Pitäisikö poromiesten palata elinkeinon alkujuurille ja siirtyä lihantuotannosta veto- ja kantoporojen pariin?
Viime talvena yhä harvempi talvilomalainen näki poroja autonsa ikkunasta matkalla pohjoisen hiihtokeskuksiin. Porottomuus saattaa ihmetyttää, sillä kesäaikaan poroja liikkuu teiden varsilla riesaksi asti. Tähän on selvä syy. Porot kerätään nykyisin pihatarhoihin talvisin. Porojen talvilaitumilta jäkälät on kaluttu loppuun vuosikymmeniä sitten, eikä kunnon vanhoja luppokuusikkoja ole kuin sirpaleina siellä täällä.
Miksi näin on tapahtunut?
Pohjois-Suomen uudisasukkaat oppivat metsäsaamelaisilta, kuinka verraton apu poro oli ihmisten ja tavaran kuljettamiseen tiettömillä taipaleilla. Poro on sopeutunut kylmänkaruihin oloihin ja niukkaan ravintoon. Se löytää luontaisesti parhaat kulkureitit vaikeissa maastoissa ja paksun lumen aikaan. Poro oli alkujaan ihmisen palvelija. Kun poron työikä tuli täyteen tai se ei syystä tai toisesta sopinut vetoeläimeksi, oli itsestään selvää hyödyntää talja, lihat ja kaikki muutkin poron käyttökelpoiset osat tarkoin. Kun hevoset ja autot syrjäyttivät porot vetoeläiminä 1900-luvun alkupuolella, porotaloudessa siirryttiin poronlihan tuottamiseen.
Porokarjan pääluku on 1700-luvulta kasvanut yli kymmenkertaiseksi verrattuna tähän päivään. Poromiehen tili riippuu teuraseläinten määrästä. Tällä hetkellä Suomessa saa olla vuosittain enintään 203 700 talven yli säilyvää eloporoa ja 100 000 teurasporoa.
Nykyporonhoito perustuu siihen, että poro hakee itse eväänsä luonnonlaitumilta. Talvella sen luontaista ruokaa ovat maajäkälät ja puilla kasvavat luppo ja naava. Jäkälä kasvaa hitaasti kärjestään ja lahoaa tyveltään. Poron ykkösherkku palleroporonjäkälä venyy noin neljä millimetriä vuodessa. Vaikka laidunnus loppuisi kokonaan, yhtenäisen jäkäläpeitteen palautuminen vie pari vuosikymmentä. Tätä nykyä kunnon jäkälikköä ei Pohjois-Suomesta löydy.
Porojen luontaiset talvilaitumet ovat heikentyneet ja pirstoutuneet. Nykyinen poromäärä ylittää talvilaidunten uusitumiskyvyn eikä perinteinen laidunkierto toimi. Porot selviävät talven yli lisäruokinnalla. Ne ruokitaan lisärehulla maastoon tai otetaan pihatarhoihin talviaikana.
Paliskunnat mainitsevat pedot usein poronhoidon suurimpana uhkana. Pahin ja visaisin ongelma taitaa kuitenkin olla ylisuuri porokarja. Tässäkin asiassa totuuden silmiin katsominen on epämiellyttävää. Porojen määrä on erittäin herkkä aihe, jota poliitikot eivät mielellään käsittele älyllisen rehellisesti. Talvilaidunten loppuun kulumisen ohella suuret poromäärät aiheuttavat paljon yhteentörmäyksiä. Maanviljelijät, mökkiläiset ja puutarhurit eivät hyvällä katso laiduntavia ja sotkevia poroja. Tieliikenteessä konkreettisia yhteentörmäyksiä, porokolareita tapahtuu vuosittain noin 4000.
Porot ja poronhoito on vaalimisen arvoista pohjoista kulttuuria ja huikean tärkeä osa Lapin matkailubrändiä. Kukaan ei varmaan halua poron olevan ruokinnasta riippuvainen kotieläin, vaan sen halutaan jatkossakin olevan luonnonlaitumilla laiduntava eli jutaava puolivilli pohjoinen eläin. Paliskunnat ovat pyrkineet jo sopeuttamaan poromääriä laidunten kestokyvyn mukaisiksi, mutta luonnonlaitumien palautuminen vaatii vielä tuntuvampaa poromäärien pienentämistä.
Pitäisikö porotalouden palata juurilleen ja siirtää elinkeinon pääpainoa lihantuotannosta veto- ja kantojuhtien kouluttamiseen ja käyttöön? Matkailukäyttöön on nyt rekisteröity vajaa tuhat poroa. Tämä luku voisi olla moninkertainen. Porojen kouluttaminen ja pororaitomatkailun kehittäminen toisi uudenlaisia porotalouden työpaikkoja ja lisäarvoa koko ajan kannattavuuden kanssa taistelevalle elinkeinolle.
Petteri Punakuono on paljon teuraspainoaan arvokkaampi elämysten tuottaja ja pohjoisen kulttuurin lähettiläs. Porotilalla vierailu on monen Lapin matkailijan talviloman huippuhetki – poroajelu ja porojen ruokkiminen ovat ikimuistettavia elämyksiä etenkin perheen pienimmille. Olisiko nyt on oikea hetki tarjota tämä elämys yhä useammalle matkailijalle Lapin eläessä kovinta kansainvälisen matkailun huumaansa ikinä?