Tämän kesän purotutkimuksen maastotyöni suuntautuivat Pohjois-Pohjanmaan ja Koillismaan rajoille. Olin ollut alueella maastotöissä jo parina muunakin kesänä, ja Syötteen alueella tulee vapaa-ajallakin käytyä retkeilemässä, joten alue on hyvinkin tuttua. Siitä huolimatta – tai juuri sen takia – koin järkytyksen hetkiä. Metsiä oli pistetty matalaksi oikein kunnolla.
Missä kaikki metsät ovat?
Olin maastotöissä parinani tohtorikoulutettava Maria Rajakallio, joka tekee tutkimusta purojen suojavyöhykkeiden parissa kuten minäkin. Meillä oli listalla 25 puroa, joissa suorittaisimme mittauksia. Purokohteita etsiessämme ajelimme loputtomilta tuntuvia metsäautoteitä varmaan satoja kilometrejä. Jo ensimmäisenä maastopäivänä kiinnitin huomiota maisemaan. Siinä missä valtateillä ajellessa maisema vilahtelee ohi, metsäautoteillä maisemat pikemminkin matelevat. Körötellessä ehtii ajatella.
En tehnyt tarkkoja laskelmia, mutta väitän, että ylivoimaisesti suurin osa ohi matelevasta maisemasta oli valtavia avohakkuuaukeita. Vastikään matalaksi hakattua entistä metsää oli hehtaaritolkulla. Toiseksi yleisin maisema oli nuorta kasvatusmetsikköä tai hieman vanhempaa puupeltoa, jossa puut seisovat sotilaallisen suorina tasaisina rivistöinä. (Puupelto ei ole minusta ollenkaan huono sana: jos metsää kerran viljellään, niin miksei sitä sitten saisi kutsua pelloksi myöhemmässä kasvatusvaiheessa). Sellaista varttuneempaa metsää, jossa olisi luonnollisen metsän piirteitä, oli vain murto-osa.
Minulle tuli huijattu olo. Miksi? Olin juuri edellisellä viikolla ollut juhannusta viettämässä Iso-Syötteellä, ja kontrasti kansallispuiston metsiin oli suuri. Retkeilykohteissa, kuten kansallispuistoissa, meille näyttäytyy monipuolinen ja monimuotoinen metsä. Kansallispuiston raja on kuin veteen piirretty viiva, jonka toisella puolella kirjaimellisesti aukeaa metsätalouden vallan alainen maisema, jossa metsän arvo lasketaan kuutioissa.
Mihin nämä kaikki tiet vie?
Metsäautotie jatkui, jatkui, jatkui, jatkui ja tuntui, ettei se vie mihinkään. Vihdoin se päättyi risteykseen, josta alkoi seuraava samanlainen metsäautotie. Kymmenien kilometrien ajon aikana ei näkynyt yhtään postilaatikkoa, ei yhtään kesämökkiä tai hylättyäkään taloa, ei peltoa, eikä retkeilyreittiopasteita. ”Mitä pirua nämä kaikki tiet täällä tekevät?”, ihmettelin.
Syntyi ahaa-elämys, joka jälkikäteen tuntuu niin itsestään selvältä, että hävettää oma naiivius. Totta kai maisemakokemukseeni vaikutti se, että ajelin metsäautoteitä. Siis teitä, jotka oli tehty halkomaan metsiä, jotta metsäkoneilla olisi pääsy hakkuualoille. Maisemat saattoivat sen vuoksi olla kärjistyneitä metsätalouskäytössä oleviin metsiin. Toisaalta, vaikka kartalta kuinka etsii, sellaista laajempaa metsäaluetta, jossa teitä ei olisi, on kovin vaikea löytää.
Suomessa on niin paljon metsäautoteitä, että ne riittäisivät kiertämään kolme kertaa maapallon ympäri*. Tiet ja hakkuuaukeat pirstaloivat metsiä, mikä on iso ongelma monille niistä 2133 punaisen listan lajista*, joiden pääasiallinen elinympäristö metsä on.
Nähdäänkö metsät puilta?
Vaikka kuinka yritän, en osaa pitää avohakkuuta metsänä. Metsässä pitää olla puita. Mutta riittääkö sekään? Eikö metsän kuuluisi olla elämää tursuava, lintujen laulun, hyönteisten surinan ja puiden havinan rauhaisa kakofonia, eri vihreän ja ruskean sävyjen vivahteiden ilotulitus, sanan joka tasolla monimuotoinen ympäristö?
Seisoin keskellä kasvatusmetsää. Oli hiljaista. Maisema oli yksipuolista ja niin oli lajistokin. Puut olivat lähes yksinomaan mäntyjä, pohjakerros varpukasveja ja karhunsammalta tasaisena mattona.
Vaikka melko paljon metsissä liikunkin, en ole koskaan nähnyt oikeasti vanhaa metsää. Yksittäisiä vanhoja, paksuja ja känkkyräisiä puita kyllä näkee silloin tällöin. Talousmetsistä nekin on kaadettu. Myös lahopuun määrä talousmetsissä on hyvin alhainen. Lahopuun kato on yksi merkittävä syy metsälajien uhanalaisuudelle. Metsissämme on lahopuuta keskimäärin 4-8 kuutiometriä hehtaarilla* riippuen missä päin Suomea ollaan. Luonnonmetsissä määrä on usein kymmenkertainen. Metsäteollisuus on onnistunut kasvattamaan lahopuun määrää 20 vuodessa 1,6 kuutiota hehtaarille. Suunta on oikea, mutta vauhti liian hidas. Tällä vauhdilla luonnollisen metsän lahopuun määriin päästään 400 vuodessa. Moniko 4000-5000 lahopuusta riippuvaisesta lajista sinnittelee sinne asti?
*lainaukset ovat Metsä meidän jälkeemme –kirjasta, jossa niinikään pohditaan, miten metsillämme menee (kirj. Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä, LIKE 2019).