Innokkaaseen luonnon koluajaan suhtaudutaan hyväntahtoisesti. Luonto on harmiton, kiva harrastus. Sopiihan sitä tykätä linnunlaulusta ja mättäällä tunnelmoinnista, olla vähän sellainen metsäromantikko – ihan sympaattista puuhasteluahan se.
Todellisuudessa riittävän luontoaltistuksen pitäisi olla jokaisen terveydestään huolehtivan ihmisen keskeisimpiä prioriteetteja. Luonto suojaa terveyttä niin tehokkaasti ja monin tavoin, että säännöllisistä luontokäynneistä huolehtiminen ei ole merkitykseltään vähempiarvoista kuin ravitseva ruokavalio, liikunta ja riittävä nukkuminen. Jos joku syö lähinnä vain makkaraa, ajaa autolla periaatteestakin ovelta ovelle ja kertoo jatkuvasti tinkivänsä yöunistaan, huolestumme hänen puolestaan. Mutta luontokäyntien puuttumisesta emme äidy varoittamaan – eikä varoita lääkärimmekään, eikä koko kansanterveydellinen valistuspatteristo.
Todennäköisesti lähitulevaisuudessa tämä muuttuu. Vakuuttavaa tutkimustietoa luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksista on vyörynyt sitten vuosituhannen alun. Sitä ei voi – eikä kannata – jättää noteeraamatta. Luonto voi olla arvaamattoman kustannustehokas hyvinvoinnin, terveyden ja onnellisuuden ylläpitäjä.
Jos ajatellaan pelkästään masennusta, niin Suomessa joka viides sairastuu siihen elämänsä aikana ja vuotuiset masennusperusteiset työkyvyttömyyseläke- ja sairauspäivärahamenot ovat yli 600 miljoonaa euroa. Samalla voimme kuitenkin lukea tutkimustuloksia, joiden mukaan luonto ehkäisee masennusta ja ahdistusta. Englantilaistutkimuksen mukaan riski sairastua lievään psyykkiseen sairauteen vähenee 50 prosentilla, jos liikkuu luonnossa vähintään kerran viikossa. Entä krooninen stressi, tuo modernin elämän maanvaiva, joka kiihdyttää solujen vanhenemista ja nakertaa immuniteettia? Itävallassa koehenkilöt arvioivat stressitasonsa pudonneen 87 prosentilla viheraluekäynnin jälkeen. Mikä lääke yltäisi yhtä mykistävään tulokseen, ilmaiseksi ja vailla (muita kuin myönteisiä) sivuvaikutuksia?
Ehkä meidän olisi syytä hätkähtää, kun kuulemme Helsingin yliopiston ympäristötieteiden laitoksella tehdyistä mittauksista. Niissä havaittiin, että metsämaassa on satatuhatta kertaa runsaammin mikrobeja kuin kaupunkien puistoissa käytettävässä sorassa ja hiekassa. Nykytietämyksen mukaan ympäristöstä saatava mikrobisyöte on oleellinen elimistön (etenkin immuunijärjestelmän) terveen toiminnan kannalta. Ympäristön mikrobiköyhyys on yhdistetty krooniseen matala-asteiseen tulehdukseen ja se puolestaan useisiin viime vuosikymmeninä rakettimaisesti yleistyneisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin, diabetekseen, allergioihin, masennukseen ja suolistosairauksiin.
YK:n ympäristöohjelma, kansainvälisen biodiversiteettikokouksen sihteeristö ja Maailman terveysjärjestö WHO ovat katsauksessaan vuonna 2015 todenneet, että ihminen ei ole niinkään ”yksilö” vaan pikemminkin lukemattomien mikroeliöiden ekosysteemi. Kuvaavaa on, että ”omia” geenejämme on runsas 20 000, mutta terveen kehon mikrobisto sisältää kolmisen miljoonaa geeniä. Edustamme geneettisesti siis alle yhden prosentin osuudella ”itseämme”. Sisäinen monimuotoisuus on kuitenkin riippuvaista ulkoisesta. Biodiversiteetin hupeneminen ihmistoimien vaikutuksesta merkitsee kirjaimellisesti sen oksan sahaamista, jolla istumme.
Sosiaali- ja terveysalan leikkauspaineiden keskellä olisi edesvastuutonta jättää huomioimatta Euroopassa 34 valtion alueella tehty maantieteellinen analyysi, jonka mukaan heikko taloudellinen tilanne ei ennusta ihmisen kehnoa terveyttä yhtä selvästi, jos hänen lähellään on luontoa. Toisin sanoen lähiluonto tasa-arvoistaa terveyttä. Samoin luonnon on havaittu lisäävän yhteisöllisyyttä, avuliaisuutta ja jopa anteliaisuutta – ja puolestaan vähentävän vandalismia ja muuta rikollisuutta sekä aggressiivisuutta. Metsässä myönteiset tunteet lisääntyvät ja kielteiset vähenevät. Pääsemme kokemaan jopa hartautta, haltioitumista, pyhyyttä; syvästi tyydyttävää olon kokonaisvaltaisuutta. Mikä voisi olla oleellisempaa kuin se, mikä auttaa kätilönä meistä parhaan esiin?
Mikäli vielä erehdymme ajattelemaan, että on hieman hupsua ja todellisuuspakoista painella ensimmäisen tilaisuuden tullen metsän siimekseen, muistakaamme lajihistoriaamme. Jos ihmissuvun parin miljoonan vuoden taival puristettaisiin vuorokauteen, olisimme olleet noin kello 23:53 saakka metsästäjä-keräilijöitä ja viimeiset keskiyötä edeltävät minuutit pääosin maanviljelijöitä. Teollisen vallankumouksen aikaa on ollut viimeiset kymmenen sekuntia. Evolutiivisessa mielessä olemme tuskin ehtineet tajuta, mihin kummalliseen ympäristöön olemme putkahtaneet.
Jos aiomme pysytellä kuvioissa seuraavan vuorokauden, on nopea ja laaja-alainen korjausliike tarpeen.
Luontoa on välttämätöntä vaalia.
Luonnon on oltava lähellä.
Meidän on oltava yltä päältä luonnossa.
Nämä ovat prioriteetteja. Muu on toissijaista puuhastelua, osin toki ihan kivaa ja harmitonta sellaista.
Lisää aiheesta:
Leppänen & Pajunen (2017): Terveysmetsä – Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Gummerus, Helsinki.
Katso Helsingin yliopiston Tiedekulman keskustelutilaisuus Tulevaisuus menee metsään
Marko Leppänen
Kirjoittaja on maantieteilijä, joka työskentelee luonnon hyvinvointi- ja terveysvaikutuksien parissa.