Ihailen ehkä ihmisiä, jotka eivät moista ”sysäystä” tarvitse ryhtyäkseen suojelijoiksi, mutta ymmärrän täysin niitä, joille kiinnostus kaukaiseenkin luontoon herää vasta, kun luonto tulee iholle.
Tietenkään eläintarhavierailu ei takaa, että vierailija muuttaisi elintapojaan tai kirjaisi WWF:än testamenttiinsa. Mutta niinkin voi käydä.
Yksittäinen eläin tarhassa voi siis auttaa vapaana eläviä lajitovereitaan ja elinympäristöään. Sinnikäs mielenosoittajaporukka kuitenkin vastusti nimenomaan tämän yksittäisenkin eläimen kokemaa kärsimystä kalterien takana. Kieltämättä asia on hankala – ei todellakaan ole helppoa laatia suurkaupunkiin aluetta, jossa suuri kissapeto tai norsu voisi elää luonnollista elämää. Mutta kuten edellä todettiin, modernit eläintarhat pyrkivät todellakin tekemään parhaansa, ja usein se näyttäisi toimivan! Väitänpä, ettei esimerkiksi ihailemamme 20 tuntia vuorokaudessa nukkuva koala ole sydänjuuriaan myöten onneton suuressa lasihuoneessaan, jossa ravintoa pääsee keräämään lähestulkoon kuten luonnossakin, petopelkoa ei ole ja torkkumaan pääsee lajityypillisissä piilopaikoissa (tai no, ainakaan tämä yksilö ei ollut viitsinyt vaivautua piilopaikkaan asti, vaan nukkui eukalyptuspuun oksanhangassa etualalla).
Sitten se vaikein kohta, ne surullisenkuuluisat delfinaariot. Itselleni niiden kohdalla pätee kuitenkin samat kriteerit kuin eläintarhoillakin, ja olen itse elävä todiste siitä, miten muutama vankeudessa pidetty delfiini voi sysätä lapsen elämän luonnontieteellisille raiteille. Taaperon vierailu Teneriffan kuuluisassa Loro Parquessa* jäi elävänä mieleen pitkäksi aikaa, pääsinhän jopa antamaan delfiinille suukon. Ahmin sen jälkeen esimerkiksi Jacques Cousteaun meridokumentteja entistäkin innokkaammin. Vaihtoehtoja biologianopinnoille ei oikeastaan ollut, vaan opinpolku oli selvä heti esikoulusta asti. Ei syynä nyt pelkästään delfiinit olleet, mutta ne ja vastaavat eläintarhakokemukset ehdottomasti lisäsivät innostusta ja mielenkiintoa luontoa kohtaan. Raakana vertailupohjana voin sanoa, etteivät lasipohjaveneestä kaukana merellä villissä vapaudessa nähdyt valaat olleet ollenkaan yhtä sävähdyttävä ja mieleenpainuva kokemus pikkulapselle.
*Loro Parque on tällä hetkellä jokseenkin ristiriitainen kohde… vaikka puisto vaikuttaisi onnistuneen hyvin delfiinien ja merileijonien pidossa, on se toistuvasti saanut kritiikkiä miekkavalaitaan koskien. Tuossa kohden on siis näemmä menty metsään, mikä on sääli! Toivon siis, että tilanne korjaantuu, tai että puisto luopuu miekkavalaistaan – muuten sen on vaikea täyttää ainakaan minun ”laatuvaatimuksiani”.