Myönnän: olen käynyt melkoista jaakopinpainia luonnonsuojelun turhuudesta. Syytän tästä Esko Valtaojaa, joka yleistajuisillaan tietokirjoillaan nakersi kirjahyllyymme kosmisen madonreiän. Ajattelun laventuminen planetaariseen mittakaavaan on johtanut maailmankuvani karikolle. Professori Valtaoja tuskin on tarkoittanut aiheuttaa moisia kriisejä, mutta tähän on nyt tultu.
On vaarallista astua luonnonsuojelubiologina tähtitieteen mustaan aukkoon – siellä saattaa huomata olevansa tarpeeton. Näiden kahden tieteenalan aikaperspektiivit ovat niin kaukana toisistaan, että rakentavaa vuoropuhelua on haastavaa edes käynnistää. Kestävän kehityksen ja luonnon itseisarvon etiikkaa on vaikea käyttää perusteluna, jos on samalla Stephen Hawkingin kanssa samaa mieltä siitä, että ihmiskunnan on todennäköisesti jätettävä Maa tuhannen vuoden kuluessa. Tai kun on tunnustettava Auringon ja Maan elinkaaren väistämätön päätepiste. Ilman ihmisiäkin planeettamme muuttuu kolmessa miljardissa vuodessa vihamieliseksi elinympäristöksi mille tahansa hiilipohjaiselle organismille. Näin käy, kun Auringon säteilyn voimistuessa kasvihuoneilmiöstä tulee kattilailmiö ja kaikki nestemäinen vesi höyrystyy.
Pohdin aiemmin sitä, miten ympäristöongelmien ratkaisujen etsiminen on vaikeaa niiden monitahoisuuden vuoksi. Tuolloin ajatukseni liikkuivat tiiviisti nykyhetkessä ja korkeintaan globaalissa mittakaavassa. Tämä aika- ja tilaulottuvuus on tyypillinen soveltavalle ympäristötieteelle ja luonnonsuojelulle: ongelmia ratkotaan sitä mukaa kun ne tulevat eteen, puutteellisen ja vajavaisen tiedon varassa. Tulevaisuudesta puhutaan, mutta koska emme pysty sitä ennustamaan, päätöksiä leimaa väistämätön lyhytnäköisyys. On kaunis ajatus turvata tuleville sukupolville hyvät elämisen mahdollisuudet. Se on myös käytännöllisen epämääräinen tavoite, oikea vesitetyn poliittisen kompromissin malliesimerkki.
Entä jos uskaltautuisi oman mukavuusalueen ulkopuolelle ja ottaisi ihmiskuntaa suuremman askeleen? Jos omaksuisi planetaarisen aika- ja tilakäsityksen? Hyväksyisi sen, että elämä ilmiönä on vain neula maailmankaikkeuden heinäsuovassa?
Tästä seuraa sekä suuri helpotus että uusi ahdistus.
Yllättäen oman mitättömyyden ymmärtäminen on lohdullista. Kosmos ei rankaise minua lipsahduksista valitun elämäntapani noudattamisessa. Tämä on myös vapauttavaa – jos millään ei ole mitään väliä, saan toteuttaa mielihalujani vapaasti. Radikaali voisi jopa ajatella näin: suotta suojelemaan, ihmiskunta on toistaiseksi pelkästään Maan syöpä ja tämän vuoksi planetaarisen eutanasian jouduttaminen saattaa olla jopa palvelus maailmankaikkeudelle.
Vaikka ajatusketju on hurja, se ei perustu syy–seuraussuhteille. Ihmisen pienuus avaruudessa ei johda Maan ekosysteemien romahtamiseen. Siihen johtavat astronomiset tapahtumat tai ihmiskunnan teot täällä paikan päällä, tai molemmat yhdessä. Ensin mainitut pohjaavat luonnonlakeihin mutta jälkimmäiset eivät, eikä ihmistoimia tämän vuoksi voi oikeuttaa determinismillä. Aurinko ei voi valita kohtaloaan. Ihminen sen sijaan voi valinnoillaan vaikuttaa elämänsä kulkuun. Siksi luonnonsuojelun turhuus on ennen kaikkea moraalinen kysymys.
Luonnonsuojelubiologia on arvosidonnainen tiede, ja tämä tosiasia korostuu kun näkökulmaa laajentaa vuosista miljardeihin ja Maa-planeetasta galakseihin. Vaikka kuinka haluaisimme lukea biologian koviin luonnontieteisiin, on nöyrästi myönnettävä että elämän tiede on liian epämääräistä, liian orgaanista, jotta se nousisi fysiikan, matematiikan ja kemian eksaktiuden rinnalle. Kun puhutaan luonnonsuojelusta ilmiönä, ollaan itse asiassa hyvin lähellä humanistisia tieteenaloja. Samalla biologi eksyy toistamiseen heikoille jäille, sillä humanistista ajattelua ei meille juuri opeteta.
Ei ole ihme, että väitteeseen ”luonnonsuojelu on turhaa, koska Maa tuhoutuu joka tapauksessa”, on vaikea vastata. Luonnontieteen näkökulmasta se on mahdotonta; argumentti vaikuttaa vedenpitävältä. Silti väite on virheellisesti muotoiltu. Kyseessä on olkinukke, argumentaatiovirhe jossa vastustettava väite ohitetaan yksinkertaistamalla ja tahallisella väärinymmärtämisellä.
Luonnonsuojelun turhuus tai tarpeellisuus ei nimittäin liity millään tavalla Maan elinkaareen. Päätös suojella luontoa perustuu ihmisen yksilölliseen elämänkäsitykseen ja siihen pohjautuvaan arvomaailmaan. Sen tavoitteena ei oikeasti ole maailman pelastaminen, vaan elämäntavan muutos. Se, miten me ihmiset elämme – tämän tai muiden planeettojen pinnalla – on ratkaisevaa oman hyvinvointimme ja elinympäristömme kannalta.
Palaamme ihmiskeskeisyyteen, ja pääsen karikolta selville vesille. Ihmisen näkökulma on luonnonsuojelun paradoksaalinen lähtökohta. Olemmehan me loppujen lopuksi osa luontoa, niin kuin William Cronon kauniisti ja osuvasti toteaa hienon The Trouble with Wilderness -esseensä lopussa:
”To think ourselves capable of causing ‘the end of nature’ is an act of great hubris, for it means forgetting the wildness that dwells everywhere within and around us.” … “If wildness can stop being (just) out there and start being (also) in here, if it can start being as humane as it is natural, then perhaps we can get on with the unending task of struggling to live rightly in the world – not just in the garden, not just in the wilderness, but in the home that encompasses them both.”
Kahtiajaon aika alkaa olla lopuillaan. Luonnonsuojelubiologia korvautuu luonnonsuojelutieteellä, joka yhdistää ”kovia” luonnontieteitä ja ”pehmeitä” ihmistieteitä. Ehkä tämä muutos antaa meille parempaa ymmärrystä ja toimivampia keinoja ratkaista ympäristöongelmia, jotka olemme itse aiheuttaneet.
Niin muuttuu maailma, Eskoni. Tai oikeastaan takaraivossa asuva epäilevä Tuomaani.