Miksi perustaa viherkattoja kaupunkeihin maassa, jossa on muutenkin luontoa jäljellä? Esimerkiksi siksi, että ne voivat auttaa uhanalaistuvia ketolajeja.
Helsingin rautatieaseman tornin kello näyttää puoli kolmea. Talvimyrsky saa lumen satamaan lähes vaakatasossa. Katson rujoa kaupunkimaisemaa mukavasti sisätiloista.
Mietin, miltä maisema näyttäisi kesällä keskieurooppalaisessa suurkaupungissa. Vanhojen vinokattojen seassa olisi erilaisia kasvillisuuden peittämiä kattoja. Värikkäitä, rönsyileviä kukkaketoja, puutarhakattoja puineen ja pensaineen ja ehkä kattoviljelmiäkin.
Suomessa viherkatot kohtaavat yhä paljon ennakkoluuloja. Mihin niitä tarvitaan? Riittäähän täällä luontoa muutenkin. Tämä on yksi esimerkki argumenteista, joilla viherkattoja vastustetaan, ja siihen tartun nyt kattoja luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta tutkivana biologina.
Kedot ovat avoimia elinympäristöjä, joiden kasvillisuus on sopeutunut kuivaan ja ravinneköyhään maahan. Ketolajit soveltuvat erinomaisesti viherkatoille, koska kantorajoitusten takia kattokasvien pitää usein pärjätä ohuella, nopeasti kuivuvalla kasvualustalla. Kasvien on myös hyvä tulla toimeen ilman lannoitteita, sillä lannoitus voi lisätä vesistöjen ravinnekuormaa.
Maaseudulla ketojen tila on heikentynyt hälyttävästi. Erilaisten ketojen pinta-alan arvioidaan vähentyneen Suomessa 1950-luvulta jopa 80 prosenttia. Näin raju elinympäristöjen katoaminen tarkoittaa ahdinkoa niitä tarvitseville lajeille.
Yhä harvinaisemmiksi ovat käyneet esimerkiksi hennon vaaleanpunainen kissankäpälä, korea ketoneilikka, värjäyskasvinakin arvostettu keltamatara ja monen uhanalaisen hyönteislajin ravintokasvi, kangasajuruoho. Tutkimusryhmämme on kartoittanut pääkaupunkiseudulla yli 50 viherkaton kasvillisuuden ja löytänyt katoilta kaikkia näitä lajeja. Ne eivät ole yleisiä katoilla, mutta näyttävät viihtyvän siellä missä kasvavat.
Ketokasvit houkuttelevat paikalle myös niitä tarvitsevia selkärangattomia eläimiä. Harvinaisetkin lajit näyttävät löytävän tiensä katoille, jos niille tarjotaan sopivat elinolot.
Esimerkiksi Zürichin keskustassa sijaitsevilla korkeilla viherkatoilla elää uhanalaisia sinisiipisirkkoja, jotka ovat hyvin tarkkoja ympäristöstään. Ne tarvitsevat harvaa kasvillisuutta ja paljasta, sora- tai hiekkapitoista maata. Molempia on tarjolla katoilla.
Havainnot viherkattojen monimuotoisista, avoimia ympäristöjä tarvitsevista eliöyhteisöistä ovat innostaneet monia kaupunkeja satsaamaan kattoihin, jotka on suunniteltu erityisesti tukemaan luonnon monimuotoisuutta. Näillä ”monimuotoisuuskatoilla” on lajirikasta, korkeaa ja matalaa kasvillisuutta, pölyttäjät löytävät kukkivia mesikasveja keväästä syksyyn ja hyönteiset lahopuita ja kivikasoja piilo- ja pesäpaikoiksi. Tällaisten kattojen avulla monimuotoista luontoa voidaan tuoda suurkaupungin keskustaankin, jossa muutoin on hyvin vähän tilaa kasveille ja eläimille.
Myös Helsingissä asenteet viherkattoihin ovat muuttuneet positiivisemmiksi, ja kaupunki on vastikään hyväksynyt viherkattolinjauksen vauhdittamaan niiden rakentamista. Yksi linjauksen päämäärä on kaupunkiluonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja edistäminen. Tämä antaa toivoa ketolajistolle. Kenties vielä jonain kesäpäivänä täällä Helsingin ydinkeskustassa neitoperhonen lennähtää kattokedolta lepäämään rautatieaseman kivimiespatsaan olkapäälle, ja kadulla ihmiset hidastavat askeleitaan ihastellakseen rakennusten päältä pilkottavaa kukkaloistoa.