Tutkin väitöskirjassani selkärangattomia eliöitä, siis eläimiä, joilla ei ole sisäistä tukirankaa. Se on valtavan suuri ja monimuotoinen eliöryhmä, johon kuuluu 97% kaikista eläimistä. Minun työni käsittelee vain pikkuruista osaa siitä. Keskityn muutamaan hyönteisryhmään ja hämähäkkeihin, siis niveljalkaisiin. Selvitän, millaisia elinympäristöjä kaupunkien viherkatot ovat niille.
Kertoessani työstäni törmään monen muun tutkijan tavoin termien kömpelyyteen. Tekstistä, joka vilisee sanoja selkärangaton tai niveljalkainen, on hankala saada vetävää. Mikä edes on niveljalkainen? Ihmiselläkin on raajoissa niveliä, onko ihminen niveljalkainen? (Ei ole.) Selkärangaton on terminä helpompi ymmärtää. Toisaalta sana lienee yleisempi adjektiivina. Silloin siinä on voimakas kielteinen lataus, kuten valitettavan monella muullakin tähän eliöryhmään viittaavalla sanalla. Toisinaan myös yksittäinen, ihmisten epämiellyttäväksi tai jopa vaaralliseksi mieltämä laji leimaa jopa tuhannet muut samaan ryhmään kuuluvat lajit. Suomessa on yli 500 ludelajia ja ainakin 1500 punkkilajia, mutta monelle lude on yhtä kuin lutikka ja punkki on maamme vaarallisin eläin, eli puutiainen.
Millaista sanastoa näistä otuksista puhuessa sitten kannattaisi käyttää? Hyönteinen on sanana hyvä, mutta se on terminä suppea. Hyönteisillä on kuusi jalkaa, kolme ruumiinjaoketta, kaksi tuntosarvea, verkkosilmät ja kitiinikuori. Kotilo ei ole hyönteinen, hämähäkki ei ole hyönteinen, edes tuhatjalkainen ei ole hyönteinen. Siksi useimmiten, kun tarkoitan laajemmin selkärangattomia, käytän sanaa ötökkä. Se on lyhyt ja tuttu, eikä ota pikkutarkasti kantaa taksonomiaan, eli eliöiden tieteelliseen luokitteluun. Minusta se on myös hauska ja sympaattinen sana, mutta kaikki eivät jaa tätä ajatusta. Monen korvaan ötökkä kuulostaa sellaiselta, josta on harmia, joka on parempi liiskata, myrkyttää tai ainakin huitaista kauemmas. Jos ötökästä puhutaan innostuneesti, se on luultavasti jotain, jonka voi syödä trendikkäässä ravintolassa.
On arveluttavaa kertoa ihmisille, että heidän kauniisti kukkivalla viherkatollaan elää myös ötököitä. Heille pitäisi kuitenkin kertoa, että ötököiden määrä on monilla alueilla romahtanut, ja että sillä on vakavia ekologisia seurauksia. Ötökkäystävällinen katto on siis hyvä asia.
Ötököiden maineen parantamiseen on yksinkertainen konsti. Meidän pitää puhua kaikenlaisista ötököistä huomattavasti nykyistä enemmän ja myönteisemmin. Ötökät saavat määräänsä, lajikirjoonsa ja tärkeyteensä nähden hämmästyttävän vähän palstatilaa ja silloin kun saavat, niitä usein kauhistellaan. Myönteistä huomiota saavat lähinnä pölyttäjät.
Hain Helsingin Sanomien verkkosivuilta viimeisen puolen vuoden aikana ilmestyneitä juttuja hyönteisistä ja löysin 27 uutista. Niistä 11 käsitteli hyönteisten massaesiintymiä. Erityisesti loppukesän suuret ampiaismäärät olivat saaneet toimittajat tarttumaan näppäimistöön. Toiseksi suosituimmasta aiheesta, hyönteisistä ravintona, oli kuusi kirjoitusta. Hyönteisten monimuotoisuutta tai hyönteiskantojen romahdusta käsitteli yhteensä neljä uutista, samoin muuta hyönteisiin liittyvää tutkimusta. Laskin vielä omaan ryhmäänsä hyönteisiä käsittelevät lasten tiedekysymykset, joita oli kaksi. Lapset halusivat tietää, minne hyönteiset menevät sateella ja tuleeko hyttynen humalaan, jos se pistää humalaista ihmistä. Vastauksista opin, että vaikka monien lentävien hyönteisten siivet eivät kestä sadetta, pystyy hyttynen ponnistamaan sadepisarasta irti ennen kuin pisara osuu maahan, ja ettei hyttynen todennäköisesti tule humalaan. Jos tulisi, olisi se luultavasti helppo saalis linnuille. Myönteisten ja kiehtovien ötökkäjuttujen kertominen ei siis suinkaan ole vaikeaa. Hyttysestäkin saatiin näin helposti kerrottua kaksi kiinnostavaa tarinaa ilman turhaa kammoksuntaa.
Lisää hienoja ötökkätarinoita voit lukea vaikkapa täältä #muutos-blogeista tai Oulun ja Helsingin yliopistojen tutkijoiden Ötökkäakatemia-sivuilta.