Kymmenen prosenttia Suomen pelloista kasvaa jotain muuta kuin perinteisiä maataloustuotteita. Olemmeko valmiit hyväksymään luonnon hoitamisen osaksi maatalouden harjoittamista?
Luonnonhoitopellot, monimuotoisuuspellot, viherkesannot ja suojavyöhykkeet peittävät noin kymmenen prosenttia Suomen maatalousalasta. Vakiintuneen termin puuttuessa kutsun näitä peltoja ympäristöpelloiksi. Ympäristöpeltojen tehtävänä ei ole tuottaa ruokaa vaan hoitaa ympäristöä. Niiden perustamisesta ja hoidosta maksetaan viljelijöille ympäristökorvausta.
Ympäristötavoitteet ja perustamista sekä hoitoa koskevat ohjeet vaihtelevat erilaisten ympäristöpeltojen välillä. Esimerkiksi monimuotoisuuspellot tarjoavat luonnonvaraisille eläimille ravintoa sekä lisääntymis- ja suojapaikkoja. Suojavyöhykkeet puolestaan ehkäisevät ravinteiden ja torjunta-aineiden kulkeutumista pelloilta vesistöihin.
Ympäristöpeltojen tukemista ovat julkisuudessa kritisoineet ehkä yllättäen etenkin viljelijät. Arvostelijoiden mukaan ”hömppäheinien” tuet pitävät peltojen vuokrat ja myyntihinnat korkealla. Seurauksena tuotantoa laajentavien tilojen on vaikeampi hankkia lisää peltoa. Yksittäisen viljelijän kannalta ongelma on helppo ymmärtää.
Myös tuottajajärjestö MTK on suhtautunut ympäristöpeltoihin nihkeästi. ”Varmaan kaikkien viljelijöiden tahto on, että tuki tulisi toiminnasta, joka oikeasti tuo tuotteita markkinoille,” puheenjohtaja Juha Marttila kommentoi ympäristöpeltoja viime syksynä Maaseudun tulevaisuudessa (MT 29.8.2016).
Ympäristöpeltojen hyödyt esimerkiksi luonnon monimuotoisuudelle ovat tutkimusten valossa kiistattomia. Toisin sanoen ympäristöpellot onnistuvat siinä tehtävässä, joka niille virallisesti on asetettu.
Ympäristöpeltoihin kohdistettu kritiikki ei koskekaan niiden ympäristövaikutuksia, vaan taustalla on perustavanlaatuisempi kysymys: Pitääkö maataloudessa tehtävää luonnonhoitoa tukea verovaroin? Hyväksytäänkö luonnonhoito osaksi maatalouden harjoittamista siinä missä ruoan tuotanto?
Maatalouden monivaikutteisuudesta on puhuttu vuosikaudet. Useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että maataloudella on merkitystä paitsi ruoantuotannon, myös ei-markkinahintaisten tuotteiden ja palveluiden tuottajana. Näihin kuuluvat esimerkiksi avoin maisema, perinnebiotooppien, kuten niittyjen ja hakamaiden ylläpito sekä huoltovarmuus. Maanviljelijöille maksettava ympäristökorvaus perustuukin ajatukseen maatalouden monivaikutteisuudesta. Sekä nykyiset että tulevat sukupolvet hyötyvät hyvinvoivasta ympäristöstä, joka edistää terveyttä ja turvaa esimerkiksi ravinteiden kierron ja kasvien pölytyksen.
Virallisesti luonnonhoito on hyvä ja kannatettava asia. Ympäristöpeltojen saama kritiikki osoittaa kuitenkin, että ajatusmallit muuttuvat hitaasti. Luonnonhoitoon ei vieläkään suhtauduta vakavasti maatalouden tehtävänä.
Kaikki viljelijät eivät suinkaan vastusta ympäristöpeltoja. Luonnonhoitopeltoja tutkiessani olen tavannut lukuisia viljelijöitä, joiden mielestä luonnonhoitopellot ovat paitsi taloudellisesti järkevä vaihtoehto huonosti kannattavalle viljelylle, myös hyödyllisiä ympäristölle. Moni viljelijä on vuosikymmenten saatossa seurannut läheltä maatalousympäristön monimuotoisuuden köyhtymistä, ja kokenut esimerkiksi peltolintujen tai niittykasvien vähenemisen. Eräs viljelijä iloitsee luonnonhoitopellollaan pesivästä ruisrääkästä, toinen siellä kasvavista metsämansikoista. Jotkut ovat huolissaan pölyttäjähyönteisistä, tai kiinnostuneita luonnonhoitopelloilla viihtyvistä riistaeläimistä. He ymmärtävät luonnonhoidon arvon.
Näiden viljelijöiden puolesta harmittaa, että maatalouden luonnonhoito leimataan herkästi joko toisarvoiseksi puuhasteluksi tai itsestäänselvyydeksi, joka viljelijän pitäisi hoitaa ilman korvaustakin. Tällaiset näkemykset vähättelevät sekä luonnonhoitoa että siihen panostavaa viljelijää.