Metsähakkuut heikentävät purojen luontoarvoja, jos hakkuita tehdään puron lähiympäristössä. Helpoin vesiensuojeluratkaisu on jatkuvapeitteinen metsänkasvatus, jolloin purojen suojelua ei tarvitse juurikaan miettiä erikseen.
Jos kuitenkin tehdään avohakkuu, ainoa toimiva keino säilyttää purossa luonnontilan kaltaiset olosuhteet ja luontainen eliöstö on jättää metsää puron varrelle. Tällaista kaistaletta metsää puron ja avohakkuun välillä, jossa ei tehdä hakkuita tai ainakaan maanmuokkausta, kutsutaan suojavyöhykkeeksi.
Suojavyöhykkeen leveys voi vaihdella muutamasta metristä kymmeniin metreihin ja se voi olla käsitelty täysin paljaaksi tai jätetty joko osittain tai kokonaan hakkaamatta. Leveys riippuu metsänomistajan tavoitteista ja lakikohteilla lain tulkinnasta.
Mutta mitä pitäisi suojella ja millainen suojavyöhyke on tutkimusten mukaan riittävä?
Puuton suojavyöhyke voi ylläpitää veden laatua, mutta ei luontoarvoja
Perinteisesti on ajateltu, että suojavyöhykkeillä ylläpidetään hyvää veden laatua. Veden laadun ylläpitämiseksi riittää, että avohakkuun ja puron väliin jätetään riittävän leveä kaistale maaperää, jota ei muokata. Puut sen sijaan voidaan kaataa.
Kaistale ehyttä maaperä estää ravinteita, metalleja ja humusta huuhtoutumasta hakkuulta puroon. Pensaskerroksen ja puiden kantojen jättäminen paikalleen ehkäisee myös kivennäismaan eroosiota ja päätymistä puroon. Kirjoitin aiemmin hiekan aiheuttamista ongelmista puroissa.
Yhtä ainoaa oikeaa suositusta ”vesiensuojelusuojavyöhykkeen” leveydelle ei ole, koska riittävä leveys riippuu maanpinnan muodoista. Jyrkemmissä kohdissa huuhtoumaa ja eroosiota tapahtuu enemmän. Myös maaperän kosteus vaihtelee pinnanmuodoista riippuen. Metsäkoneet painavat kosteille alueille helpommin ajouria, jotka voivat pahimmillaan luoda humusta ja ravinteita kuljettavia virtausreittejä suoraan puroon.
Esimerkiksi valtion metsänhoidon vesiensuojelusuositukset on laadittu nimenomaan veden laadun ylläpitämisen näkökulmasta. Puuttomat suojavyöhykkeet eivät kuitenkaan turvaa purojen monimuotoisuutta ja ekosysteemin toimintaa.
Luontoarvojen suojelemiseen tarvitaan puustoinen suojavyöhyke
Puiden poistaminen puron varrelta muuttaa olennaisesti puron luonnetta. Kun varjostavaa lehvästöä ei ole aurinko pääsee porottamaan suoraan puroon ja UV-säteilyn ja valon määrää purossa kasvaa huomattavasti. Vesi lämpenee. Ne kasvi- ja eläinlajit, jotka eivät siedä muutoksia häviävät. Tilalle voi tulla valosta ja lämmöstä pitäviä lajeja, jotka eivät tavallisesti metsäpuroissa viihdy.
Rantapuusto tarjoilee puroon myös ruokaa, sillä mikrobit ja pohjaeläimet syövät lehtikariketta. Jos lehtikariketta ei ole, metsäpuroille tyypilliset pilkkojapohjaeläimet häviävät. Puustoisen suojavyöhykkeen pitäisi tutkimusten mukaan olla jopa yli 30 metriä leveä, jotta veden lämpö ja puroeliöstö ei muuttuisi.
Rantametsässä on usein luontoarvoja, jotka ovat muutoin talousmetsissä vähäisiä. Purojen varrella metsät ovat kosteita, minkä ansiosta niissä viihtyvät monenlaiset lehtipuut sekä kosteasta mikroilmastosta pitävät sammalet, sienet ja eläimet.
Puron varsien metsissä on myös paljon eri lahoamisvaiheissa olevaa lahopuuta. Monet uhanalaiset metsälajit tarvitsevat juuri tietyn lajista ja kokoista ja tietyssä lahoamisvaiheessa olevaa puuta. Rantametsät ovat erinomainen paikka ylläpitää lahopuujatkumoa.
Mikroilmaston ja sammallajiston muutoksilta vältytään, jos suojavyöhykkeeksi jätetään vähintään 30-45 metriä leveä kaistale metsää. Rantametsien lajit ovat herkkiä mikroilmaston muutoksille: jopa poimintahakkuu, jossa vain osa puista kaadetaan, voi aiheuttaa paikallisia sukupuuttoja.
Huomattavaa on, että edes erityisen arvokkailla kohteilla, joita suojaa Metsälain 10 §, suojavyöhykkeet eivät välttämättä riitä ylläpitämään rantametsän ominaispiirteitä (ks. aiempi kirjoitukseni).
Suojelua voitaisiin ehkä tehostaa vaihtelemalla suojavyöhykkeiden leveyttä
Rantametsät eivät ole tasalaatuisia edes yhden puron varrella. Luontoarvoiltaan tärkeiden kosteiden osuuksien leveys vaihtelee. Jossain kohtaa puronvartta kostean alueen leveys voi olla 20 metriä, hieman eteenpäin käveltäessä kosteutta riittääkin vain kymmeneen metrin leveydeltä.
Kapeiden tasalevyisten suojavyöhykkeiden heikkous onkin se, että osa monimuotoisimmista alueista jää hakkuiden alle. Toisaalta useita kymmeniä metrejä leveää suojavyöhykettä ei aina ole mahdollista jättää (taloudellisista syistä). Tämä riippuu tietenkin metsänomistajan tahtotilasta.
Jos 30-45 metrinen suojavyöhyke kuulostaa liian hurjalta, suojavyöhykkeen voisi suunnitella niin, että ainakin kaikista tärkeimmät kosteat rantametsän kohdat säilyisivät. Suojavyöhykkeelle olisi ekologiset perusteet sen sijaan, että turvaudutaan tiettyyn ennalta päätettyyn leveyteen, joka ei ehkä turvaa puron luontoarvoja sen paremmin kuin rantametsänkään.
Vaihtelevan levyinen suojavyöhyke on astetta vaikeampi suunnitella, koska tarvitaan melko tarkkaa tietoa rantametsän kosteusolosuhteista. Suunnitteluun voisi saada apua paikkatietoaineistosta. Koko maan kattavasta laserkeilausaineistoon perustuvasta maanpinnan korkeusmallista on tuotettu kosteusindeksimalli. Kosteusindeksikartan avulla voimme päätellä, missä kohtaa maan pitäisi olla kosteaa. Tarkkuus on 2 x 2 metriä. Eroosioriskistä on tehty samankaltainen mallinnus.
Tutkimmekin nyt kosteusindeksin ja eroosiomallin hyödynnettävyyttä suojavyöhykkeiden suunnittelussa GIS-SUS -hankkeessa. Testaamme, kuinka hyvin kosteusindeksin avulla voidaan ennustaa monimuotoisuutta ja muita luontoarvoja. Lisäksi laskemme, kuinka paljon erilaiset suojavyöhykeratkaisut maksaisivat metsänomistajalle. Hanketta rahoittaa Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR).
