Maiseman historia koostuu ihmisten tarinoista - ja niitä kirvoittaa vanha kartta

Vanhat kartat tarjoavat tietoa maiseman historiasta, mutta ne myös ruokkivat mielikuvitusta. On kiehtovaa kaivella oman koti- tai asuinseudun tarinaa ja miettiä, millaisia ihmiskohtaloita nämä mäet, kalliot ja rannat ovat aikoinaan todistaneet. Samalla tulee sukeltaneeksi yhteiskunnan kasvutarinaan ihan huomaamattaan. Ensimmäisessä #muutos -blogitekstissäni pohdin miten kotireviirini on mahtanut muuttua aikojen saatossa. Nyt uskaltaudun kertomaan kuvitteellisia tarinoita seudun asukkaista mimeettisen leikin eli stereotypioilla leikittelyn keinoin. Tekstin lopussa olevien linkkien avulla sinäkin pääset tutustumaan haluamaasi alueeseen historiallisten karttojen avulla.

Hjalmiina Antintytär pakeni Talasniemen peltojen takana kohoavalle kallioiselle mäelle parkumaan. Piika oli saanut kintuilleen, kun oli karkuuttanut pässit piha-aidasta naapurin ruislaihoon. Mäen laelle päästyään Hjalmiina puri hammasta ja taputteli piharatamon lehtiä säärillään irvistäville kirveleville naarmuille. Hän muisti äidin kertoneen, että ratamo auttoi haavoja paranemaan.

Kevättalvella, kun Hjalmiina oli rekikyydillä matkannut kotoa Saarijärveltä Jyväskylään, hän oli ajatellut itsestään suuria. Että kun hän meni talolliselle piiaksi, hän saisi ylöspidon lisäksi villoja kaksi naulaa, palan pellavaista, kahdet kengät ja vielä rahapalkkaakin. Villat hän kehräisi hienoksi langaksi ja myisi ja ostaisi niillä rahoillaan itselleen palttinaisen esiliinan kirkkopyhinä pidettäväksi. Vaan vähänpä Hjalmiina oli tiennyt tulevasta isäntäväestään. Kitsaita olivat, ja ankaraa kuria pitivät palkollisilleen. Töitä paiskittiin aamusta iltaan. Nytkin hän saisi kuulla kunniansa kun näin karkasi kesken työpäivän omille teilleen. Emäntä varmaan kieltäisi iltasella ottamasta särvintä ruisleivän kanssa. Saattaisipi Hjalmiina saada korvatillikankin, ellei osaisi tarpeeksi nöyrästi pyytää anteeksi tekosiaan.

Kirvely jaloissa laantui jomotukseksi ja Hjalmiina hymyili ajatuksen karatessa naapuritalon renkipoikaan, Lonkilan Juhoon. Juho oli auttanut häntä juoksemaan pässit kiinni yksitellen ennen kuin ne olisivat lahmonneet koko ruispellon. Juho oli vakavamielinen, mutta Hjalmiinalle häneltä herkesi hymy silloin kuin muilta silmä vältti. Kun Hjalmiina täytti toukokuussa 15 vuotta, Juho antoi hänelle lahjaksi katajaisen puulusikan, itse vuolemansa ja varresta kauniisti koristellun. Juhannuksena, kun taikoja tehtiin, Hjalmiina oli kerännyt seitsemän sinistä kukkaa ja kätkenyt ne tyynyn ja olkipatjan väliin toivoen näkevänsä yöllä unta Juhosta.

* * *

Kotoa Lonkilasta oli vain parinsadan metrin matka Sippuvuoren kivilouhokselle, jonne Elina oli sopinut menevänsä Marian kanssa. Sinne tulisi myös muuta porukkaa, olivathan koulut juuri alkaneet ja sana oli kiertänyt kaveriporukoissa. Maria oli tullut Elinan luo jo iltapäivällä, ja äiti oli laittanut heille makaronilaatikkoa. Syötyään tytöt olivat sulkeutuneet Elinan huoneeseen meikkaamaan. He toivoivat, että myös Juhani ja Mika olisivat tulossa ”Vuorelle”. Pojat olivat Elinan ja Marian rinnakkaisluokalla, ja tytöt olivat tutustuneet heihin riparilla. Elina muisti Mikan hypänneen uimarannalla vitosesta ihan tuosta vaan; itse hän oli uskaltautunut vain kolmoseen.

Onneksi vuorella oli jo väkeä, kun tytöt saapuivat oikaisten pitkin tulevan golfkentän laitaa. Olisi ollut vähän noloa tulla ensimmäisinä ja joutua odottelemaan muita. Elina ei nähnyt Mikaa, mutta niemen toiselta puolelta rivitaloista oli useampikin tuttu nuori. He istuivat ringissä nuotion äärellä, ja Elina ja Maria liittyivät joukkoon. Joku oli saanut puhuttua itselleen tupakka-askin. Rööki kiersi ringissä; Elina koitti vetää mentolintuoksuiset henkoset mutta ei osannut kunnolla ja päätyi yskimään vedet silmissä. Maria vakuutti että ripsari ei levinnyt. Rivarin poika tarjosi savuketta uudestaan siltä varalta että Elina halusi harjoitella lisää, mutta Elina kieltäytyi ja kaivoi repusta esiin pullon päärynäsiideriä, jonka isosisko oli pitkän kinuamisen jälkeen suostunut hakemaan Tikan kaupasta. Marialla oli lonkeroa.

Kello oli jo yli yhdeksän, kun Maria nyhjäisi Elinaa hihasta. Neljän Honda Monkeyn pärinä kaikui louhoksella, kun keskustan pojat saapuivat. ”Nyt ne tulee, mä tiedän et Juhanilla on just tommonen kypärä”, Maria supatti Elinan korvaan ja osoitti lähestyviä mopopoikia. Elina tunsi miten sydän hiipi kurkkuun ja posket alkoivat punastua, kun hän etsi katseellaan Mikaa.

Ringin toisella puolella joku kertoi itkuisena että he joutuisivat muuttamaan Puppariin kerrostaloon koska isän firma meni konkkaan ja äiti oli työtön, ja siksi talo piti myydä. Elina näki että Mikan kanssa tuli joku vieras tyttö. Tuuli heitti nuotiosta kirvelevää savua päin näköä. Sydän valahti, posket kalpenivat. Elina räpytteli silmiään, hammasta purren, kyyneliä pidätellen, Marian kättä puristaen. Kasettimankassa lauloi Eppu Normaali murheellisten laulujen maasta.

* * *

Tietolähteitä:

Pitäjänkartasto (Kansallisarkisto)

Vanhat peruskartat (MML)

Heikki Rantatupa historialliset kartat -sivusto (Jyväskylän yliopisto)

Luce Irigaray ja mimeesi tieteellisenä menetelmänä

Tiina Piilolan väitöskirja ”Kalevalan naiset ja tiedon yöpuoli” inspiroivana esimerkkinä mimeettisen leikin ja tarinankerronnan hyödyntämisestä kirjallisuuden tutkimuksessa

Eksyminen avaruuteen johtaa perimmäisten kysymysten äärelle

Myönnän: olen käynyt melkoista jaakopinpainia luonnonsuojelun turhuudesta. Syytän tästä Esko Valtaojaa, joka yleistajuisillaan tietokirjoillaan nakersi kirjahyllyymme kosmisen madonreiän. Ajattelun laventuminen planetaariseen mittakaavaan on johtanut maailmankuvani karikolle. Professori Valtaoja tuskin on tarkoittanut aiheuttaa moisia kriisejä, mutta tähän on nyt tultu.

On vaarallista astua luonnonsuojelubiologina tähtitieteen mustaan aukkoon – siellä saattaa huomata olevansa tarpeeton. Näiden kahden tieteenalan aikaperspektiivit ovat niin kaukana toisistaan, että rakentavaa vuoropuhelua on haastavaa edes käynnistää. Kestävän kehityksen ja luonnon itseisarvon etiikkaa on vaikea käyttää perusteluna, jos on samalla Stephen Hawkingin kanssa samaa mieltä siitä, että ihmiskunnan on todennäköisesti jätettävä Maa tuhannen vuoden kuluessa. Tai kun on tunnustettava Auringon ja Maan elinkaaren väistämätön päätepiste. Ilman ihmisiäkin planeettamme muuttuu kolmessa miljardissa vuodessa vihamieliseksi elinympäristöksi mille tahansa hiilipohjaiselle organismille. Näin käy, kun Auringon säteilyn voimistuessa kasvihuoneilmiöstä tulee kattilailmiö ja kaikki nestemäinen vesi höyrystyy.

Pohdin aiemmin sitä, miten ympäristöongelmien ratkaisujen etsiminen on vaikeaa niiden monitahoisuuden vuoksi. Tuolloin ajatukseni liikkuivat tiiviisti nykyhetkessä ja korkeintaan globaalissa mittakaavassa. Tämä aika- ja tilaulottuvuus on tyypillinen soveltavalle ympäristötieteelle ja luonnonsuojelulle: ongelmia ratkotaan sitä mukaa kun ne tulevat eteen, puutteellisen ja vajavaisen tiedon varassa. Tulevaisuudesta puhutaan, mutta koska emme pysty sitä ennustamaan, päätöksiä leimaa väistämätön lyhytnäköisyys. On kaunis ajatus turvata tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Se on myös käytännöllisen epämääräinen tavoite, oikea vesitetyn poliittisen kompromissin malliesimerkki.

Entä jos uskaltautuisi oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja ottaisi ihmiskuntaa suuremman askeleen? Jos omaksuisi planetaarisen aika- ja tilakäsityksen? Hyväksyisi sen, että elämä ilmiönä on vain neula maailmankaikkeuden heinäsuovassa?

Tästä seuraa sekä suuri helpotus että uusi ahdistus.

Yllättäen oman mitättömyyden ymmärtäminen on lohdullista. Kosmos ei rankaise minua lipsahduksista valitun elämäntapani noudattamisessa. Tämä on myös vapauttavaa – jos millään ei ole mitään väliä, saan toteuttaa mielihalujani vapaasti. Radikaali voisi jopa ajatella näin: suotta suojelemaan, ihmiskunta on toistaiseksi pelkästään Maan syöpä ja tämän vuoksi planetaarisen eutanasian jouduttaminen saattaa olla jopa palvelus maailmankaikkeudelle.

Vaikka ajatusketju on hurja, se ei perustu syy–seuraussuhteille. Ihmisen pienuus avaruudessa ei johda Maan ekosysteemien romahtamiseen. Siihen johtavat astronomiset tapahtumat tai ihmiskunnan teot täällä paikan päällä, tai molemmat yhdessä. Ensin mainitut pohjaavat luonnonlakeihin mutta jälkimmäiset eivät, eikä ihmistoimia tämän vuoksi voi oikeuttaa determinismillä. Aurinko ei voi valita kohtaloaan. Ihminen sen sijaan voi valinnoillaan vaikuttaa elämänsä kulkuun. Siksi luonnonsuojelun turhuus on ennen kaikkea moraalinen kysymys.

Luonnonsuojelubiologia on arvosidonnainen tiede, ja tämä tosiasia korostuu kun näkökulmaa laajentaa vuosista miljardeihin ja Maa-planeetasta galakseihin. Vaikka kuinka haluaisimme lukea biologian koviin luonnontieteisiin, on nöyrästi myönnettävä että elämän tiede on liian epämääräistä, liian orgaanista, jotta se nousisi fysiikan, matematiikan ja kemian eksaktiuden rinnalle. Kun puhutaan luonnonsuojelusta ilmiönä, ollaan itse asiassa hyvin lähellä humanistisia tieteenaloja. Samalla biologi eksyy toistamiseen heikoille jäille, sillä humanistista ajattelua ei meille juuri opeteta.

Ei ole ihme, että väitteeseen ”luonnonsuojelu on turhaa, koska Maa tuhoutuu joka tapauksessa”, on vaikea vastata. Luonnontieteen näkökulmasta se on mahdotonta; argumentti vaikuttaa vedenpitävältä. Silti väite on virheellisesti muotoiltu. Kyseessä on olkinukke, argumentaatiovirhe jossa vastustettava väite ohitetaan yksinkertaistamalla ja tahallisella väärinymmärtämisellä.

Luonnonsuojelun turhuus tai tarpeellisuus ei nimittäin liity millään tavalla Maan elinkaareen. Päätös suojella luontoa perustuu ihmisen yksilölliseen elämänkäsitykseen ja siihen pohjautuvaan arvomaailmaan. Sen tavoitteena ei oikeasti ole maailman pelastaminen, vaan elämäntavan muutos. Se, miten me ihmiset elämme – tämän tai muiden planeettojen pinnalla – on ratkaisevaa oman hyvinvointimme ja elinympäristömme kannalta.

Palaamme ihmiskeskeisyyteen, ja pääsen karikolta selville vesille. Ihmisen näkökulma on luonnonsuojelun paradoksaalinen lähtökohta. Olemmehan me loppujen lopuksi osa luontoa, niin kuin William Cronon kauniisti ja osuvasti toteaa hienon The Trouble with Wilderness -esseensä lopussa:

”To think ourselves capable of causing ‘the end of nature’ is an act of great hubris, for it means forgetting the wildness that dwells everywhere within and around us.” … “If wildness can stop being (just) out there and start being (also) in here, if it can start being as humane as it is natural, then perhaps we can get on with the unending task of struggling to live rightly in the world – not just in the garden, not just in the wilderness, but in the home that encompasses them both.”

Kahtiajaon aika alkaa olla lopuillaan. Luonnonsuojelubiologia korvautuu luonnonsuojelutieteellä, joka yhdistää ”kovia” luonnontieteitä ja ”pehmeitä” ihmistieteitä. Ehkä tämä muutos antaa meille parempaa ymmärrystä ja toimivampia keinoja ratkaista ympäristöongelmia, jotka olemme itse aiheuttaneet.

Niin muuttuu maailma, Eskoni. Tai oikeastaan takaraivossa asuva epäilevä Tuomaani.

Norjan huippulahja 100-vuotiaalle Suomelle saattaa loukata saamelaisten identiteettiä

David C. Harvey on eloisa luennoitsija. Hän kävelee edestakaisin Seefeldin kongressikeskuksen Olympia-hallin korokkeella ja elehtii käsillään kuin suuryrityksen toimitusjohtaja konsanaan. Valkokankaalle on heijastettu kartta, joka kuvaa Suomen ja Norjan rajaa Käsivarren Lapissa. Harvey osoittaa kartalta kolme tärkeää pistettä: rajapyykki 303B:n sekä Haltitunturin kaksi huippua. Ensin mainittu on Suomen korkein kohta, joka sijaitsee 1324 metriä merenpinnan yläpuolella. Haltin tunturiryhmän varsinaiset huiput sijaitsevat Norjan puolella. Kahdesta kartalla näkyvästä huipusta Hálditšohkka on matalampi: sillä on korkeutta 1331 metriä. Haltin korkeampi huippu, Ráisduottarháldi, nousee 1361 metriin (tietolähteestä riippuen 1365 metriin).

Terästäydyn tuolillani. Olenhan 200-päisen maisematutkijoiden konferenssin ainoa suomalainen osallistuja, ja Harvey on arvostettu historiallisen kulttuurimaantieteen professori Exeterin yliopistosta.

Harvey kertoo seuranneensa suurella mielenkiinnolla, miten norjalainen Kaivuonon (Kåfjord) kunta aikoo lahjoittaa Suomelle 100-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi Hálditšohkkan. Mikäli hanke toteutuu, 6.12.2017 jälkeen koulujen kirjat ja kartastot menevät uusiksi. Siirtämällä valtioiden välistä rajaa Norjan puolelle 40 metrin verran Suomen korkein kohta nousisi seitsemän metriä, eikä se enää sijaitsisi latistavasti rinteessä, vaan uljaasti oikealla tunturihuipulla.

Lahjaidea virisi jo viime vuoden lopulla norjalaisen Bjørn Geirr Harssonin toimesta. Julkisuuteen se ponnahti heinäkuussa, kun asia eteni Norjan pääministerin pöydälle. Aiheesta uutisoivat muiden muassa Washington Post, New York Times, the Guardian sekä tietenkin kotoinen Yleisradiomme. Hankkeella on oma Facebook-sivu, joka on kerännyt jo lähes 17 000 seuraajaa sitten perustamisensa 8.12.2015. Tykkääjien määrä nousee jatkuvasti.

”Haltin huipun lahjoittamisella on valtava kannatus sekä norjalaisten että suomalaisten parissa”, Harvey siteeraa the Guardianin artikkelia. No jaa, minä ajattelen. Ensi alkuun koko idea kuulosti lähinnä vitsiltä — tai piruilulta, sillä onhan Norjalla mistä lahjoittaa. Antaisivat sitten vaikka oikean vuoren, ei mitään tunturia.

Itse asiassa Harveylla on ollut samansuuntaisia mietteitä. ”Norja kuitenkin pitää Haltin korkeimman huipun itsellään”, hän sanoo viitaten jälleen karttaan. ”Miksi?”

Tuon kysymyksen avulla pääsemme pureutumaan asian ytimeen. Harveyn luennon aiheena on nimittäin se, miten eliitti muokkaa ja hyödyntää maisemaan liittyvää kulttuuriperintöä tavoitellessaan omia tulevaisuuden päämääriään.

Onko Norjan lahja hyvän tahdon ele vai itsekästä imagon rakentamista?

Harvey kertoo saamelaisten vastustavan hanketta. ”Heidän mielestään Haltia ei voi lahjoittaa, sillä se ei kuulu kenellekään”, hän sanoo. Halti on saamelaisille pyhä, se on enemmän kuin pelkkä tunturin laki. Se on osa heidän identiteettiään, eikä sellaista asiaa kuin identiteetti voi toinen omistaa, myydä tai antaa lahjaksi.

Pieni kaivelu asian tiimoilta paljastaa, että vaikka Haltin lahjoittaminen ärsyttää saamelaisia, mitään suurta hanketta vastustavaa kansanliikettä ei ainakaan vielä ole vireillä. Yksittäisiä kannanottoja sen sijaan löytyy. Norjan Saamelaiskäräjien jäsen Beaska Niillas on todennut, että alue on ryövätty saamelaisilta, ja se kuuluisi lahjoittaa takaisin saamelaisille. Aili Keskitalo, Norjan Saamelaiskäräjien presidentti, puolestaan toivoo, että jos rajaa siirretään Haltin kohdalla, niin voitaisiin tehdä muuallakin. Raja nimittäin haittaa saamelaisten arkea, sillä se luo keinotekoisen esteen Norjan ja Suomen saamelaisten väliselle yhteistyölle. Saamelaiset eivät olleet mukana päättämässä rajalinjasta, vaikka he asuttavat aluetta rajan molemmin puolin. Suomen puolella asuvat saamelaiset eivät ole vielä ottaneet julkisesti asiaan kantaa.

Käytännössä Hálditšohkkan lahjoittaminen ei juurikaan aiheuttaisi muutoksia saamelaisten, norjalaisten tai suomalaisten elämässä. Se on symbolinen ele, joka varmasti on saanut alkunsa halusta ilahduttaa naapuria merkkipäivänä. Norjalla lienee parempiakin PR-valtteja hihassaan.

Siinä professori Harvey on kuitenkin oikeassa, että Haltin huipun lahjoittaminen loukkaa saamelaisten oikeuksia, mikäli heidät jätetään asiassa huomiotta. Haltihan on saamelaisille merkityksellisempi kuin suomalaisille. Tai norjalaisille. Vaikka rajan siirtäminen näyttää kartalla pieneltä muutokselta, siihen sisältyy suuria kysymyksiä. Kenelle maa oikeastaan kuuluu? Millä taholla — jos millään — on oikeus tehdä lahjoitus, ja kuka sen voi vastaanottaa? Jos Haltista todella tulee Suomen korkein tunturi (koska sitä se ei vielä ole), pilaako ”huiputtajien” tungos saamelaisten pyhän paikan? Mikä Halti oikeastaan on: yksi Kaledonidien matalimmista vuorista? Tarunomaisen etäinen kolkka Suomen kartalla? Haltijoiden asuinsija? Vain mielikuvitus on rajana, ja hyvä niin.

Lahjanannosta ei ole täyttä varmuutta. Sen luovuttamisen edessä on ainakin yksi iso este: Norjan perustuslaki, jossa valtio määritellään ”jakamattomaksi”. Vastaanottamisen vaikeudesta arvatenkin vastaa suomalainen byrokratia.

Luonnonsuojelijan himo lihaan ja muita valveutuneen kuluttajan painajaisia

Ruoka on ihmisille elämän edellytys siinä missä happikin. Emme voi olla aidosti omavaraisia, koska meiltä puuttuvat viherhiukkaset. Se, mitä syömme ja mitä emme, tuntuu kuitenkin määrittelevän myös persoonamme. Ruoka ja suhtautuminen ruoantuotantoon paljastavat meistä paljon, sillä syömiseen kytkeytyy arvomaailmoja ja elämänkatsomuksia. Kaikkine moraalisääntöineen ruoasta on tullut eräänlainen uusliberaali uskonto.

Opiskeluaikoinani söin elääkseni. Nyt tuntuu että elän syödäkseni. Ruoka ei ole enää pelkkää ravintoa, vaan siitä ja sen valmistamisesta on tullut mitä suurimmassa määrin myös nautintoa. Suorastaan paheellista nautintoa. Enkä pelkää sitä ollenkaan.

Tämä vaivaa minua, koska tiedän, että ruoantuotanto on yksi maailman suurimmista ympäristöongelmista. Kun uutta peltomaata raivataan, elinympäristöt pirstoutuvat ja eliölajit uhanalaistuvat. Tehomaatalous vaikuttaa haitallisesti maaperään, saastuttaa ilmakehää ja rehevöittää vesistöjä. Lihantuotanto on tehotonta, koska karja syö samaa kuin ihminen, ja trofiatasojen ylittyessä siirtyvä energia vähenee eksponentiaalisesti. Kiloon naudan ulkofilettä mahtuu kymmenen kiloa viljaa ja lähes 20 000 litraa vettä. Siksi minusta tuntuu synniltä syödä sitä.

On myös muita eettisiä ongelmia: valtavat lihantuotantotilat muistuttavat hyytävällä tavalla toisen maailmansodan keskitys- ja tuhoamisleirejä. Useimmat jututtamani kasvissyöjät kertovatkin jättäneensä lihansyönnin ensisijaisesti eläinsuojelullisista syistä.

Pallon pelastaminen on pirun vaikeaa, koska meitä on täällä liikaa ja elämme liian leveästi. Vaikka väestönkasvun on ennustettu tasaantuvan kuluvan vuosisadan loppuun mennessä noin 11 miljardiin ihmiseen, nouseva elintaso lisää planeettamme kuormitusta. Tämä näkyy Suomessakin: 1900-luvun aikana aloimme elää leveämmin. Samalla lihansyöntimme yli kaksinkertaistui, muista kulutustottumusten muutoksista puhumattakaan.

En ole Jami. En syö ituja lähdeveden kera. Voisinko silti tehdä asialle jotain?

PNAS uutisoi alkuvuodesta, että kasvisten määrän lisääminen ja lihan määrän vähentäminen ruokavaliossa olisi merkittävä palvelus sekä planeetallemme että ihmisten terveydelle. HS:n kolumnissa pohdittiin, että lihaa voisi syödä silloin tällöin, mutta kasvisruoasta pitäisi tehdä uusi normi.

Kannatetaan! Entä voisiko sallitun kaikkiruokaisuuden rajoissa tukeutua ympäristöystävälliseen ruoantuotantoon?

Edessä on suo. Märkä, upottava suo.

Moni kestävän kehityksen kannattaja vannoo luomutuotannon nimeen. Ajatus on kaunis, mutta on pakko olla luomua kritisoineen Esko Valtaojan kanssa jostain samaa mieltä: luomuruokaa ei riitä kaikille, sillä luomutuotanto on suhteellisen tehotonta.

Lähiruokapiirit tukevat paikallistaloutta ja taistelevat alati vaanivan globalisaation lonkeroita vastaan. Tämäkin hieno idea toimii vain rajoitetusti, sillä se edellyttää pientuottajien olemassaoloa lähiseudulla. Kun maatalouden megatrendit jylläävät, kuljetusmatkat kasvavat ja maatilat suurenevat. Ruoantuotanto keskittyy ja erikoistuu alueellisesti koko ajan. Suomen maaseutu autioituu.

Entä se oma paheeni, lihansyönti? Sitä ei voi ohittaa. Onko mahdollisuutta synninpäästökauppaan?

Riista lienee vaihtoehdoista ekologisin. Vaikken itse metsästä, kokkaan kyllä kernaasti jokaisen kyyhkyn, sorsan, jäniksen tai vähän isommankin eläimen, jonka saan näppeihini. Tuotantoeläinten osalta tilanne on hankala, koska valinnan varaa on niukasti. Olisi hienoa nähdä perhetilojen vakuumipakettien rinnalla perinnebiotooppitilojen tuotteita. Ruotsissa niittyliha on suosittu brändi, ja Suomeenkin on kehitetty vastaavaa Luonnonlaidunliha-sertifikaattia. Olen ollut mukana ideoimassa ja kommentoimassa sen kriteerejä, vapaaehtoisesti ja ilman korvausta. Harmillisesti sertifikaatin käyttöönotto kompuroi hankerahoituksen puutteessa. Luonnonlaidunlihan markkinat nimittäin lisäisivät perinnebiotooppien hoitoa ja hidastaisivat luonnon monimuotoisuuden katoamista.

Ei riista tai perinnebiotoopeilla kasvatettu laatuliha tietenkään ratkaise maailman ruokaongelmaa, mutta siinä on taas pari yksittäistä keinoa turvata yöuniaan.

Perimmäinen munaus koko ruokakeskustelussa onkin mielestäni se, että yritämme ratkaista hankalaa ristikkoa pelkillä vokaaleilla. Antroposeenin ajan ympäristöongelmat ovat niin mutkikkaita, että niitä on vaikea tutkijoidenkaan hahmottaa. Ilmastonmuutokseen tai kuudenteen sukupuuttoaaltoon on vaikea puuttua, koska emme oikein tiedä, mistä aloittaisimme. Tai olemme aloitusruudusta epävarmoja, koska samaan lopputulokseen on monta eri polkua. Tässä vaiheessa moni kärsimätön populistipoliitikko toteaa, että tutkijat vain taikinoivat ja tokko koko ongelmaa edes onkaan.

Yksinkertaistaminen näkyy silloin tällöin myös ruokafundamentalismissa. Kaupan hyllyn ääressä on helppo unohtaa, miten ruoka kasvatetaan tai mistä asti se on tuotu Suomeen.

Esimerkkinä väitän, ettei ehdoton vegaanius ratkaise ruoantuotannon ongelmia (nyt taisin sohaista ampiaispesään). Kasvinviljely vaatii lannoitteita, sillä sadonkorjuu köyhdyttää maaperää. Pelkkä typpilaskeuma ei riitä tasapainottamaan ravinnehukkaa. Kiertoviljely sopii huonosti globaalin alkutuotannon malliksi, sillä ruokamarkkinat vaativat raha-, ei rehukasveja. Eläimissä on se hyvä puoli, että ne muuttavat rehun lannaksi, joka on erinomainen ja uusiutuva lannoite. Mikäli kotieläintuotannosta luovutaan, lannoitteet on louhittava maaperästä; siis käytetään uusiutumattomia raaka-aineita.

Tehotuotanto kuitenkin vie eläimet pois kasvinviljelytiloilta. Jos lantaa ei käytetä lannoitteena, siitä tulee ongelma. Ja näin pääsimme kerimään ongelmavyyhteä auki.

Yhteiskunnassamme on vaikea elää ympäristöä ja luontoa kunnioittaen. Silti on pakko yrittää. Kun eettiset ja ekologiset valinnat pirstoutuvat toisistaan irrallisiksi palapelin palasiksi, on haasteellista hahmottaa kokonaiskuvaa elämäntavan kuormittavuudesta, vaikka laskisikin itselleen ekologisen jalanjäljen. Mitä kauemmas luonnosta eriydymme, sitä abstraktimmaksi suhteemme siihen muuttuu. Tämä muutos on tietenkin henkinen. Luontohan ympäröi meitä aina ja kaikkialla. Olemme riippuvaisia siitä ja se on tullut riippuvaiseksi meistä.

* * *

Tulossa aiheen tiimoilta:

Ympäristötiedon foorumin, Maj ja Tor Nesslingin säätiön ja Koneen Säätiön järjestämä Ympäristödialogeja: Liha – ekologisuus vai eettisyys?
Jenni Tahvanaisen artikkeli #muutos-verkkolehdessä

* * *

Tekstin kuvituksena on käytetty Suomen visuaalisen maisemaseurannan kuvia. Alkuperäiset kuvat ja lisätietoa seurannasta löytyy Muuttuva maalaismaisema -sivustolta.

Vaihtoehto Pokémon Go:lle: vieraile kotieläintilalla ennen kuin se on liian myöhäistä

Pian koulut alkavat ja lapsille opetetaan jälleen, että lehmät ammuvat, lampaat määkivät ja hevoset hirnuvat. Todellisuudessa näin ääntelee hätääntynyt eläin. Kun opetussuunnitelmissa eletään virtuaalisten oppimisympäristöjen ja mobiilivälineiden kiima-aikaa, todellinen maailma ja sen ihmeet unohtuvat. Ihan oikeasti: Farm Heroes Saga ja The Sims tarjoavat ihan muita kuin elämän taitoja.

Kun nauta on tyytyväinen, se tuhahtelee. Sen hampaat rapistavat heinää raastaessaan ruokaa laitumelta. Märehtiessään se maiskuttaa vienosti. Välillä ynähdellään ja mölähdellään, koska laumaeläimen on tärkeää pitää yhteyttä kavereihin. Hevonenkin juttelee ensisijaisesti lajitovereilleen eikä ihmiselle – yleensä hörähdellen. Sen kuuluvin ääni on kavioiden jytinä. Lampaat ovat hiljaisimpia (joku saattaa olla tästä eri mieltä). Joskus ne tulevat vierelle aivan huomaamatta, ja ensimmäinen aistimus on, kun ne työntävät päänsä kättäsi vasten rapsuteltavaksi. Lämmin villa tuntuu sormiin paljon miellyttävämmältä kuin älylaitteen tahmainen näyttö.

Kotieläintilojen määrän vähentyessä maaseutu hiljenee. Äänien, hajujen ja elämysten maailma ohenee. Tämä konkretisoitui minulle vieraillessani kaksi vuotta sitten Ruotsin Finnskogenissa sijaitsevalla museotilalla, joka oli entisöity 1800-luvun mukaiseen asuun. Kaikki ei kuitenkaan ollut aivan kohdallaan, koska maiseman avoimuutta ylläpidettiin raivaussahan avulla. Eläinten puuttuessa museomaisema oli tyhjä elämästä.

Kun eläintenpito lakkaa, elämän kirjo katoaa myös konkreettisesti. Lähes joka neljäs Suomen uhanalainen laji on riippuvainen perinnebiotoopeista eli luonnonniityistä ja -laitumista. Nämä lajit vaativat laidunnusta ja niittoa selviytyäkseen alati umpeenkasvavassa maailmassa. Hoitotoimenpiteet ylläpitävät myös pohjoisessa mittakaavassa häkellyttävää lajirikkautta. Tutkimusten mukaan niittoniityllä voi olla jopa 39 kasvilajia neliömetrillä (Pykälä 2001); siihen päälle vielä hyönteiset ja sienet, niin voidaan puhua maamme monimuotoisimmasta elinympäristötyypistä.

Vieläkö suomalaisella lapsella on mahdollisuus tutustua maatalousluonnon monimuotoisuuteen ja sen ylläpitäjiin – lehmiin, lampaisiin ja hevosiin – reaaliajassa ja kaikkia aisteja hyödyntäen? Tilastot osoittavat että on, mikäli muksun saa houkuteltua virtuaalielämästä todellisuuteen. Tilanne ei tosin ole paranemaan päin, sillä viimeisen 30 vuoden aikana kotieläimiä on Suomessa ollut vuosi vuodelta yhä harvemmalla maatilalla. Erityisesti nautojen määrä on romahtanut maatalouden rakennemuutoksen seurauksena. Onneksi lampaita on jälleen melkein yhtä paljon kuin vuonna 1995, jolloin Suomi liittyi EU:hun. Lämmintä villaa on siis tarjolla kosketeltavaksi. Kannattaa aloittaa vaikkapa Metsähallituksen ylläpitämistä perinnetiloista. Eri puolilla Suomea on myös yksityisiä perinnemaisemien esittelytiloja ja maaseutumatkailuun erikoistuneita tiloja. Ja harvoinpa ihan tavallisiltakaan maatiloilta vierailijaa käännytetään pois, kunhan etukäteen varmistaa, sopiiko tulla tutustumaan.

* * *

Tekstin kuvituksena on käytetty kirjoittajan oman materiaalin lisäksi Suomen visuaalisen maisemaseurannan kuvia. Alkuperäiset kuvat ja lisätietoa seurannasta löytyy Muuttuva maalaismaisema -sivustolta.

Miksi ostan Suomessa tuotettua ruokaa, vaikka se maksaa ulkomaista enemmän?

Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi. Lopussa on puolen miljoonan laina, investointituen takaisinperintä ja avioero. Tai työkyvyttömyyseläke.

Viljelijöiden jaksamisesta – henkisestä ja fyysisestä – ollaan syystä huolissaan. Siinä missä Koskelan Jussin pellonraivaus kävi tehotreenistä, moderni maanviljelijä valjastaa konevoimat käyttöönsä traktorin pukilla istuen ja iltavuoron tullen siirtyy tietokoneen ääreen hoitamaan tukibyrokratian edellyttämät paperihommat kuntoon.

Olen keskustellut useiden maatalousyrittäjien kanssa heidän arjestaan, sekä työssäni ympäristöhallinnon virkamiehenä että tutkimushaastatteluissani. Tarinoista heijastuu ahdistava oravanpyörä. Vaatimukset tuotannon määrän lisäämisestä ja alhaiset tuottajahinnat synkistävät tulevaisuudennäkymiä. Lisäksi maanviljelijän ammatin arvostus on laskenut:

”Ei maanviljelijät saa kavereita. Julkisuudessa me ollaan kaiken pahan alku ja juuri, meille ei mikään riitä. Meillä on kuulemma kauhean isoja uusia hienoja traktoreita ja koneita, joita me ostetaan tukirahoilla. Todellisuudessa sinä olet yksinäinen viljelijä, jolla ei ole varaa palkata yhtään työmiestä. Keli on mitä on, joten sinulla on oltava tehokas kone että itseksesi pystyt sen jonkun sata hehtaaria peltoa hoitamaan. Ei sinulla ole viittä miestä ajamaan hevoskarhia tuonne pellolle. Tämä aika on muuttunut ihan täysin. Ja sitten niiden koneiden hinnat karkaavat ihan käsistä. […] Että tämä on semmoista tuulimyllyjä vastaan tappelua tämä.”

Maaliskuussa maataloustuottajat marssivat traktoreineen Senaatintorille. Mielenilmaus herätti suuren yleisön huomion, mutta sen todelliset vaikutukset mitataan vasta syksyllä. Maatalouden kannattavuuteen ja maanviljelijöiden työn kuormittavuuteen liittyvät ongelmat ovat vaikeita ratkaista. Vaikka myönnetyt kriisituet tulevat tarpeeseen, niillä lääkitään pelkkiä oireita. Taustalla vaikuttavat nykymaatalouden megatrendit, kuten tuotannon tehostuminen, tilakokojen suurentuminen ja tilojen lukumäärän väheneminen. Niitä puolestaan ajavat kansainväliset poliittiset ja taloudelliset ilmiöt, joihin yksilön on hankala vaikuttaa.

Ruohonjuuritason totuus unohtuu usein: suomalainen maatila on yhä perheyritys ja sellaisena sopii huonosti markkinavetoiseen tuotantoon. Tämä kannattaa hintatietoisenkin kuluttajan pitää mielessä ruokakaupan hyllyn äärellä. Kun ostan Suomessa tuotettua ruokaa, ajattelen kiitollisena nyky-Jussia ja toivon hänelle valoisampaa tulevaisuutta.

Lue lisää traktorimarssista:
MTK: Viljelijöiden viesti otettiin vakavasti
Helsingin Sanomat: Traktorimarssi täytti Helsingin keskustan – ”Ei viljelijää – ei ruokaa”
Maaseudun Tulevaisuus: Traktorimarssija pettyi hallitukseen: Joutuu ottamaan lisää lainaa selvitäkseen

* * *

Tekstin kuvituksena on käytetty Suomen visuaalisen maisemaseurannan kuvamateriaalia. Alkuperäiset kuvat ja lisätietoa seurannasta löytyy Muuttuva maalaismaisema -sivustolta.

Astuuko maaltamuuttaja helppouden ansaan?

Kun kirje viimein saapui, se oli paksu. Ohut olisikin ollut pettymys. Äidin tietäväisen hymyn rikkoi jännittynyt värähdys, kun avasin kuoren. Tämä paperikasa oli lopullinen menolippu: matkaoppaani elämään. Valinta oli tehty, ja minä liittyisin maaltamuuton virtaan, joka valui kohti kaupunkeja.

Puristava tunne keuhkoissa oli ennakoivaa koti-ikävää. Täällä olin syntynyt ja kasvanut, tänne olin juurtunut, tänne jäisivät perhe, suku ja koti. Lempipaikat joissa iloitsin ja itkin. Kivet ja kannot joilla istuessa maailman mittasuhteet asettuivat kohdilleen. Toisaalta en halunnut mitään niin paljon kuin karistaa nämä pikkupitäjän pölyt kintuistani. Tahtoni sanoi: minä olen enemmän, minä tarvitsen haasteita, minun pitää oppia uutta ja tulla paremmaksi.

Neljätoista vuotta myöhemmin tiedän päätöksen olleen oikean, mutta tukahtumisen tunne ei ole kadonnut. Minä lähdin maalta, mutta maalaisuus ei lähtenyt minusta. Maailma on kuitenkin armoton, sillä lapsuuden kotimaisemaa ei enää ole, eikä ajassa taaksepäin voi palata. Talot kylmenevät, pellot metsittyvät, kylän raitit autioituvat. Hylätyt kukkaniityt hukkuvat koiranputkien meriin. Kun nuoret lähtivät, vanhat jäivät — ja kun vanhat lähtevät, kukaan ei palaa takaisin. Muistot kuitenkin elävät, ja se tekee muutoksesta niin katkeran.

Ehkä olen sittenkin onnekas. Voin sentään palata vieraisille ja olla masentumatta. Vaikka kulmakunta on muuttunut, tilamme silti elää: peltoja viljellään ja laitumilla laiduntaa karja. Kun naapurit yksi toisensa jälkeen siirtyvät luopumistuelle, sitkeimmät maatalousyrittäjät nousevat yhteisössä näkyvään rooliin. Siinä vertailussa minä, korkeakoulutettu silpputyöläinen, olen selkeästi vähemmän kuin veljeni, joka jäi kun minä lähdin. Vaikkei valintani ollut väärä, aprikoin oliko se liian helppo. Antauduinko muuttoliikkeen vietäväksi? Vieläkö voisin nousta vastavirtaan?

* * *

Tekstin kuvituksena on käytetty Suomen visuaalisen maisemaseurannan kuvamateriaalia. Alkuperäiset kuvat ja lisätietoa seurannasta löytyy Muuttuva maalaismaisema -sivustolta. Kuvat ja teksti eivät suoranaisesti liity toisiinsa, mutta kertovat kumpikin omalla tavallaan samasta ilmiöstä maaseudun maiseman muutoksen taustalla.

Kukaan ei omista maisemaa, vaikka se omalta tuntuukin

Katsoa saa, muttei kävellä. Minut on tuomittu kakkosluokan kansalaiseksi aivan kotini nurkilla, ja kulkuani henkisellä reviirilläni rajoitetaan törkeästi. Edessä leviävässä laaksossa golffarit viettävät aurinkoista iltapäivää harrastuksensa parissa. Kesällä tämä kenttä on heidän valtakuntaansa, ja kieltokyltit ohjaavat muut ulkoilijat kiertoreiteille.

Hammasta purressani aprikoin, miten tämä maisema ja sen asukkaat ovat mahtaneet muuttua aikojen kuluessa. Ympäröiviä mäkiä ja notkoja kolutessani olen löytänyt jos jonkinlaisia jälkiä lähihistoriasta, aina kivilouhimoista metsälaidunten piikkilanka-aitoihin. Hieman jo hymyilyttää, kun kuvittelen touhukkaiden pelaajien tilalle tyytyväisinä märehtiviä lehmiä.

Virtuaalinen tutkimusretki maanmittauslaitoksen ja arkistolaitoksen karttapalveluihin sekä Jyväskylän kaupungin historiikkiin valottaa, että vuonna 1992 olisin tältä paikalta katsellut juuri valmistunutta golfkenttää tekolampineen. Vuonna 1983 alue oli pääasiassa viljeltyä peltoa, vaikka ensimmäisille puttaajille oli jo tuolloin raivattu pieni viheriö. Silloin olisin voinut astella laakson halki viljanoraita varoen. Pitäjänkartta 1800-luvun puolivälistä paljastaa, että laakson takana kohoavan kumpareen päällä on sijainnut Talasniemen talo, jota ympäröivät aukeat niityt ja halmeet. On hauska miettiä, millaista väkeä talossa asui ja millaista heidän elämänsä oli. Ovatkohan kentän laitamilta löytämäni särmäkuismat, niittynätkelmät ja nurmitädykkeet peräisin noilta ajoilta? Entä oliko täällä pelkkiä metsiä ja kallioita ennen Jyvässeudun asuttamista? Sen tiedän, että Muinais-Päijänne olisi loiskinut nilkoissani 6 900 vuotta sitten ja kymmenen tuhatta vuotta sitten olisin hukkunut Ancylusjärven aaltoihin.

Nyt seison tukevasti Sippuvuoren rinteeseen kasatulla maankaatopaikalla ja koen, että yksilönvapauttani on loukattu. Vapaan harhailun periaatteeseen nojautuva seikkailuni lähiluonnossa on törmännyt turvallisuuteen perustuvaan liikkumiskieltoon.

Maisema muuttuu ajassa sekä fyysisesti että kokemuksellisesti. Meillä ihmisillä on valtava vaikutus ympäristöömme, vaikka aina emme tätä hahmota. Vastavuoroisesti luonto vaikuttaa meihin vaivihkaa, elämysten ja kokemusten kautta. Luontosuhteiden kirjo heijastuu erilaisissa tavoissa tulkita ympäristöä ja asemaamme sen osana. Maisema, joka tuottaa harmia minulle, on golffarien ilon aihe ja kaupungin viheraluesuunnittelijoiden ylpeys. 1800-luvun maanviljelijälle tämä laakso oli kovalla työllä ansaitun elannon lähde. Luonto muovautuu maankäytön mukaan, ja maankäytöstä päättävät maanomistajat. Maisemaa, jossa muutokset konkretisoituvat, ei sen sijaan omista kukaan. Siksi se kuuluu meille kaikille.

Maisemaan voi perehtyä: siitä voi etsiä historiallisia kerrostumia ja niihin liittyviä tarinoita. Tässä blogissani pohdin suomalaisen maaseutumaiseman muutoksia ja niiden taustalla vaikuttavia tekijöitä. Tervetuloa mukaan tutkimusretkelle!