Millainen on riittävä suojavyöhyke metsäpuroille?

Metsähakkuut heikentävät purojen luontoarvoja, jos hakkuita tehdään puron lähiympäristössä. Helpoin vesiensuojeluratkaisu on jatkuvapeitteinen metsänkasvatus, jolloin purojen suojelua ei tarvitse juurikaan miettiä erikseen.

Jos kuitenkin tehdään avohakkuu, ainoa toimiva keino säilyttää purossa luonnontilan kaltaiset olosuhteet ja luontainen eliöstö on jättää metsää puron varrelle. Tällaista kaistaletta metsää puron ja avohakkuun välillä, jossa ei tehdä hakkuita tai ainakaan maanmuokkausta, kutsutaan suojavyöhykkeeksi.

Suojavyöhykkeen leveys voi vaihdella muutamasta metristä kymmeniin metreihin ja se voi olla käsitelty täysin paljaaksi tai jätetty joko osittain tai kokonaan hakkaamatta. Leveys riippuu metsänomistajan tavoitteista ja lakikohteilla lain tulkinnasta.

Mutta mitä pitäisi suojella ja millainen suojavyöhyke on tutkimusten mukaan riittävä?

Puuton suojavyöhyke voi ylläpitää veden laatua, mutta ei luontoarvoja

Perinteisesti on ajateltu, että suojavyöhykkeillä ylläpidetään hyvää veden laatua. Veden laadun ylläpitämiseksi riittää, että avohakkuun ja puron väliin jätetään riittävän leveä kaistale maaperää, jota ei muokata. Puut sen sijaan voidaan kaataa.

Kaistale ehyttä maaperä estää ravinteita, metalleja ja humusta huuhtoutumasta hakkuulta puroon. Pensaskerroksen ja puiden kantojen jättäminen paikalleen ehkäisee myös kivennäismaan eroosiota ja päätymistä puroon. Kirjoitin aiemmin hiekan aiheuttamista ongelmista puroissa.

Yhtä ainoaa oikeaa suositusta ”vesiensuojelusuojavyöhykkeen” leveydelle ei ole, koska riittävä leveys riippuu maanpinnan muodoista. Jyrkemmissä kohdissa huuhtoumaa ja eroosiota tapahtuu enemmän. Myös maaperän kosteus vaihtelee pinnanmuodoista riippuen. Metsäkoneet painavat kosteille alueille helpommin ajouria, jotka voivat pahimmillaan luoda humusta ja ravinteita kuljettavia virtausreittejä suoraan puroon.

Esimerkiksi valtion metsänhoidon vesiensuojelusuositukset on laadittu nimenomaan veden laadun ylläpitämisen näkökulmasta. Puuttomat suojavyöhykkeet eivät kuitenkaan turvaa purojen monimuotoisuutta ja ekosysteemin toimintaa.

Luontoarvojen suojelemiseen tarvitaan puustoinen suojavyöhyke

Puiden poistaminen puron varrelta muuttaa olennaisesti puron luonnetta. Kun varjostavaa lehvästöä ei ole aurinko pääsee porottamaan suoraan puroon ja UV-säteilyn ja valon määrää purossa kasvaa huomattavasti. Vesi lämpenee. Ne kasvi- ja eläinlajit, jotka eivät siedä muutoksia häviävät. Tilalle voi tulla valosta ja lämmöstä pitäviä lajeja, jotka eivät tavallisesti metsäpuroissa viihdy.

Rantapuusto tarjoilee puroon myös ruokaa, sillä mikrobit ja pohjaeläimet syövät lehtikariketta. Jos lehtikariketta ei ole, metsäpuroille tyypilliset pilkkojapohjaeläimet häviävät. Puustoisen suojavyöhykkeen pitäisi tutkimusten mukaan olla jopa yli 30 metriä leveä, jotta veden lämpö ja puroeliöstö ei muuttuisi.

Rantametsässä on usein luontoarvoja, jotka ovat muutoin talousmetsissä vähäisiä. Purojen varrella metsät ovat kosteita, minkä ansiosta niissä viihtyvät monenlaiset lehtipuut sekä kosteasta mikroilmastosta pitävät sammalet, sienet ja eläimet.

Puron varsien metsissä on myös paljon eri lahoamisvaiheissa olevaa lahopuuta. Monet uhanalaiset metsälajit tarvitsevat juuri tietyn lajista ja kokoista ja tietyssä lahoamisvaiheessa olevaa puuta. Rantametsät ovat erinomainen paikka ylläpitää lahopuujatkumoa.

Mikroilmaston ja sammallajiston muutoksilta vältytään, jos suojavyöhykkeeksi jätetään vähintään 30-45 metriä leveä kaistale metsää. Rantametsien lajit ovat herkkiä mikroilmaston muutoksille: jopa poimintahakkuu, jossa vain osa puista kaadetaan, voi aiheuttaa paikallisia sukupuuttoja.

Huomattavaa on, että edes erityisen arvokkailla kohteilla, joita suojaa Metsälain 10 §, suojavyöhykkeet eivät välttämättä riitä ylläpitämään rantametsän ominaispiirteitä (ks. aiempi kirjoitukseni).

Suojelua voitaisiin ehkä tehostaa vaihtelemalla suojavyöhykkeiden leveyttä

Rantametsät eivät ole tasalaatuisia edes yhden puron varrella. Luontoarvoiltaan tärkeiden kosteiden osuuksien leveys vaihtelee. Jossain kohtaa puronvartta kostean alueen leveys voi olla 20 metriä, hieman eteenpäin käveltäessä kosteutta riittääkin vain kymmeneen metrin leveydeltä.

Kapeiden tasalevyisten suojavyöhykkeiden heikkous onkin se, että osa monimuotoisimmista alueista jää hakkuiden alle. Toisaalta useita kymmeniä metrejä leveää suojavyöhykettä ei aina ole mahdollista jättää (taloudellisista syistä). Tämä riippuu tietenkin metsänomistajan tahtotilasta.

Jos 30-45 metrinen suojavyöhyke kuulostaa liian hurjalta, suojavyöhykkeen voisi suunnitella niin, että ainakin kaikista tärkeimmät kosteat rantametsän kohdat säilyisivät. Suojavyöhykkeelle olisi ekologiset perusteet sen sijaan, että turvaudutaan tiettyyn ennalta päätettyyn leveyteen, joka ei ehkä turvaa puron luontoarvoja sen paremmin kuin rantametsänkään.

Vaihtelevan levyinen suojavyöhyke on astetta vaikeampi suunnitella, koska tarvitaan melko tarkkaa tietoa rantametsän kosteusolosuhteista. Suunnitteluun voisi saada apua paikkatietoaineistosta. Koko maan kattavasta laserkeilausaineistoon perustuvasta maanpinnan korkeusmallista on tuotettu kosteusindeksimalli. Kosteusindeksikartan avulla voimme päätellä, missä kohtaa maan pitäisi olla kosteaa. Tarkkuus on 2 x 2 metriä. Eroosioriskistä on tehty samankaltainen mallinnus.

Tutkimmekin nyt kosteusindeksin ja eroosiomallin hyödynnettävyyttä suojavyöhykkeiden suunnittelussa GIS-SUS -hankkeessa. Testaamme, kuinka hyvin kosteusindeksin avulla voidaan ennustaa monimuotoisuutta ja muita luontoarvoja. Lisäksi laskemme, kuinka paljon erilaiset suojavyöhykeratkaisut maksaisivat metsänomistajalle. Hanketta rahoittaa Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR).

Kivettyneestä mätäliejusta liukenee metalleja vesistöön - maankäyttö pahentaa vaikutusta

Edellisessä kirjoitelmani käsitteli ojituksista tulevan hiekan haittoja puroille. Väitöskirjatyöni toinen tutkimusalue sijaitsi Oulujoen valuma-alueella Sotkamossa, jonka kallioperässä on kivettynyttä mätäliejua, mustaliusketta. Mustaliuskeen vuoksi alueen purot ovat happamia ja veden metallipitoisuudet korkeita. Näihin puroihin ei tullutkaan ojista hiekkaa, vaan metalleja. Minkälaista elämää kahvimaisen happamassa purossa on ja miten ojitukset vaikuttavat niihin?

Happamuutta ja metalleja vesistöön jääkauden perintönä

Suomen kallioperässä on mustaliusketta siellä täällä 20 metriä leveinä raitoina. Sitä on syntynyt aikoinaan maan vielä ollessa merenpohjaa, kun syvälle hapettomiin olosuhteisiin on kerrostunut mätäliejua. Lisäksi etenkin rannikkoseudulla on happamia sulfaattimaita, joilla on samanlainen vaikutus vesistöihin kuin mustaliuskeella.

Mustaliuske happamoittaa vesistöjä, jos se pääsee kosketuksiin hapen kanssa. Lisäksi mustaliuskeesta liukenee vesistöön metalleja. Näin käy luonnollisesti, ilman ihmisvaikutusta, jos maaperä on ohut.

Kaikki puroeliöt eivät siedä happamuutta ja metalleja, joten mustaliuskepurot ovat luontaisesti vähälajisempia kuin tavallisen kallioperän alueella virtaavat purot. Koska happamuus on peräisin luonnonilmiöstä, asiassa ei sinänsä ole mitään ongelmallista. Lajeja on tavallista vähemmän, koska happamissa olosuhteissa eläminen vaatii erityisiä ominaisuuksia, joita on kehittynyt vain harvoille lajeille. Ongelmia kuitenkin syntyy, jos maankäyttö paljastaa mustaliuskeen ja altistaa sen hapettumiselle.

Mustaliuskeköntti.

Purolajisto riippuu kallioperän tyypistä

Vertasimme mustaliuskevaltaisen kallioperän yli virtaavia puroja tavallisen gneissi-graniitti-alueen puroihin. Kallioperän tyyppi vaikutti siihen, mitä lajeja puroista löytyi.

Sammallajien määrä oli erittäin alhainen mustaliuskepuroissa. Kun tavallisissa puroissa lajeja oli keskimäärin 14, happamissa niitä oli vain 3-4. Happamuus ja liuenneet metallit voivat vaikuttaa suoraan tappavasti herkkiin lajeihin, koska niillä ei ole tarvittavia fysiologisia ominaisuuksia, joiden avulla pärjää sellaisessa ympäristössä. Vaikutus voi olla myös epäsuoraa, sillä happamissa puroissa on myös vähemmän ravinteita kasveille käyttökelpoisessa muodossa.

Myös piilevä- ja pohjaeläinlajeja oli vähänlaisesti luontaisesti happamissa puroissa. Merkittävää oli, että mustaliuske- ja tavallisten purojen lajisto erosi toisistaan. Erityisen runsaita mustaliuskepuroissa olivat monet surviaissääskilajit ja tietyt piilevät. Esimerkiksi piilevä Eunotia rhomboidea sietää happamuutta hyvin.

Voisikin sanoa, että mustaliuskepurot ylläpitävät hyvin erityisiä eliöyhteisöjä, joista osa on vielä varsin tuntemattomia. Esimerkiksi surviaissääsket ovat huonosti tunnettu ryhmä, joten niiden levinneisyyttä ja uhanalaisuutta ei tiedetä kunnolla – puhumattakaan vielä tuntemattomimmista mikrobeista.

Emme aina tiedä, mitä lajeja menetämme pilaamalla elinympäristöjä. Lajien häviäminen on jo itsessään huolestuttavaa. Ihmisnäkökulmasta ajateltuna se on erityisen huolestuttavaa, koska emme voi tietää, olisiko juuri se kadotettu laji hyödyttänyt meitä jollain tavalla tulevaisuudessa. (Löysiväthän tutkijat juuri punkkeja syövän hyönteisenkin Suomesta!).

Mustaliuskelohkareita purossa. Kuva: Mikko Tolkkinen

Ojituksen vaikuttaa mustaliuskepurojen eliöyhteisöihin

Ojista ei tullut mustaliuskepuroihin hiekkaa, kuten yleensä. Sen sijaan ojitusten seurauksena mustaliuskepurojen veden metallipitoisuudet olivat korkeammat kuin ojittamattomissa puroissa. Korkeammat pitoisuudet mitattiin etenkin nikkelille, mangaanille ja sinkille.

Vaikka Sotkamon ojitetut mustaliuskepurot ovat eliöiden kannalta mukavan kivikkoisia, niissä on sammalia todella vähän. Ne peittivät tyypillisesti vain kymmenesosan pohjan pinta-alasta. Myös pohjaeläimiä oli vähän, mikä voi johtua korkeista metallipitoisuuksista tai sammalten vähäisyydestä, tai molemmista.

Kaikkien tutkittujen eliöryhmien lajisto muuttui ojitusten vuoksi. Tietyt lajit näyttävät hyötyvän ojitusten vaikutuksista, kun taas toiset eivät niitä kestä. Lisäksi pohjaeläinlajien määrä oli pienempi ojitetuissa kuin ojittamattomissa puroissa.

Pahinta oli se, että sammalten ja sienten yhteisöt yksipuolistuivat. Toisin sanoen kaikissa ojitetuissa puroissa oli suunnilleen sama sammal- ja sienilajisto. Vain tietyt lajit siis pärjäävät ojitetuissa mustaliuskepuroissa. Tämä on huolestuttavaa, koska luontaisesti happamia mustaliuskepuroja on verrattain vähän ja toisaalta ojitusten määrä on valtava. Lajien elinvoimaisuus on kiinni siitä, onko eliöille sopivaa elinympäristöä jäljellä. Myös muu maankäyttö, kuten kaivosteollisuus tai rakentaminen, altistaa mustaliuskeen hapettumiselle.

Koska eri alueilla purojen lajisto vaihtelee riippuen muun muassa kallioperätyypistä, ei riitä, että puroja suojellaan vain tietyillä alueilla, esimerkiksi Lapissa. Mitä monimuotoisempia purotyyppejä saadaan säästettyä ihmisvaikutuksilta, sitä monimuotoisempi on myös vesistöjen eliölajisto.

Viite:

Tolkkinen, M. (2016). Multi-stressor effects in boreal streams – Disentangling the roles of natural and land use disturbance to stream communities. Väitöskirja. Acta Universitatis Ouluensis, 667.

Metsäojituksista valuva hiekka yksipuolistaa puroja

Suo, kuokka ja Jussi. Tai siitä se ajatus ainakin lähti.

Suomi on nimensä mukaan yksi maailman soisimmista maista. Valitettavasti Suomi pitää myös hallussaan ojitusten maailmanennätystä. Maamme maapinta-alasta kolmasosa on turvemaata ja näistä puolet on ojitettu. Ojia on kaivettu maaperän kuivattamistarkoituksessa, jotta metsä kasvaisi paremmin. Osa ojituksista on ollut turhia, sillä aina puun kasvu ei ole parantunut.

Ojituksilla on monenlaisia vaikutuksia vesistöihin riippuen valuma-alueen kallio- ja maaperätyypistä. Tunnetuin lienee vesien liettyminen ja tummuminen. Ojilla voi kuitenkin olla muitakin vaikutuksia erityisesti puroille, joihin ojitusten vaikutukset yleensä ensisijaisesti kohdistuvat. Ojat on aikoinaan kaivettu niin, että ne yhdistyvät suoraan puroon. Siksi purot ovat kärsineet eniten kuokkimisinnosta. Yksi seuraus on puron pohjan hiekoittuminen, jolla on tutkimusten mukaan suuri vaikutus purojen monimuotoisuuteen.

Purosammalet eivät pärjää hiekassa

Ojituksen seurauksena puroihin valuu usein hiekkaa. Hiekka kasaantuu puron pohjalle peittäen soran ja kivet. Tällä on pahimmillaan katastrofaaliset seuraukset purosammalille, jotka eivät voi kasvaa hiekassa.

Sammalet ovat yksinkertaisia kasveja, joilla ei ole juuria, vaan juurtumahapset. Niillä sammal kiinnittyy alustaan, yleensä kiveen. Pikkuruisilla hapsuilla ei voi kiinnittyä hiekkaan, sillä hiekka on liian epävakaa alusta. Puron hiekoittumisen seurauksena sammalpeittävyys vähenee, joskus olemattomiin.

Omassa väitöskirjaani liittyvissä tutkimuksissa sammalet peittivät keskimäärin 70 % pohjan pinta-alasta, jos puron lähellä ei ollut ojia. Ojitetuissa puroissa sammalepeittävyys oli alle 20 %. Sammallajeja oli puolet vähemmän ojitetuissa kuin ojittamattomissa puroissa. Etenkin maksasammalet, jotka erityisen mielellään kasvavat isojen ja vakaiden kivien päällä, puuttuivat hiekoittuneista puroista.

Päällyslevälajisto muuttuu hiekan vuoksi

Päällyslevät ovat kivien ja uppopuiden pinnalla kasvavia piileviä. Piilevät ovat kauniin symmetrisiä yksisoluisia leviä. Ne ovat saaneet nimensä piioksidista koostuvan soluseinänsä mukaan. Osa piilevälajeista kasvaa kivien ja uppopuiden pinnalla: tällöin niitä kutsutaan päällysleviksi. Toiset keijuvat vapaasti vedessä. Jotkin lajit pystyvät jopa itse liikkumaan.

Tutkimusten mukaan piilevälajisto muuttuu ojitusten myötä. Myös omissa tutkimuspuroissani kävi näin. Se voi johtua siitä, että kiven pinnalla kasvavat piilevälajit eivät selviä hengissä hiekalla. Sen sijaan irrallaan elävät piilevälajit pärjäävät hiekka-alustalla mainiosti, varsinkin sellaiset, jotka osaavat liikkua. Päällyslevien väheneminen voi taas aiheuttaa ongelmia niitä syöville eliöille, kuten tietyille pohjaeläimille.

Hiekoittuminen vähentää pohjaeläinlajien määrää

Pohjaeläimet ovat puron pohjalla eläviä selkärangattomia hyönteisten toukkia, nilviäisiä ja matoja. Kivet ja sammalet ovat pohjaeläinten piilopaikkoja ja ruokailualustoja. Puron pohjan hiekoittuminen sekä päällyslevien ja sammalten häviäminen muuttavat pohjaeläinlajistoa.

Väitöskirjatutkimuksessani ojitetuissa puroissa oli 30 % vähemmän pohjaleäinlajeja kuin ojittamattomissa. Tähän on monia syitä. Esimerkiksi siiviläsirvikkäiden (Hydropsychidae) toukat keräävät ruokaa rakentamalla suppilomaisen verkkoansan kiven päälle. Hiekan päälle ansaa ei voi rakentaa, joten siiviläsirvikkäät eivät selviä pahasti hiekoittuneessa purossa.

Laiduntaja-vesiselkäragattomat syövät piileviä raaputtamalla niitä kivien pinnoilta. Näitä purojen ”lehmiä” ovat esimerkiksi kotilot sekä monet päivänkorentolajit, joilla on harjamaiset levien rapsutteluun erikoistuneet suuosat. Kun päällyslevät häviävät hiekan vuoksi, häviävät myös laiduntajat, koska niillä ei ole enää ruokaa. Väitöskirjatutkimuksessani esimerkiksi päivänkorentoihin kuuluvat levänsyöjät kampasurviainen (Ameletus inopinatus) ja raitasukassurviainen (Ephemerella aurivillii) puuttuivat ojitetuista puroista.

Muutamat pohjaeläimet sen sijaan viihtyvät hiekan seassa hyvin. Tällaisia ovat esimerkiksi tiettyjen surviaissääskilajien toukat.

Hiekka ja monimuotoisuus

Puron pohja voi olla myös luontaisesti hiekkainen. Ojituksista johtuen kuitenkin yhä useampi puro on hiekkainen, mikä vähentää kivikkoiseen pohjaan sopeutuneille eliöille sopivien elinympäristöjen määrää.

Jos kivikkoisten purojen määrä vähenee liikaa, niihin sopeutuneet lajit uhanalaistuvat. Purojen monimuotoisuus vähenee. Koska purot ruokkivat isompia jokia ja järviä sekä rantametsiä, monimuotoisuuskato voi lopulta vaikuttaa niihinkin.

Viitteitä:

 Tolkkinen, M. (2016). Multi-stressor effects in boreal streams – Disentangling the roles of natural and land use disturbance to stream communities. Väitöskirja. Acta Universitatis Ouluensis, 667.

 Turunen, J., Muotka, T. & Aroviita, J. Hydrobiologia (2019). Aquatic bryophytes play a key role in sediment-stressed boreal headwater streams. https://doi.org/10.1007/s10750-019-04124-w

Rantametsien suojelu floppasi – mistä Metsälaki-kohussa on kyse?

Mediassa kuohuu. Metsäkeskus, joka valvoo metsälainsäädännön noudattamista, on ottanut puronvarsikohteita pois suojeluksesta. Perusteena on, että rantametsät, jotka aiemmin oli suojeltu 15 metriä leveällä suojakaistalla, eivät Metsäkeskuksen uuden tulkinnan mukaan enää täytä suojelukohteen kriteerejä. Koska niistä on hakattu liikaa puita, ne eivät ole enää Metsälain 10 § tarkoittamia erityisen tärkeitä elinympäristöjä. Tämän seurauksena on, että mahdollisesti tuhansia rantametsiä on tuomittu lainsuojattomiksi ja niitä uhkaa täystuho.

Mikä on Metsälain ”kymppipykälä”?

Metsälain ”kymppipykälä” on laadittu suojelemaan monimuotoisuudelle erityisen tärkeitä elinympäristöjä, kuten luonnontilaisia tai luonnontilaisen kaltaisten purojen rantametsiä. Ne ovat tärkeitä purojen kannalta, mutta myös metsäluonnon monimuotoisuudelle. Rantametsät lisäävät alueellista monimuotoisuutta, koska niissä elää kosteaan mikroilmastoon sopeutuneita lajeja, jotka eivät pysty elämään muualla metsässä.

Jos metsäpalstalla virtaa puro, jonka rantametsä on luonnontilaisen kaltainen, se saattaa täyttää kymppipykälän ehdot. Tällöin rantametsää ei saa hakata. Kuulostaa hyvältä luonnon monimuotoisuuden kannalta, eikö? Kymppipykälä on kuitenkin monellakin tapaa ongelmallinen.

Tämä puronvarsimetsä oli ympäristötukikohde vuoden 2018 kesällä. Onkohan se sitä vielä tänä vuonna?

Lain suoja ei tule ehdoitta

Luonnontilaisuuden lisäksi rantametsän pitää täyttää tietyt ehdot, jotta lainsuoja tulee voimaan. Ehdot ovat, että monimuotoisuudelle erityisen tärkeän elinympäristön:

• täytyy olla luonnontilainen tai sen kaltainen
• täytyy olla pienialainen
• täytyy olla selvärajainen
• puuston arvo ei saa ylittää 3000 euroa

Luonnontilaisuuden ehto täyttyy vain, jos rantametsää ei ole hakattu liian lähelle puroa. Kuitenkaan ehto ei yleensä täyty, jos puron toinen puoli on hakattu. Pienialaisuus tarkoittaa sitä, että erityisen arvokkaan elinympäristön pinta-ala saa olla enintään kaksi hehtaaria. Lisäksi alueen täytyy erottua selvästi muusta ympäristöstä. Maastossa kulkijan täytyy voida hahmottaa, mistä tärkeä elinympäristö alkaa ja mihin se päättyy. Lopulta tarkastellaan alueen puuston käypää markkinahintaa. Jos puuston hinta ei ylitä 3000 euroa, voidaan kohdetta pitää kymppipykälän tarkoittamana kohteena. Jos yksikin näistä ehdoista ei täyty, rantametsän saa hakata halutessaan lähes vesirajaan asti.

Lue ehdot uudelleen ja mieti samalla, kenen äänellä kuulet ne lausuttavan: tutkijan, luonnonsuojelijan, metsänomistajan, poliitikon vai metsäteollisuuden?

Ei ole mitään ekologista perustetta, miksi monimuotoisuudelle tärkeän elinympäristön pitäisi olla pienialainen, selvärajainen tai tietyn arvoinen. Metsälain kymppipykälä onkin kompromissipykälä. Sillä ei suojella vain monimuotoisuutta, vaan myös metsänomistajan kukkaroa ja metsäteollisuuden raaka-aineen saantia. Kukkaron suojelun voisi jokseenkin ymmärtää jos ei tietäisi, että osa metsälakikohteiden suojelusta aiheutuneista hakkuutulojen menetyksistä korvataan joka tapauksessa metsänomistajille valtion ympäristötuella. Monimuotoisuuden köyhdyttämistä sen sijaan ei voi perustella millään järjellisellä syyllä sellaiselle henkilölle, joka ymmärtää, että luonnon monimuotoisuus on elämän ehto.

Laintulkinta hämmentää

Monimuotoisuuden suojelun kannalta ongelmallista on myös se, miten lakia tulkitaan ja kuka tulkinnasta päättää. Kohde ei enää täytä luonnontilaisen kaltaisen vaatimusta, jos sen ”välitön lähiympäristö” on muuttunut ihmisten toiminnan seurauksena. Jos metsää on siis hakattu liian lähelle puroa, se ei enää ole erityisen arvokas. Tällöin rantametsän saa parturoida lähes kokonaan.

Metsäkeskuksen toiminnan aiheuttamassa kohussa on kyse juuri tästä. Aiemmin Metsäkeskus tulkitsi ”välittömän lähiympäristön” tarkoittavan n. 15 metrin kaistaa purosta metsään päin. Nyt se on muuttanut tulkintaan niin, että välitön lähiympäristö tarkoittaa valtapuuston pituutta vastaavaa matkaa. Metsäkeskuksen uuden tulkinnan mukaan välitön lähiympäristö on 20-30 metrin kaistale purosta metsään päin. Muuten tämä voisi olla hyväkin juttu, mutta tästä seuraa kummallinen paradoksi. Koska useat kohteet on Metsäkeskuksen aiemman tulkinnan ja ohjeistuksen mukaan hakattu liian lähelle puroa, ne eivät enää täytä kymppipykälän vaatimuksia. Kymppipykälän suojaamien elinympäristöjen määrä siis yhtäkkiä väheni rajusti. Purojen lisäksi myös noroja ja lähteikköjä on poistettu suojelusta tällä perusteella. Jyväskylän yliopiston tutkijoiden mukaan puron rantojen metsälakikohteiden erityispiirteet säilyvät vain, jos hakkaamatta jätetään 30 metrin levyinen kaistale rantametsää. Edes Metsäkeskuksen uusi tulkinta ei siis perustu objektiivisesti tutkittuun tietoon.

Ongelman ydin on siinä, että lain tulkinta jätetään toimijoiden, tässä tapauksessa Maa- ja metsätalousministeriön alaisen Metsäkeskuksen, harteille. Suuren suuri ongelma on myös se, että lain mukaan pilatun elinympäristön saa sössiä vielä pahemmaksi. Elinympäristöillä ei siten ole koskaan mahdollisuutta palautua takaisin kohti luonnontilaista, jos niille on kerran tehty vääryyttä – vahingossa tai tahallaan.

Vastuu metsälain noudattamisesta on metsänomistajalla

Viimeiseksi muistutan, että vaikka Metsäkeskus valvoo metsälainsäädännön noudattamista, se ei vastaa lain noudattamisesta. Suora lainaus Metsäkeskuksen nettisivuilta kuuluu: ”Vastuu metsälakikohteiden säilyttämisestä on metsänomistajalla”.

Lisää aiheesta:

Metsäkeskuksen uudesta tulkintatavasta johtuvan suojelullisen epäkohdan toivat esiin tutkijat Panu Halme ja Anna Oldén.

Vihreiden kansanedustajat Jenni Pitko ja Satu Hassi ovat tehneet asian tiimoilta kirjallisen kysymyksen eduskunnan puheenjohtajalle.

Lainsuojattomiksi joutuneiden rantametsäkohteiden tiedot on pyyhkiytyneet pois Metsäkeskuksen tietojärjestelmistä. Kukaan ei tiedä, kuinka monta suojelukohdetta on menetetty. Luonnonhoidon johtava asiantuntija Riitta Raatikainen Metsäkeskuksesta ja MTK-Pohjois-Suomen kenttäpäällikkö Markku Ekdahl kommentoivat kohua Kalevassa.

Mikä metsissä mättää? – Havaintoja maastotyöreissulta

Tämän kesän purotutkimuksen maastotyöni suuntautuivat Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan rajoille. Olin ollut alueella maastotöissä jo parina muunakin kesänä, ja Syötteen alueella tulee vapaa-ajallakin käytyä retkeilemässä, joten alue on hyvinkin tuttua. Siitä huolimatta – tai juuri sen takia – koin järkytyksen hetkiä. Metsiä oli pistetty matalaksi oikein kunnolla.

Missä kaikki metsät ovat?

Olin maastotöissä parinani tohtorikoulutettava Maria Rajakallio, joka tekee tutkimusta purojen suojavyöhykkeiden parissa kuten minäkin. Meillä oli listalla 25 puroa, joissa suorittaisimme mittauksia. Purokohteita etsiessämme ajelimme loputtomilta tuntuvia metsäautoteitä varmaan satoja kilometrejä. Jo ensimmäisenä maastopäivänä kiinnitin huomiota maisemaan. Siinä missä valtateillä ajellessa maisema vilahtelee ohi, metsäautoteillä maisemat pikemminkin matelevat. Körötellessä ehtii ajatella.

En tehnyt tarkkoja laskelmia, mutta väitän, että ylivoimaisesti suurin osa ohi matelevasta maisemasta oli valtavia avohakkuuaukeita. Vastikään matalaksi hakattua entistä metsää oli hehtaaritolkulla. Toiseksi yleisin maisema oli nuorta kasvatusmetsikköä tai hieman vanhempaa puupeltoa, jossa puut seisovat sotilaallisen suorina tasaisina rivistöinä. (Puupelto ei ole minusta ollenkaan huono sana: jos metsää kerran viljellään, niin miksei sitä sitten saisi kutsua pelloksi myöhemmässä kasvatusvaiheessa). Sellaista varttuneempaa metsää, jossa olisi luonnollisen metsän piirteitä, oli vain murto-osa.

Minulle tuli huijattu olo. Miksi? Olin juuri edellisellä viikolla ollut juhannusta viettämässä Iso-Syötteellä, ja kontrasti kansallispuiston metsiin oli suuri. Retkeilykohteissa, kuten kansallispuistoissa, meille näyttäytyy monipuolinen ja monimuotoinen metsä. Kansallispuiston raja on kuin veteen piirretty viiva, jonka toisella puolella kirjaimellisesti aukeaa metsätalouden vallan alainen maisema, jossa metsän arvo lasketaan kuutioissa.

Mihin nämä kaikki tiet vie?

Metsäautotie jatkui, jatkui, jatkui, jatkui ja tuntui, ettei se vie mihinkään. Vihdoin se päättyi risteykseen, josta alkoi seuraava samanlainen metsäautotie. Kymmenien kilometrien ajon aikana ei näkynyt yhtään postilaatikkoa, ei yhtään kesämökkiä tai hylättyäkään taloa, ei peltoa, eikä retkeilyreittiopasteita. ”Mitä pirua nämä kaikki tiet täällä tekevät?”, ihmettelin.

Syntyi ahaa-elämys, joka jälkikäteen tuntuu niin itsestään selvältä, että hävettää oma naiivius. Totta kai maisemakokemukseeni vaikutti se, että ajelin metsäautoteitä. Siis teitä, jotka oli tehty halkomaan metsiä, jotta metsäkoneilla olisi pääsy hakkuualoille. Maisemat saattoivat sen vuoksi olla kärjistyneitä metsätalouskäytössä oleviin metsiin. Toisaalta, vaikka kartalta kuinka etsii, sellaista laajempaa metsäaluetta, jossa teitä ei olisi, on kovin vaikea löytää.

Suomessa on niin paljon metsäautoteitä, että ne riittäisivät kiertämään kolme kertaa maapallon ympäri*. Tiet ja hakkuuaukeat pirstaloivat metsiä, mikä on iso ongelma monille niistä 2133 punaisen listan lajista*, joiden pääasiallinen elinympäristö metsä on.

Nähdäänkö metsät puilta?

Vaikka kuinka yritän, en osaa pitää avohakkuuta metsänä. Metsässä pitää olla puita. Mutta riittääkö sekään? Eikö metsän kuuluisi olla elämää tursuava, lintujen laulun, hyönteisten surinan ja puiden havinan rauhaisa kakofonia, eri vihreän ja ruskean sävyjen vivahteiden ilotulitus, sanan joka tasolla monimuotoinen ympäristö?

Seisoin keskellä kasvatusmetsää. Oli hiljaista. Maisema oli yksipuolista ja niin oli lajistokin. Puut olivat lähes yksinomaan mäntyjä, pohjakerros varpukasveja ja karhunsammalta tasaisena mattona.

Vaikka melko paljon metsissä liikunkin, en ole koskaan nähnyt oikeasti vanhaa metsää. Yksittäisiä vanhoja, paksuja ja känkkyräisiä puita kyllä näkee silloin tällöin. Talousmetsistä nekin on kaadettu. Myös lahopuun määrä talousmetsissä on hyvin alhainen. Lahopuun kato on yksi merkittävä syy metsälajien uhanalaisuudelle. Metsissämme on lahopuuta keskimäärin 4-8 kuutiometriä hehtaarilla* riippuen missä päin Suomea ollaan. Luonnonmetsissä määrä on usein kymmenkertainen. Metsäteollisuus on onnistunut kasvattamaan lahopuun määrää 20 vuodessa 1,6 kuutiota hehtaarille. Suunta on oikea, mutta vauhti liian hidas. Tällä vauhdilla luonnollisen metsän lahopuun määriin päästään 400 vuodessa. Moniko 4000-5000 lahopuusta riippuvaisesta lajista sinnittelee sinne asti?

*lainaukset ovat Metsä meidän jälkeemme –kirjasta, jossa niinikään pohditaan, miten metsillämme menee (kirj. Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä, LIKE 2019).

Tulviminen on uhanalainen luonnonilmiö

Silloin rytisi. Mahtava luonnon näytös alkoi, kun ison joen valtavat jäämassat antoivat vihdoin periksi kevätauringon alla toukokuussa 1931. Tapahtuma toistui joka kevät Oulujoen virratessa vapaana vuoteen 1940 asti. Keväällä 2019 Oulujoki ei juurikaan rytise, eikä tulvi. Se on moneen kertaan padottu ja ruopattu. Vesivoima on valjastettu ihmisten käyttötarpeisiin. Sisarjoessa Kiiminkijoessa asiat ovat toisin. Kiiminkijoki virtaa edelleen vapaana ja tulvivana. Myös Sanginjoki ja muut Oulujoen sivu-uomat tulvivat. Tulvivien jokien osalta alkaa lumien sulaessa armoton veden pinnan korkeuden tarkkailu ja tulvahuippujen ennustaminen. Tulvat ovat epätoivottuja rakennetussa ympäristössä, mutta luonnon monimuotoisuudelle niistä on hyötyä.

Tulvametsät ovat jokien, purojen ja järvien rantametsän osia, jotka kastuvat säännöllisesti. Maaperä pysyy kosteana tai jopa vesittyneenä ympäri vuoden. Tulvametsien kasvillisuus poikkeaa ympäröivästä metsästä, koska niihin valikoituu vetisiä olosuhteita sietäviä tai vaativia lajeja. Tulvametsät lisäävät metsien alueellista monimuotoisuutta.

Tulviminen on uhanalainen luonnonilmiö. Oulujoen lisäksi muidenkin isojen jokien tulviminen on vähentynyt patorakentamisen, säännöstelyn ja ruoppaamisen vuoksi. 90% jokireiteistämme on muunnettuja ja suurin osa järvistämme säännösteltyjä. Suurin osa pienemmistä puroistakin on aikoinaan kaivettu syvemmiksi, leveämmiksi ja suoremmiksi maan kuivatuksen ja tukinuiton tarpeisiin. Samalla uomista on poistettu kiviä ja lahopuita. Kaikki nämä toimenpiteet ovat aiheuttaneet sen, että vesistöjen luontainen tulviminen on vähentynyt ja tulvametsät ovat nyt uhanalainen luontotyyppi. Pitäisikö meidän puhua tulvasuojelun vastavoimana kuuluvammin myös tulvien suojelusta?

Ei ole vaikea kuvitella, kuinka Oulujoesta aikoinaan rytinällä liikkeelle lähteneet jäät repivät osan rantakasvillisuudesta mukanaan. Näin tapahtuu myös pienemmissä puroissa, joissa jäiden lähdön ja tulvimisen aiheuttama luontainen häiriö tekee tilaa rantavyöhykkeen ja puron pohjan pioneerilajeille. Pioneerilajit ovat sitkeitä sissejä, jotka valtaavat ensimmäisinä vapautuneen elintilan ja kasvavat nopeasti. Ne kuitenkin häviävät myöhemmin taistelussa valosta ja elintilasta parempia kilpailijoita vastaan. Pioneerilajin täytyy jatkuvasti valloittaa uutta vapautunutta elintilaa pysyäkseen elinvoimaisena. Häiriöstä hyötyviä lajeja ovat esimerkiksi EU:n luontodirektiivin nojalla rauhoitettu lietetatar ja silmälläpidettäväksi luokiteltu ojatädyke. Tulvat siis ylläpitävät rantametsän eliölajiston ajallista vaihtelua ja auttavat uhanalaisia lajeja säilymään sukupuutolta.

Kaikki puut eivät kestä tulvimista. Sen ansiosta tulvametsissä on tavallista enemmän lahopuuta ja lahoaminen on nopeampaa kuin kuivassa metsässä. Talousmetsissä lahopuun määrä on edelleen hälyttävän alhainen, mikä on yksi iso syy metsälajien uhanalaistumiseen. Jopa joka kolmas metsälaji on riippuvainen lahopuusta. Tulvametsät ovat turvapaikkoja kosteudesta ja lahopuusta riippuvaisille lajeille.

Oulu-nimi on todennäköisesti peräisin vielä 1500-luvulla Oulussa asuneilta saamelaisilta. Oulu tarkoittaa tulvavettä. Vaikka Oulujoki ei enää olekaan nimensä veroinen, voimme nostaa tulvametsät pois uhanalaisten elinympäristöjen listalta. Sen vuoksi jäljellä olevat tulvametsät pitäisi säilyttää ja menetettyjä tulvametsiä palauttaa kunnostamalla puroja luonnontilaisen kaltaisiksi.