Kylmän sodan aikana länsimaailmassa arvostettiin luonnontieteitä, koska tajuttiin, että länsileirin taloudellinen ja aseteknologinen ylivoima sosialistiseen leiriin verrattuna ei olisi mahdollinen ilman luonnontieteellistä etumatkaa. Myös sosialistisessa leirissä luonnontieteitä pidettiin tiedon ideaalimuotona ja marxilaisuus esitettiin eräänlaisena eksaktien luonnontieteiden yhteiskuntatieteellisenä vastineena.
En tiedä, olisiko vuonna 1992 solmittu YKn ilmastopuitesopimus – johon myöhempi globaali ilmastopolitiikka perustuu – voinut syntyä, ellei luonnontieteillä olisi ollut suuri arvovalta sekä idässä että lännessä.
Silti luonnontieteen tuloksia on kyseenalaistettu aina, kun ne ovat uhanneet jonkin merkittävän elinkeinoalan etua.
1980-luvun alussa Euroopan suuri ympäristöhuoli olivat happosateet, jotka aiheuttivat neulaskatoa havumetsissä ja tappoivat kalat monista pienistä järvistä. Kun alettiin vaatia rikin ja typen oksidien päästöjen puhdistamista, teollisuus väitti sen tulevan järjettömän kalliiksi ja vaati lisää tutkimusta metsätuhojen syistä. Onneksi toimiin ryhdyttiin. 2000-luvun alussa rikin oksidien päästöt maalla sijaitsevista lähteistä Euroopassa olivat suunnilleen kymmenesosa 1980-luvun alun huipputasosta.
Happosateisiin havahtumisen jälkeen todettiin yläilmakehän otsoniaukko. Hyvin nopeasti tajuttiin, että sen olivat aiheuttaneet niin sanotut freonit, klooripitoiset yhdisteet, joita käytettiin jäähdytyskoneissa ja suihkepulloissa. Kemian teollisuus kyseenalaisti tämän havainnon ja väitti korvaavien jäähdytysaineiden tulevan järjettömän kalliiksi.
Montrealin pöytäkirja otsonikerroksen suojelemiseksi solmittiin 1987 ja freonien tuotanto romahti nopeammin kuin kukaan olisi etukäteen uskonut. Onneksi. Tänä vuonna ympäristöministeriön asiantuntija esitteli eduskunnan ympäristövaliokunnalle arviota siitä, miltä otsonikerros näyttäisi, jos freoneja ei olisi rajoitettu. Hänen mukaansa otsonikerros olisi jo tuhoutunut kokonaan. Emme tiedä, millainen elämä sellaisella maapallolla olisi mahdollista.
Ilmastonmuutos on ymmärretty teoriassa jo 1800-luvun lopulla. Yhdysvalloissa siitä on esitetty tietoiskuja 1950-luvulla. Muistan 1970-luvun lopulla lukeneeni sanomalehdestä USA:n tiedeakatemian varoittavan ilmastonmuutoksesta. Kansainvälisiin neuvotteluihin asia tuli 1980-luvun lopulla.
Kuten tunnettua, öljy-yhtiöt ovat käyttäneet suuria rahasummia kyseenalaistaakseen ilmastotieteen tulokset. Kehittyneistä teollisuusmaista ilmastonmuutoksen kiistäminen on voimakkainta Yhdysvalloissa. Tämä on ironista, sillä onhan kyse maasta, jolle etevämmyys luonnontieteissä oli suuri kansallinen ylpeydenaihe vielä muutama vuosikymmen sitten.
Ehkä modernin fysiikan mahdollistamat mukavuudet, kuten lentäminen, kannettavat tietokoneet ja matkapuhelimet, ovat muuttuneet niin itsestäänselvyyksiksi, ettei moni enää muista, että ilman luonnontiedettä ne eivät olisi mahdollisia – samaa modernia fysiikkaa, johon ilmastotiede perustuu.
Suomessa ja Euroopassa harva ihminen, joka haluaa olla täysjärkisen maineessa, kyseenalaistaa ihmisen aiheuttamaa ilmastonmuutosta ja tarvetta vähentää päästöjä.
Valitettavasti tämä ei tarkoita, että riittävän moni päättäjä olisi valmis kuuntelemaan tutkijoiden koko sanomaa. Nykyinen hallitus on laatinut energia- ja ilmastoselonteon sekä keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelman. Hyvä. Mutta molemmat perustuvat siihen, että toteutamme vain EUssa tähän mennessä sovitun päästövähennyksen, 40% vuoteen 2030 mennessä, verrattuna 1990 tasoon. Oikeasti päästöjä pitäisi vähentää pikemminkin 60%, jos haluamme oikeasti kantaa kortemme kekoon ilmastonmuutoksen pitämiseksi selvästi alle kahden asteen.
60 prosentin päästövähennys vuoteen 2030 tarkoittaisi suuria muutoksia tähänastisiin toimintatapoihin. Sellaisen visiointiin hallituksella ei näytä olevan kanttia.
Erityisesti Suomen hallitus haluaa sulkea silmänsä metsien merkitykseltä ilmastolle. Tutkijat ovat varoittaneet, että jos metsähakkuita lisätään nykysuunnitelmien mukaan, metsiemme hiilinielu pienenee niin paljon, että tämä tekisi vuoteen 2030 mennessä tyhjäksi kaikilla muilla toimialoilla tehtävien päästövähennysten vaikutuksen. Kymmenet rohkeat tutkijat ovat kertoneet tämän hyvin selväsanaisesti.
Mutta hallitus yrittää sivuuttaa tutkijoiden viestin ja argumentoi ikäänkuin olisi yhdentekevää, minkä kokoinen hiilinielu metsämme ovat, kunhan ne ovat nielu, ja ikäänkuin metsiin varastoituneen hiilen päästäminen ilmakehään nyt ei haittaisi mitään, jos nielu muutaman vuosikymmenen päästä alkaa taas kasvaa.
Tämä on tarkoituksellista hämäämistä, ja tarkoittaa, että hallitukselle metsäteollisuuden suunnitelmat ovat tärkeämpiä kuin se, että teemme osuutemme, jotta inhimillinen sivilisaatio voi säilyä.
Päästöjä pitää vähentää nyt eikä vuosikymmenien päästä. Tulevaisuudesta vastuuta kantava päättäjä kuuntelee tiedettä ja tutkijoita enemmän kuin lobbareita.