Tutkijan työ ei ole erityisen jännittävää: yhden päivän työ ei merkitse juuri mitään – parhaimmillaankin vain paria pistettä yhdessä julkaisussa.
Pääosa työajastani on laadunvarmistusta: huonojen ideoiden ja väärien tulosten poiskarsimista. Suurin osa niin aineiston keräämisestä, näytteiden käsittelystä tai tulosten analyysistä koostuu epäonnistumisista: Aineiston keruumatkalla ei löytynytkään yhtään punkkia. En onnistunutkaan tunnistamaan mistä lajista punkki on imenyt verta. Opettelen uuden tilastollisen menetelmän vain huomatakseni, ettei se sovikaan aineistooni.
Kun kahden viikon työ ei johda yhtään mihinkään, muistan väitöskirja-ajoiltani laboratorioteknikon hymyilevät kasvot: ”Nyt olet vihdoin päässyt tekemään todellista tiedettä, hakkaat päätäsi seinään!” Tokaisu ei varsinaisesti lohduttanut.
Joskus kuitenkin tutkijakin onnistuu: Kun löydän ansasta hiirimakin lisäksi myös sen ulostaman aikuisen heisimadon. Kun viiva geelikuvassa kertoo minulle, että punkki kantaa Borreliaa. Kun piirrän kuvaajan, joka vastaa kauniisti tutkimuskysymykseeni.
Onnistumisen hetket ovat useimmiten yksinäisiä. Olen yksinyt tehnyt juuri tämän kokeen ja vain minun silmäni näkevät nämä tulokset. Useimmiten – en tiedä onko tässä kyse vain minusta vai onko tämä laajempi ilmiö – onnistumiset tapahtuvat myöhään illalla. Tämä lisää onnistumisen yksinäisyyttä: pääsen kertomaan läpimurrosta muille vasta aamulla, kun he saapuvat töihin.
Tutkija on kuitenkin onnistuttuaan hetken aikaa etuoikeutettu. Hope Jahren on kuvannut hienosti Lab Girl -omaelämäkerrassaan tuota hetkeä: ”Kuvaajaa katsoessani ajattelin, miten tiedän nyt varmasti jotain, joka vielä tunti sitten oli täysin tuntematonta.” Onnistumisen ja oivalluksen jälkeen olen ainut ihminen maailmassa, joka tietää tietyn asian. Minä olen luonut uutta tietoa ja se on minun omaisuutta.
Tieto on kuitenkin pakko jakaa muiden kanssa. Tiede on ihmisten väliselle vuorovaikutukselle perustuva rakennelma: niin kauan kuin vain minä tiedän jonkun asian, se ei ole tieteellistä tietoa.
Yksittäisellä oivalluksella on edessään pitkä matka: varmistamme useampaan kertaa, että läpimurto ei ole vain virhelaukaus. Toistamme kokeen. Teemme erilaisia tilastollisia kokeita. Keskustelemme löydöistä kollegoiden kanssa. Julkaisemme artikkelin. Vastaamme kritiikkeihin.
Viestiminen on siksi tutkijan työn ytimessä: keskustelu ja kritiikki ovat työvälineitä, joilla tieteellisen tiedon rakennelmaa kootaan. Aamuöinen pieni onnistuminen päätyy hyvällä onnella osaksi tätä rakennelmaa.
Blogikirjoittajan ohjeissa sanotaan, että otsikko kannattaa kirjoittaa kysymys-muotoon: ”Kun kysyt kysymyksen, lukija haluaa kuulla myös vastauksen.” Tämä on kaikin puolin oivallinen sääntö tutkijan elämään ja toimii laajemminkin: kun kysyt kysymyksen, haluat myös itse kuulla siihen vastauksen.
Työni on esittää kysymyksiä ja arvioida muiden antamia vastauksia. Kuten elämässä yleensäkin, matka on paljon mielenkiintoisempi kuin päätepiste. Läpimurtoja tulee suhteellisen harvoin verrattuna työmäärään. Vastauksen löytyminen on palkitsevaa, tietenkin, mutta myös tuskastuttavaa: jokainen vastaus johtaa yleensä useampaan uuteen kysymykseen. Tutkijan on löydettävä elämällensä merkitys jostain muualta kuin vastauksista.
Tämä tekeekin tieteestä kirjoitamisesta vaikeaa. Yksinkertaisia vastauksia ei ole ja, suoraan sanottuna, vastaukset ovat aika tylsiä. Yksityiskohtien ymmärtäminen vaatii laajempaa ymmärrystä ja kontekstia siitä, mihin tämä pieni tiedonjyvä tieteen viljasiilossa kuuluu.
Kaunis blogikirjoitus on kuin kulkuohjeet sokkeloisessa kaupungissa. Lyhyin reitti ei aina ole yksinkertaisin. Maamerkkien tunteminen helpottaa suunnistamista, mutta taitava opastaja osaa soveltaa ohjeet yleisönsä mukaan. Matkalla voi pysähtyä nauttimaan maisemista, mutta lopulta tie vie perille.
Blogin kirjoittaminen vie aikaa. Se lienee tärkein syy, miksi tutkijat eivät useammin kirjoita säännöllistä blogia. Tutkijan elämässä ei nykyään ole aikaa hankkeille, jotka eivät suoraan edistä tutkijan uraa. Nuoremmat tutkijat elävät pätkätöiden ja projektien paineessa, jossa suurin huolenaihe on siinä mistä seuraavaksi saa palkkansa kokoon. Siinä vaiheessa, kun tutkija on saavuttanut jonkinlaista pysyvyyttä omalle asemalleen, hänen vastuullaan on liuta nuorempia tieteenharjoittajia, joiden rahoitus, urakehitys ja kasvu tutkijan ammattiin vaativat huomiota.
Silti, monilla tutkijoilla on bloginsa. Monet tutkijat käyttävät aikaansa yleisöluentoihin. Tutkijat antavat haastatteluja toimittajille ja jaksavat selittää tieteellisiä käsitteitä ja kommentoida tutkimusta. Tiedeviestintää perustellaan yleensä materiaalisen hyödyn kautta: mitä useammat ihmiset kohtaavat tieteestä uutisointia, sitä useampi ihminen haluaa tukea tiedettä. Tuki tieteelle tarkoittaa enemmän rahaa valtion talousarviosta ja enemmän jälkisäädöksin perustettuja säätiöitä, jotka jakavat tutkimukseen rahaa.
Tärkeintä on kuitenkin muotoilla tutkimustietoa sanalliseen muotoon, koostaa tutkimusta, epäillä annettuja vastauksia ja esittää uusia kysymyksiä mahdollisimman tavoitettavalla tavalla. Koska tiede on projekti, joka on olemassa vain ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen kautta.