Pölyttäjät mukaan kaupunkisuunnitteluun

Pölyttäjäkatoa käsitellään yleensä maaseudun ongelmana, mutta pölyttäjiä tarvitaan myös kaupungeissa. Millaisia ympäristöjä kaupungit oikein ovat pölyttäjähyönteisille? Entä kuinka voisimme tehdä kaupungeista nykyistä pölyttäjäystävällisempiä? Tässä kirjoituksessa käsittelen aihetta mesipistiäisten, siis kimalaisten ja mehiläisten, näkökulmasta, mutta samat toimenpiteet auttavat toki muitakin pölyttäjiä aina perhosista kukkakärpäsiin.

Ensin hyvät uutiset: kaupungit ovat mainettaan parempia elinympäristöjä pölyttäjille. Kaupungeissa pölyttäjät altistuvat maaseutua vähemmän hyönteismyrkyille ja runsas valikoima kukkakasveja turvaa ravinnonsaannin. Kaupunkilajiston monimuotoisuus onkin yllättänyt tutkijat myönteisesti. Jotkin pölyttäjähyönteiset, kuten erakkomehiläiset, voivat olla jopa runsaampia ja lajistoltaan monimuotoisempia kaupungeissa kuin ympäröivällä maaseudulla.

Toisaalta pölyttäjien kokonaisrunsaus ja -lajimäärä ovat kaupungeissa maaseutua pienempiä ja jatkuva rakentaminen sekä siitä seuraava viheralueiden kutistuminen uhkaavat kaupunkilaispölyttäjien tulevaisuutta. Etenkin monien asuinpaikkansa tai ruokansa suhteen nirsojen lajien on vaikea pärjätä kaupunkien pienillä ja pirstoutuneilla viheralueilla. Kaupungeissa menestyvätkin parhaiten elinympäristövaatimuksiltaan ja ravinnonkäytöltään joustavat lajit.

Pölyttäjien kaupunki on kuorrutettu kukilla

Tutkimusten mukaan pölyttäjien runsautta ja monimuotoisuutta kaupungeissa selittää parhaiten ravinnon, eli kukkien runsaus ja monimuotoisuus. Kukkia saadaan lisää ohjaamalla viheralueiden hoitoa kukkakasveja suosivaan suuntaan. Pölyttäjät kiittävät, kun tarpeettomat nurmikot muutetaan kedoiksi ja niityiksi. Niiden hoito tulee myös halvemmaksi kuin jatkuva nurmikonleikkuu, joten samalla säästyvät kaupunkilaisten rahat. Pölyttäjiä vaaliva kaupunki säästää myös pusikoiden raivauksesta ja antaa erityisesti pajukoiden rehottaa. Pajut ovat varhain keväällä paitsi arvokkaita virpojien resursseja, myös kimalaiskuningatarten tärkein ravinnonlähde. Kotipihoilla ja puutarhoissa helpoin keino auttaa pölyttäjiä on laiskottelu. Jo parin viikon tauko nurmikon leikkaamisessa antaa muun muassa apiloille ja voikukille tilaisuuden kukkia ja ruokkia pölyttäjiä.

Lahopuuta ja keinopesiä asuntopulaa helpottamaan

Ravinnon lisäksi pölyttäjät tarvitsevat pesäpaikkoja. Luonnossa pörriäisille mieluisia koteja tarjoavat lahopuut, ontot korret ja ruo’ot ja jyrsijöiden kolot. Parhaiten asuntoja erilaisten lajien tarpeisiin tarjoaakin kaupunki, jonka jokaista nurkkaa ei puunata. Kaupunkilaiset voivat itsekin ryhtyä gryndereiksi pölyttäjille. Viime vuosina yleistyneet hyönteishotellit tuovat kipeästi kaivattua apua erakkomehiläisten asuntopulaan. Kimalaisillekin voi tehdä keinopesiä vaikkapa vanhoista, sammaleella tai heinillä täytetyistä kukkaruukuista. Keinopesien askartelu on hauskaa ja palkitsevaa puuhaa, sillä monet lajit kelpuuttavat myös ihmisten tekemät kodit. Hyönteishotellien ongelma tosin on, että kerätessään tiiviiseen ryppääseen eläimiä, jotka luonnossa viihtyvät omissa oloissaan, ne houkuttelevat loisia ja saattavat altistaa asukkaansa taudeille.

Asunto työpaikan lähelle

Monen ihmisen tavoin pölyttäjät toivovat kodin sijaitsevan työpaikan lähellä. Kun pölyttäjät löytävät ravintoa asuinpaikkansa vierestä, ne eivät joudu hukkaamaan energiaa pitkiin ravinnonhakumatkoihin. Siksi pölyttäjistä huolehtivassa kaupungissa erilaiset viheralueet kytkeytyvät yhtenäisenä verkostona toisiinsa. Lisäksi kaupungin katot on valjastettu pölyttäjien auttamiseen – viherkattoja rakentamalla tiiviinkin asutuksen keskelle voi syntyä arvokas kukkivien ketojen verkosto.

Palstaviljely hellii pölyttäjiä

Brittiläisen tutkimuksen mukaan erilaisista kaupunkiympäristöistä pölyttäjille mieluisimpia ovat palstaviljelmät. Niissä on jopa runsaammin pölyttäjiä kuin puutarhoissa. Palstaviljelmistä arvokkaita tekee monipuolinen kukkiva kasvillisuus. Viljelmiltä pölyttäjät löytävät laajan hyötykasvivalikoiman lisäksi runsaasti koristeeksi kasvatettavia kukkia. Ruokalistaa pidentävät tarkoituksella kylvettyjen kasvien seasta puskevat oheiskasvit, joita rikkaruohoiksikin kutsutaan. Koska kaupunkiviljelystä on runsaasti iloa ja hyötyä sekä ihmisille että pölyttäjille, kannattaa tiiviissäkin kaupungissa varata tilaa viljelypalstoille, ja vaikkapa muuttaa nurmikoita niittyjen ohella urbaaniksi viljelymaaksi.

Pölyttäjät viihtyvät kukkakasveja pursuavissa kaupungeissa, joissa luonnon annetaan temmeltää, ilman että ihmiset puuttuvat jokaiseen rönsyyn. Ne myös kiittävät, kun viherverkoston hyvä suunnittelu takaa sujuvat kulkuyhteydet viheralueelta toiselle. Kuulostaako kaupungilta, jossa myös itse haluaisit asua? Väitänkin, että ottamalla pölyttäjät mukaan kaupunkisuunnitteluun myös ihmisten hyvinvointi lisääntyy.

Tarvitsemme myönteistä puhetta ötököistä

Tutkin väitöskirjassani selkärangattomia eliöitä, siis eläimiä, joilla ei ole sisäistä tukirankaa. Se on valtavan suuri ja monimuotoinen eliöryhmä, johon kuuluu 97% kaikista eläimistä. Minun työni käsittelee vain pikkuruista osaa siitä. Keskityn muutamaan hyönteisryhmään ja hämähäkkeihin, siis niveljalkaisiin. Selvitän, millaisia elinympäristöjä kaupunkien viherkatot ovat niille.

Kertoessani työstäni törmään monen muun tutkijan tavoin termien kömpelyyteen. Tekstistä, joka vilisee sanoja selkärangaton tai niveljalkainen, on hankala saada vetävää. Mikä edes on niveljalkainen? Ihmiselläkin on raajoissa niveliä, onko ihminen niveljalkainen? (Ei ole.) Selkärangaton on terminä helpompi ymmärtää. Toisaalta sana lienee yleisempi adjektiivina. Silloin siinä on voimakas kielteinen lataus, kuten valitettavan monella muullakin tähän eliöryhmään viittaavalla sanalla. Toisinaan myös yksittäinen, ihmisten epämiellyttäväksi tai jopa vaaralliseksi mieltämä laji leimaa jopa tuhannet muut samaan ryhmään kuuluvat lajit. Suomessa on yli 500 ludelajia ja ainakin 1500 punkkilajia, mutta monelle lude on yhtä kuin lutikka ja punkki on maamme vaarallisin eläin, eli puutiainen.

Millaista sanastoa näistä otuksista puhuessa sitten kannattaisi käyttää? Hyönteinen on sanana hyvä, mutta se on terminä suppea. Hyönteisillä on kuusi jalkaa, kolme ruumiinjaoketta, kaksi tuntosarvea, verkkosilmät ja kitiinikuori. Kotilo ei ole hyönteinen, hämähäkki ei ole hyönteinen, edes tuhatjalkainen ei ole hyönteinen. Siksi useimmiten, kun tarkoitan laajemmin selkärangattomia, käytän sanaa ötökkä. Se on lyhyt ja tuttu, eikä ota pikkutarkasti kantaa taksonomiaan, eli eliöiden tieteelliseen luokitteluun. Minusta se on myös hauska ja sympaattinen sana, mutta kaikki eivät jaa tätä ajatusta. Monen korvaan ötökkä kuulostaa sellaiselta, josta on harmia, joka on parempi liiskata, myrkyttää tai ainakin huitaista kauemmas. Jos ötökästä puhutaan innostuneesti, se on luultavasti jotain, jonka voi syödä trendikkäässä ravintolassa.

On arveluttavaa kertoa ihmisille, että heidän kauniisti kukkivalla viherkatollaan elää myös ötököitä. Heille pitäisi kuitenkin kertoa, että ötököiden määrä on monilla alueilla romahtanut, ja että sillä on vakavia ekologisia seurauksia. Ötökkäystävällinen katto on siis hyvä asia.

Ötököiden maineen parantamiseen on yksinkertainen konsti. Meidän pitää puhua kaikenlaisista ötököistä huomattavasti nykyistä enemmän ja myönteisemmin. Ötökät saavat määräänsä, lajikirjoonsa ja tärkeyteensä nähden hämmästyttävän vähän palstatilaa ja silloin kun saavat, niitä usein kauhistellaan. Myönteistä huomiota saavat lähinnä pölyttäjät.

Hain Helsingin Sanomien verkkosivuilta viimeisen puolen vuoden aikana ilmestyneitä juttuja hyönteisistä ja löysin 27 uutista. Niistä 11 käsitteli hyönteisten massaesiintymiä. Erityisesti loppukesän suuret ampiaismäärät olivat saaneet toimittajat tarttumaan näppäimistöön. Toiseksi suosituimmasta aiheesta, hyönteisistä ravintona, oli kuusi kirjoitusta. Hyönteisten monimuotoisuutta tai hyönteiskantojen romahdusta käsitteli yhteensä neljä uutista, samoin muuta hyönteisiin liittyvää tutkimusta. Laskin vielä omaan ryhmäänsä hyönteisiä käsittelevät lasten tiedekysymykset, joita oli kaksi. Lapset halusivat tietää, minne hyönteiset menevät sateella ja tuleeko hyttynen humalaan, jos se pistää humalaista ihmistä. Vastauksista opin, että vaikka monien lentävien hyönteisten siivet eivät kestä sadetta, pystyy hyttynen ponnistamaan sadepisarasta irti ennen kuin pisara osuu maahan, ja ettei hyttynen todennäköisesti tule humalaan. Jos tulisi, olisi se luultavasti helppo saalis linnuille. Myönteisten ja kiehtovien ötökkäjuttujen kertominen ei siis suinkaan ole vaikeaa. Hyttysestäkin saatiin näin helposti kerrottua kaksi kiinnostavaa tarinaa ilman turhaa kammoksuntaa.

Lisää hienoja ötökkätarinoita voit lukea vaikkapa täältä #muutos-blogeista tai Oulun ja Helsingin yliopistojen tutkijoiden Ötökkäakatemia-sivuilta.

Viherkatto, aurinkopaneelit vai sekä että?

Viherkatot ja katoille sijoitettavat aurinkopaneelit eivät suinkaan ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Aurinkoviherkatolla paneelit asennetaan kasvillisuuden päälle ja lopputuloksena voi olla sekä monimuotoinen viherkatto että kasvitonta kattoa tehokkaampi sähköntuotanto.

Aurinkopaneelit tekevät ryminällä tuloaan kaupunkien katoille. Niin kerrostalojen taloyhtiöt, pientaloasujat kuin yrityksetkin ovat innostuneet aurinkopaneelien mahdollistamasta, päästöttömään energialähteeseen perustuvasta, osittaisesta energiaomavaraisuudesta. Mistään ihan pienestä näpertelystä ei enää ole kyse, vaan suurten rakennusten katot tarjoavat tilaa mittavillekin aurinkovoimalahankkeille. Esimerkiksi Helsingin yliopisto tiedotti hiljattain rakentavansa Viikin kampuksen katoille nimellisteholtaan 1,2 megawatin voimalan, joka tulee valmistuessaan olemaan Suomen suurimpia aurinkovoimaloita. Sen tuotto vastaa vuositasolla noin viidenkymmenen sähkölämmitteisen omakotitalon kulutusta.

Katoille sijoitettavat aurinkopaneelit ja viherkatto ovat molemmat ratkaisuja, joissa kattotilaa hyödynnetään ekologisesti kestävämpien kaupunkien kehittämiseksi, mutta ovatko ne toistensa kanssa kilpailevia vaihtoehtoja? Varmasti jossain määrin ovat. Esimerkiksi Pariisissa kaupunki on määrännyt, että liiketiloiksi kaavoitetuilla alueilla kaikissa uusissa rakennuksissa on oltava viherkatto, mutta sen voi korvata myös aurinkopaneeleilla. Toisaalta on tilanteita, joissa katolle soveltuu vain jompikumpi. Vanhoille tai kovin jyrkille katoille voi olla helpompaa asentaa aurinkopaneeleita kuin viherkatto, ja varjoisille katoille ei taas kannata laittaa paneeleita, mutta kasvit viihtyvät niilläkin. Aina ei kuitenkaan tarvitse valita viherkaton ja aurinkoenergian väliltä, sillä aurinkopaneeleita voi asentaa myös viherkatolle, eikä ratkaisu ole edes kompromissi, vaan hyödyttää molempia.

Viherkaton ja aurinkopaneelit yhdistäviä kattoja on vasta vähän, eikä niille ole vakiintunutta nimeä suomen kielessä. Tässä kirjoituksessa kutsun ratkaisua aurinkoviherkatoksi, englanniksi käytössä ovat termit photovoltaic green roof ja lyhyempi biosolar roof.

Millä tavoin aurinkopaneelit ja viherkatto sitten hyödyttävät toisiaan? Aloitetaan siitä, miten paneelit hyötyvät kasvillisuudesta. Aurinkoviherkaton tärkein etu perustuu kasvillisuuden viilentävään vaikutukseen. Aurinkopaneelien teho laskee lämpötilan kohotessa, joten paneelit toimivat tehokkaammin aurinkoviherkatoilla kuin kasvittomilla katoilla. Kasvillisuuden aikaansaama parannus paneelien tehoon riippuu useasta tekijästä, kuten ilmastosta, verrokkikaton materiaalista ja kasvillisuuden koostumuksesta. Tavallisesti hyöty on alle yhdestä muutamaan prosenttiin, mutta parhaimmillaan kasvillisuuden on havaittu nostavan paneelien tehoa noin kymmenen prosenttia.

Toinen, hieman yllättävä, hyöty kasveista tulee siitä, että kasvillisuus sitoo ilmasta pölyä, joka aurinkopaneelien pinnalle päätyessään heikentää niiden tehoa. Vaikka aurinkoviherkatoilla paneelit saavatkin osansa kasvien siitepölystä ja kasvualustan eroosiossa syntyvästä pölystä, kertyy pölyä kuitenkin vähemmän kuin kasvittomilla katoilla. Tosin, jos kasvillisuus pääsee pahasti kuivumaan, saattaa vaikutus olla päinvastainen.

Entä miten aurinkopaneelit hyödyttävät viherkattoa? Paneelien varjostus luo katolle erilaisia kasvuolosuhteita, joka näkyy kasvillisuuden vaihteluna auringon paisteessa olevien ja varjoon jäävien alueiden välillä. Paneelit voivat siten lisätä kasvillisuuden monimuotoisuutta ja biomassaa. Tämä taas parantaa viherkaton toiminnallisuutta esimerkiksi tehostamalla katon kykyä sitoa hulevesiä. Lisäksi kasvillisuuden vaihtelu luo elinympäristöjen vaihtelua hyönteisille ja muille selkärangattomille eliöille. Näin aurinkoviherkatosta voi kehittyä jopa tavallista viherkattoa monimuotoisempi ympäristö kasveille ja eläimille.

Synergiaetujensa takia aurinkoviherkatot herättävät maailmalla kasvavaa kiinnostusta, mutta millaiset mahdollisuudet niillä on yleistyä meillä Suomessa? On ilmeistä, että Suomen ilmastossa kasvillisuuden viilentävään vaikutukseen perustuva hyöty sähköntuotossa on pienempi kuin alueilla, joissa on lämmintä ympäri vuoden. Aurinkoviherkattoja pitäisi kuitenkin rakennushankkeissa tarkastella kokonaisuutena, jossa huomioidaan myös katon tuottamat ekosysteemipalvelut sekä hyödyt luonnon monimuotoisuudelle ja kaupunkiympäristön viihtyisyydelle. Kun paletin kaikki osat nostetaan pöydälle, saattaa sekä-että-vaihtoehto päihittää selvästi joko-tain.

Kaupunkiviljelyä, kattojoogaa ja puutarhajuhlia – tällaisia ovat kaupunkilaisten viherkattohaaveet

Jos kaupunkilaiset pääsisivät suunnittelemaan viherkattoja, niissä yhdistyisi olohuone, takapiha ja keittiö. Katoilla viljeltäisiin hyötykasveja, havainnoitaisiin luontoa, makoiltaisiin riippumatossa ja paettaisiin kaupungin melua ja hälinää.

Käsite viherkatto peittää alleen laajan kirjon erilaisia kasvillisuudella peitettyjä kattoja. Viherkatto voi olla vaikkapa vapaasti rönsyilevä kukkaketo, tasaisella maksaruohokasvillisuudella peitetty katto, huolella sommiteltu puutarha, puistomainen alue tai hyötykasveja pursuileva kattoviljelmä. Raha ja helposti saatavilla oleva tekniikka ratkaisevat usein sen, millainen viherkatto rakennukseen tulee, mutta millaisia viherkattoja kaupungissa olisi, jos kaupunkilaiset pääsisivät toteuttamaan vapaasti haaveitaan? Tätä selvittivät Helsingin yliopiston Viides Ulottuvuus -viherkattotutkimusohjelman tutkijat.

Tutkijat käyttivät eläytymispohjaista menetelmää ja pyysivät joukon helsinkiläisiä kuvailemaan lyhyiden tarinoiden ja piirrosten avulla, mielikuvitustaan ammentaen, mieleisiään viherkattoja erilaisiin rakennuksiin ja kaupunkiympäristöihin. Visiot katoista rönsyilivät rohkeasti ja tutkimuksen tärkeimpiä tuloksia olikin, että tarvitsemme liudan erilaisia viherkattoja täyttämään ihmisten erilaisia tarpeita ja tarjoamaan monikäyttöisiä tiloja kaupunkilaisten arkeen.

Värikäs aineisto sisälsi kuitenkin myös teemoja, jotka toistuivat selvästi muita useammin vastaajien ajatuksissa. Niiden perusteella kaupunkilaiset näkivät viherkatot asfalttiviidakkoa pehmentävinä, energiaa tuovina keitaina tai avarina, taivaalle kurottavina vihreinä kukkuloina, joilla he voisivat rentoutua. Lisäksi useimmille oli tärkeää, että katoilla on kukkia ja monet toivoivat puista ja pensaista vaihtelua kasvillisuuteen. Melua tai kaupallisuutta ihmiset taas eivät katoille kaivanneet.

Kaupunkiviljelyn kasvava suosio näkyi vastauksissa. Monet toivoivat, että katolla pystyisi kasvattamaan hyötykasveja. Ihmiset mielsivät kattoviljelyn lisäävän yhteisöllisyyttä ja näkivät siinä tilaisuuden oppia uutta yhdessä tekemällä. Ylipäätään mahdollisuus yhdessä olemiseen ja tekemiseen oli tärkeää, ja katoista visioitiin mm. paikkoja, joissa kerrostalojen asukkaat voisivat järjestää puutarhajuhlia tai joogatunteja. Osa vastaajista taas halusi käyttää kattoja erityisesti lepäämiseen ja rauhoittumiseen. He toivoivat, että katolla voisi vain olla ja ladata akkuja, ehkäpä istuskella puun alla, katsella maisemia, lukea kirjaa ja aistia vuodenaikoja.

Myös monimuotoisen luonnon kokeminen katoilla oli tärkeää. Ihmiset toivoivat kattojen tarjoavan elinympäristöjä uhanalaisille ja harvinaisille kasveille sekä pesäpaikkoja linnuille ja hyönteisille. Lisäksi ajatus, että viherkatot olisivat paikkoja, joissa kaupunkilaiset voisivat oppia luonnosta, nousi esiin useista vastauksista.

Ei liene yllätys, että kaupunkilaiset haaveilivat erityisesti katoista, joita he voisivat käyttää oleskeluun. Tällä hetkellä tuollaiset viherkatot ovat kuitenkin hyvin harvinaisia suomalaisissa kaupungeissa. Tähän tarpeeseen olisikin syytä tarttua ja ruveta rohkeasti rakentamaan viherkattoja, joille kaupunkilaisten olisi helppo päästä. Siten viherkatot voisivat luoda kaupunkiin aivan uudenlaisia viheralueita ja tarjota kerrostalojen asukkaille yhteisiä takapihoja, joilla naapureihin pääsisi tutustumaan eksoottisessa ympäristössä, kenties poikkeuksellisen upean kaupunkimaiseman äärellä.

Lisätietoja:

Alkuperäinen tutkimusartikkeli Land Use Policy -julkaisusarjassa

Tutkimuksen esittely äänidioina

Mihin viherkattoja tarvitaan Suomessa?

Miksi perustaa viherkattoja kaupunkeihin maassa, jossa on muutenkin luontoa jäljellä? Esimerkiksi siksi, että ne voivat auttaa uhanalaistuvia ketolajeja.

Helsingin rautatieaseman tornin kello näyttää puoli kolmea. Talvimyrsky saa lumen satamaan lähes vaakatasossa. Katson rujoa kaupunkimaisemaa mukavasti sisätiloista.

Mietin, miltä maisema näyttäisi kesällä keskieurooppalaisessa suurkaupungissa. Vanhojen vinokattojen seassa olisi erilaisia kasvillisuuden peittämiä kattoja. Värikkäitä, rönsyileviä kukkaketoja, puutarhakattoja puineen ja pensaineen ja ehkä kattoviljelmiäkin.

Suomessa viherkatot kohtaavat yhä paljon ennakkoluuloja. Mihin niitä tarvitaan? Riittäähän täällä luontoa muutenkin. Tämä on yksi esimerkki argumenteista, joilla viherkattoja vastustetaan, ja siihen tartun nyt kattoja luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta tutkivana biologina.

Kedot ovat avoimia elinympäristöjä, joiden kasvillisuus on sopeutunut kuivaan ja ravinneköyhään maahan. Ketolajit soveltuvat erinomaisesti viherkatoille, koska kantorajoitusten takia kattokasvien pitää usein pärjätä ohuella, nopeasti kuivuvalla kasvualustalla. Kasvien on myös hyvä tulla toimeen ilman lannoitteita, sillä lannoitus voi lisätä vesistöjen ravinnekuormaa.

Maaseudulla ketojen tila on heikentynyt hälyttävästi. Erilaisten ketojen pinta-alan arvioidaan vähentyneen Suomessa 1950-luvulta jopa 80 prosenttia. Näin raju elinympäristöjen katoaminen tarkoittaa ahdinkoa niitä tarvitseville lajeille.

Yhä harvinaisemmiksi ovat käyneet esimerkiksi hennon vaaleanpunainen kissankäpälä, korea ketoneilikka, värjäyskasvinakin arvostettu keltamatara ja monen uhanalaisen hyönteislajin ravintokasvi, kangasajuruoho. Tutkimusryhmämme on kartoittanut pääkaupunkiseudulla yli 50 viherkaton kasvillisuuden ja löytänyt katoilta kaikkia näitä lajeja. Ne eivät ole yleisiä katoilla, mutta näyttävät viihtyvän siellä missä kasvavat.

Ketokasvit houkuttelevat paikalle myös niitä tarvitsevia selkärangattomia eläimiä. Harvinaisetkin lajit näyttävät löytävän tiensä katoille, jos niille tarjotaan sopivat elinolot.

Esimerkiksi Zürichin keskustassa sijaitsevilla korkeilla viherkatoilla elää uhanalaisia sinisiipisirkkoja, jotka ovat hyvin tarkkoja ympäristöstään. Ne tarvitsevat harvaa kasvillisuutta ja paljasta, sora- tai hiekkapitoista maata. Molempia on tarjolla katoilla.

Havainnot viherkattojen monimuotoisista, avoimia ympäristöjä tarvitsevista eliöyhteisöistä ovat innostaneet monia kaupunkeja satsaamaan kattoihin, jotka on suunniteltu erityisesti tukemaan luonnon monimuotoisuutta. Näillä ”monimuotoisuuskatoilla” on lajirikasta, korkeaa ja matalaa kasvillisuutta, pölyttäjät löytävät kukkivia mesikasveja keväästä syksyyn ja hyönteiset lahopuita ja kivikasoja piilo- ja pesäpaikoiksi. Tällaisten kattojen avulla monimuotoista luontoa voidaan tuoda suurkaupungin keskustaankin, jossa muutoin on hyvin vähän tilaa kasveille ja eläimille.

Myös Helsingissä asenteet viherkattoihin ovat muuttuneet positiivisemmiksi, ja kaupunki on vastikään hyväksynyt viherkattolinjauksen vauhdittamaan niiden rakentamista. Yksi linjauksen päämäärä on kaupunkiluonnon monimuotoisuuden turvaaminen ja edistäminen. Tämä antaa toivoa ketolajistolle. Kenties vielä jonain kesäpäivänä täällä Helsingin ydinkeskustassa neitoperhonen lennähtää kattokedolta lepäämään rautatieaseman kivimiespatsaan olkapäälle, ja kadulla ihmiset hidastavat askeleitaan ihastellakseen rakennusten päältä pilkottavaa kukkaloistoa.