Hei taas! Heinäkuiseen hiljaiselooni syynä on ollut paitsi lomailu kotisuomessa, myös ensimmäinen vierailuni ”rapakon takana” – tarkemmin sanottuna Kanadassa metsätuholaiskonferenssilla. Metsäntutkimusjärjestöjen kansainvälinen liitto IUFRO järjestää vuosittain useita kokouksia eri metsäaiheita koskien ympäri maailmaa, ja Quebecin Sept-Îlesin pikkukaupungissa järjestetyn kokouksen otsikkona oli lupaavasti metsätuholaishyönteisten levittäytyminen ja siirtyminen muuttuvassa ilmastossa – eli juuri oma tutkimusaiheeni! Jo aikaisin keväällä lähetin matkaan niin matka-apurahahakemuksia eri säätiöille kuin tiivistelmän omasta tutkimuksestani tapahtuman järjestäjille, ja sain kuin sainkin sekä jonkun verran rahoitusta että 15 minuutin esiintymisajan kokouksessa.
Kun lopulta sain käsiini kokouksen esitelmäaikataulun, olin kuitenkin hiukan pettynyt. Suurin osa esitelmistä koski yhtä ainoaa tuholaislajia, Choristoneura fumiferanaa, kääriäistä, jolle en edes ole löytänyt suomenkielistä nimeä (eng. spruce budworm eli vapaasti käännettynä kuusenkerkkämato). Sitä sitten tutkittiin joka kantilta – sen suolistobakteereista lähtien aina valtavien laaja-alaisten myrkytystoimenpiteiden kannattavuuteen. Pikkuhiljaa, varmaan jossain kymmenennen ”spruce budworm” esityksen kohdalla, minulle alkoi kuitenkin valjeta, minkä kokoluokan tuholaisesta oikein onkaan kyse, ja miksi siitä pidetään niin paljon meteliä.
Kanadassa on 348 miljoonaa hehtaaria metsää. Koko Euroopassa – Venäjää lukuun ottamatta – metsää on 187 miljoonaa hehtaaria. Massaesiintymävuosina C. fumiferana voi pistellä poskeensa suuren osan tuosta kanadalaisesta metsästä – 70-luvulla laji aiheutti tuhoja yli 50 miljoonan hehtaarin alueella. Vertailun vuoksi: täällä oli suuri uutinen, kun ”kotoinen” tunturimittari popsi 120 000 hehtaaria Lapin tunturikoivikkoa paljaaksi 60-luvulla. Euroopassa suursyömärit havu- ja lehtinunna (Lymantria monacha ja L. dispar) ovat toisinaan aiheuttaneet joidenkin miljoonien hehtaarien tuhoja (tosin reiluuden nimissä mainittakoon, että 1800-luvun puolenvälin massaesiintymisen aikana, ennen moderneja torjuntaohjelmia, havununnan laskettiin tuhonneen peräti 40 miljoonaa hehtaaria metsää Puolassa ja Venäjällä). Noita lukuja katsellessa ymmärsin paremmin, miksi meihin ”ei-kuusenkerkkämatotutkijoihin” toisinaan suhtauduttiin hiukan sillä asenteella, että ”ihan kiva kun joku välillä viitsii tutkia noita pikkutuholaisiakin”.
Ilmastonmuutos kuitenkin vaikuttaa myös C. fumiferanaan – vaikka tutkijat eivät esitysten perusteella olekaan vielä päässeet aivan yhteisymmärrykseen siitä missä määrin tai edes miten. Kylmiin olosuhteisiin sopeutunut perhonen vaikuttaisi olevan häviämässä eteläisimmiltä elinalueiltaan ja vastaavasti mahdollisesti valtaamassa uutta alaa pohjoisesta. Toisaalta ilmaston muuttuminen vaikuttaa sen isäntäkasvien kehitykseen – nähtäväksi jää, pysyykö kuusen nuorista kerkistä täysin riippuvainen eläin perässä puiden kehittäessä uusia neulasia yhä aikaisemmin keväällä.
Itselleni ensimmäisestä ameriikanmatkastani mieleen jäivät päällimmäiseksi valtavat välimatkat – niin Sept-Îlesin pikkukaupungissakin (jossa jalankulkijana sain kilometritolkulla liikuntaa pelkästään postitoimistolle vaeltaessani) kuin Quebecissa yleensä. Kaupunkien välillä matkatessa istuttiin tunteja autossa, ja usein jopa lentokoneessa. Ja joka puolella oli metsää. Miten erilaiselta näytti Montreal lentokoneen ikkunasta – vain pilkahdus keskellä vihreää mattoa – kuin Ranskan rannikko, jolla metsiä näkyi vain pirstoutuneina saarekkeina siellä täällä peltojen keskellä. Katsokaa vaikka itse Googlen satelliittikartoista!
Nyt palattuani työpöydän ääreen täällä Saksan Tharandtissa on edessä jännittävät ajat. Kokopitkä #muutos-artikkelini on aikataulutettu ilmestyväksi jo elokuun lopulla! Luvassa siis enemmän paljastuksia nunnien salatuista elämistä…
