”–ei ollut uutta, että saksalaiset ovat suunnilleen kaiken tienneet jo 1800-luvulla, eli jos epäilee keksineensä jotain uutta, kannattaa tarkistaa vanha saksalainen kirjallisuus!”
Näin totesi eräs turkulainen kollegani hiljattain sähköpostiviestissään, enkä voinut muuta kuin nyökytellä itsekseni ruudun ääressä. Ainakin metsätuholaistutkijalle tuo vanha saksalainen kirjallisuus on täynnä pikkutarkkaan aikaa ja vaivaa säästelemättä tehtyjä ja dokumentoituja tieteellisiä havaintoja ja kokeita, joiden joukosta löytyy tuon tuostakin tuloksia, jotka ovat alan nykytutkijoilta välillä jo ehtineet unohtuakin.
Itse huomasin vasta pari vuotta Saksaan muuttoni jälkeen, minkälaisen tiedeaarreaitan naapurissa oikein työskentelen. Dresdenin teknillisen yliopiston metsäeläintieteen laitos sijaitsee näppärästi 14 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, pienessä kylässä keskellä suurta Tharandtin metsää. Sen lisäksi, että pääsen täällä kenttätutkimusalueilleni kätevästi jalan patikoimalla, saan joka puolella ihastella todisteita metsätutkimuksen jatkumosta 1800-luvun alkupuolelta nykypäivään saakka niin valtavassa metsätieteellisessä puutarhassa kuin yliopiston sivukirjastossakin. Jälkimmäisen arvon tajusin toden teolla vasta kun aloimme selvittää havununnan munien kylmänsietokykyä, ja jäljittämään, mistä kirjallisuudessa usein mainittu -40 °C raja-arvo oikein juontaa juurensa. Viitteet johtivat yhä vanhemman kirjallisuuden äärelle, ja tieteen kieli vaihtui jo muutaman vuosikymmenen kahlauksen jälkeen englannista saksaksi. Artikkeleja ei enää löytynytkään digijulkaisuina verkosta, vaan piti nousta tietokoneen ääreltä ja vaeltaa sadan metrin päähän kirjastolle.
Oli varsinainen onnenpotku, että juuri tämä pieni kirjastomme on erikoistunut ikivanhaan metsätieteelliseen kirjallisuuteen, ja pääsin helposti käsiksi melkein kaikkiin tarvittaviin lähteisiin. Jossain vaiheessa olin jo niin syvällä historian syövereissä, ettei kirjoja enää löytynyt hyllyistä, vaan varastotiloista, josta tarkat mutta avuliaat kirjastonhoitajat niitä minulle kärsivällisesti metsästivät. Kirjasinlaji muuttui tästä tutusta ja tavallisesta koukeroiseksi Sisu-pastillipakkauksesta tutuksi fraktuuraksi (en kuulemma ole ainoa, joka aina lukee paketin päältä ”Gifu”), jonka myötä lukunopeuteni laski huomattavasti. Vanhimpia kirjoja en enää saanutkaan hamstrata työhuoneeseeni, vaan sain tyytyä lukemaan niitä kirjaston lukusalissa, ja lopulta vastaan tuli kirja 1800-luvun alulta, joka oli luokiteltu ”vain valvonnan alaisena luettavaksi”.
Tuossa kohtaa mielessä käväisi Harry Potterin velhokoulun kirjaston kiellettyjen kirjojen osasto.
Varasin kirjan, ja kun saavuin kirjastolle, se oli jo tuotu varastosta ja lukittu erilliseen kaappiin. Sain sitten selailla teosta kirjaston tiskin vieressä sijaitsevassa lasikopperossa, kirja kauniisti vaahtomuovilevyn päällä leväten. Ja virallisesti minun todellakin olisi pitänyt käsitellä kirjaa erikoishanskat kädessä, mutta tästä kirjastonhoitaja sentään tällä kertaa luisti.
Kirjallisuuskaiveluni tuotti loppujen lopuksi mielenkiintoisia tuloksia. Löysin lukuisia viittauksia kylmien talvipakkasten läpi sinnitelleisiin havununnanmuniin ja nuorten tutkijoiden aikoinaan tekemiin jäädytyskokeisiin. Siinä sivussa päädyin jäljittämään rinnakkaisista lämpötila-asteikoista johtuvia (oletteko koskaan kuulleet Réaumur-asteikosta? Itse en ollut!) viittausvirheitä ja etsimään lisätietoja Saksan ennätyspakkasista kautta aikojen. Lopulta kaikesta tuosta materiaalista jalostui review-katsaus, jonka toivottavasti saamme myöhemmin julkaistua osana havununnan kylmänkestävyyttä käsittelevää artikkelia.
Tämän tieteellisen saavutuksen ohella sukellus kirjaston syövereihin herätti monenmoisia ajatuksia. Mikä on ja tulee olemaan oma paikkani siinä erikoisessa kirjoittajien ketjussa, joka ulottuu vuosikymmenten ja -satojen taakse, aina samoihin tuholaiskysymyksiin palaten? Miltähän tieteen kieli kuulostaa sadan vuoden päästä – sata vuotta sitten se ainakin kuhisi minä-kerrontaa, superlatiiveja ja tunteellista kuvailua, vaikka tulokset monasti olivatkin moitteettoman piinkovia. Keksitäänkö koskaan metodia, jolla kaikki tieto – edes niinkin suppeasta aiheesta kuin havununnan talvehtiminen – on yhdessä paikassa, ajan tasalla ja ”tiedossa”, vai tuleeko tiedon lisääntyessä yhä useammin tarve kaivautua sen alkulähteille, ettei ”vahingossa” tulisi taas keksittyä uudestaan sitä pyörää, joka jo löytyy sieltä vanhasta (saksalaisesta) kirjallisuudesta?
Perhostutkimus ei siis aina olekaan kesäisellä niityllä haavin kanssa kirmaamista!