Palasin hiljattain häämatkalta, jonka hiilijalanjälki ei ole mitenkään puolusteltavissa. Silti en pysty katumaan sitä, että lensin Uuteen Seelantiin ihmettelemään miltä varhainen kevät näyttää toisella puolella maapalloa. Parintuhannen valokuvan joukosta ja täpötäydestä matkapäiväkirjasta päätin seuloa joitakin ekoloogillisia tuokiokuvia tuosta saariparatiisista tänne #muutosblogini viimeiseen kirjoitukseen:
Muuttuva maisema, puuttuva metsä
Silmänkantamattomiin vehreitä laitumia, joilla käyskentelee mitä suloisempia pikkukaritsoja ja vasikoita mutta myös kalkkunoita, laamoja ja kauriita. Aina välillä ohitamme täydessä kukassa olevia hedelmäpuita. Idyllisempää hobittimaalaismaisemaa (tai teletappimaata) saa hakea. En kuitenkaan saa kitkettyä mielestä ajatusta siitä, mitä paikalla oli ennen kumpuilevia niittyjä. Alkuperäiskasvistoa – lähinnä vaihtelevia metsiä – on jäljellä enää häviävän vähän. Luonnon monimuotoisuus tulee mielenkiintoisella tavalla esille valokuvakansiossani. Lammasniityiltä kuvia on muutama, pari otosta riittää kertomaan kaikesta näkemästäni, ruohosta ja lampaista. Paljon pienemmälle metsäalueelle suuntautuneesta lyhyeltä kävelyltä kuvia on kymmeniä (ja enemmänkin olisin voinut ottaa), on saniaisa, kaiken sorttisia epifyyttejä, liaaneja, köynnöksiä, paikallisten kiiltomatojen pyyntirihmoja ja lisää saniaisia. Maisemakuvissa näkyy rapautuneita hiekkakivipaaseja, tippukiviluolan suuaukko ja yli äyräittensä tulviva pieni joki.
Ei armoa opossumeille
Muistatte ehkä nettikuuluisuudeksi kivunneen kierosilmäisen opossumin, Heidin, Leipzigin eläintarhasta. Googlatkaa muutenkin huvin vuoksi ”cute opossum”, jos kaipaatte söpöyttä päiväänne. Uudessa Seelannissa tienvarret olivat täynnä näitä söpöläisiä, littaniksi yliajettuina. Eikä ketään säälittänyt tippaakaan, päin vastoin, ekoteko, kymmenen pistettä ja papukaija (tai kiwi-)merkki. 70 miljoonaa opossumia ovat yksi surullinen esimerkki Uuden Seelannin tuhoisista vieraslajeista. Samalle listalle pääsevät perinteisemmät saarituholaiset kuten rotat, kärpät, kaniinit, siat ja vuohet. Opossumit popsivat suihinsa 21 000 tonnia metsäkasvillisuutta joka päivä. Ja siinä sivussa näille pörröisille pussieläimille maistuvat linnunmunat ja poikaset. Ja juuri linnut – usein vielä lentokyvyttömät – ovat saarten merkittävimpiä maaselkärankaisia (lisäksi Uuden Seelannin alkuperäismaaselkärankaisiin kuuluu joitakin matelijoita ja lepakkoja, muttei muita nisäkkäitä). Tulokkaiden valtavan paineen alla kaikki kiwilajit, takahet, kakapot ja monet muut linnut sinnittelevät sukupuuton partaalla.
Siinä missä kiwi ja sanianen on valjastettu Uudessa Seelannissa ihan jokaisen mahdollisen ja mahdottoman tuotteen logoksi, on opossumista tullut tavallaan antilogo, roisto, josta ollaan tietoisia, ja jonka torjunta toimii yrityksien kasvojenkohottajana siinä missä uhanalaisten lajien suojelukin (ovathan nuo saman kolikon kaksi eri puolta). Ostin minäkin ihananpehmeät hanskat ja monta kerää kutomalankaa, joissa merinovillan lisäksi on opossuminkarvaa, ja tunnen myös vagaaneja, jotka ilomielin käyttävät uusiseelantilaisia opossumiturkiksia.
Katoavat kaurit
Yksi vaikuttavimmista luontokokemuksista matkalla olivat kaurimetsät. Kaurit ovat valtavat mittasuhteet saavuttavia, suorana taivasta kohti kasvavia puita, jotka ennen olivat yleisiä kummallakin saarella. Tuleeko kenellekään yllätyksenä, etteivät ole enää?
Joitakin parituhatvuotisia kaureja on vielä jäljellä, mutta kuinka kauan? Hakkuut niitä tuskin enää uhkaavat, mutta pelkkä ihastelukin voi koitua jättiläisten kohtaloksi. Kaurien juuret ovat yllättävän herkkiä, ja kulkevat lähes maan pinnalla, pelkkä kävely puun ohi voi siis vahingoittaa niitä. Metsäpolut oli siis rakennettu irti maanpinnasta, ja niiltä poikkeaminen ei ollut sallittua. Mutta sekään ei ehkä riitä – kaureja uhkaa myös sienitauti, joka leviää tehokkaasti esimerkiksi kengänpohjissa. Niinpä metsäpolulle mentäessä piti aina kulkea kengänpuhdistusaseman kautta, jossa harjoin ja desinfiointiainein pyrittiin suomaan lisäaikaa näille metsän valtijaille.
Onko tulevaisuus toivoa täynnä?
Ainakin satunnainen turisti sai Uudesta Seelannista sellaisen vaikutelman, että maassa todella yritetään kynsin hampain suojella sitä vähää (ja silti monipuolista ja sanoinkuvaamattoman kaunista) alkuperäisluontoa, mitä jäljellä on. Lentokentällä vaellussaappaani putsattiin pinseteillä, vaikka olin ne jo kotona juuriharjalla kuurannut puhtaiksi. Suojeluprojekteista – oli kyseessä sitten rottien myrkyttäminen tai villiintyneitten mäntyjen karsiminen – tiedotettiin luontokohteissa kiitettävästi, ja tapaamiemme paikallisten suhtautuminen luontoon oli terveen ylpeää ja tiedostavaa. Ongelmat, joita vastaan taistellaan, ovat kuitenkin mittavia nekin, emmekä välttyneet uutisilta luonnonsuojelubudjettien kiristämisestä tai kädenväännöstä maanviljelijöiden ja vesistönsuojelijoiden välillä. Tulen varmasti seuraamaan jatkossakin, missä mennään tuolla kaukaisella saarivaltiolla, jossa eletään mielenkiintoisessa suurenmoisen alkuperäisluonnon, menneitten vikatikkien, nykyisten korjausliikkeitten ja ennustettujen muutosten jatkumossa.
Tämän kirjoituksen myötä päättynee Suomen Luonnon #muutos-projekti minun osaltani. Kymmentä blogiartikkelia ja yhtä kokopitkää artikkelia kirjoittaessani olen oppinut paljon, ja toisaalta tajunnut, kuinka paljon minulla vielä on opittavaa tieteen esittämisen alalla. Hauskaa on ollut! Kiitos toimitukselle tästä innoittavasta projektista, ja erityinen kiitos teille, hyvät lukijat, mielenkiinnostanne!
Parahin terveisin pyökkimetsästä,
Julia
