Ylen tiede-ja luontotoimittajana olen vuosia tuskaillut tämän kysymyksen äärellä: miten saan tehtyä sellaisen ohjelman ilmastonmuutoksesta, että se uppoaisi yleisöön. Jättäisi jäljen, halun muuttaa omaa (ja muiden) käyttäytymistä, että tämä tärkein ihmiskunnan tulevaisuutta uhkaava asia ei olisi ohitettavissa.
En ole vielä keksinyt reseptiä. Olen miettinyt tempauksia, yksittäisiä vetoavia tarinoita, kovaa faktaa, kaikkea. Olen tullut lopputulokseen, että noin laajasta, abstraktista aiheesta ei saa kiinnostavaa. Siitä ei saa otetta. Sen sijaan kiinnostavaa on keskittyä yksittäisiin faktoihin, joista saa muovattua tarinoita.
Pienenä esimerkkinä, kyselin keväällä Luomuksen akatemiatutkija Aleksi Lehikoiselta vinkkejä mitä kertoa lapsille aiheesta ‘linnut ja ilmastonmuutos’. Hänellä oli monta hyvää pointtia, mutta yksi jäi erityisesti mieleeni: Suomessa linnut siirtyvät vuosittain 1,6 km pohjoisemmas, mikä on lähes neljä metriä päivässä! Tämä on mielestäni raflaavaa, ja täysin pikku aivojeni ymmärrettävissä. Minusta ei olisi yhtään mukavaa muuttaa neljä metriä päivässä, raahata sohvaa aina uuteen kohtaan, joka ei ehkä ole lainkaan niin mukava kuin aiempi kohta. Tästä saan havainnollisen tarinan. Tämä kolahtaa tunteisiin.
Söpöt eläimet keulakuvina
Ei ole sattumaa, että jääkarhu on ilmastonmuutoksen ykkösmaskotti. Se on söpö karvainen otus, ja inhimillistettävissä. Voi kurjuus kun se joutuu loikkimaan jäälautalta toiselle! Ja pennuilla on niin suuret tummat silmät, hoivavietti herää oitis tällaisista kuvista. Me ihmiset pidämme itsemme kaltaisten eläinten katsomisesta. Herää positiivisia tunteita. Mutta entä ne kaikki muut lajit?
Tykkäsin kovasti WWF:n kampanjasta uhanalaisen sinievätonnikalan puolesta: tonnikaloille oli piirretty pandan naama! Kaloille oli laitettu myös gorilla- ja sarvikuononaamaria. Kampanja alleviivasi nokkelasti ongelmaa – jos et ole suurikokoinen ja/tai söpöliini, ei ketään kiinnosta jos lajisi kuolee sukupuuttoon.
Usein mietinkin, millä keinoilla saisin mehukkaita tarinoita televisioon vähemmän viehättävän ulkomuodon omaavista eliölajeista. Tai ei sen tarvitse olla edes elävä, kohde voi olla vaikka jokin laite. Itse pyrin tekemään kohteesta hahmon. Tyypin, jolla on persoona ja tarina, ehkä nimikin. Tämä on kenties tutkijoista ärsyttävää inhimillistämistä. Minusta se on tärkeä tarinankerronnallinen kikka, jolla päähenkilöstä saadaan samaistuttava tyyppi. Että sen kohtalo alkaa kiinnostaa.
Tärkeys ei ole kiinnostavaa
Oleellisin oppini onkin, että tärkeä aihe ei ole sama kuin kiinnostava. Meidän (toimittajien ja mielellään myös tutkijoiden) täytyy keksiä se näkökulma ja käsittelytapa, millä tärkeä muuttuu kiinnostavaksi. Se ei yleensä ole helppoa, mutta tyydyttävää jos lopputulos onnistuu! Onnistuminen on minulle sitä, jos yksikin ihminen kommentoi viihtyneensä juttuni äärellä. Että jotain on jäänyt käteen, “tätäpä en tiennytkään” tai “nyt katson eri silmin tätä lajia”. Silloin on toivoa, että voi vaivihkaa muuttaa ihmisten asenteita laajemminkin.
Toivotko näkyvyyttä tutkimukselle?
Mieti näitä seikkoja:
1. Esiintymistaidot. Esiintymistä täytyy vain harjoitella. Science Slam, Tiedekulman tapahtumat ja muut populaarit esiintymistilaisuudet ovat loistavia treenimahdollisuuksia. Kuulijat pysyvät hereillä ja ottavat minkä tahansa aiheen vastaan, mikäli esiinnyt vakuuttavasti. Yleisössä voi hyvin olla toimittajia, jotka samalla kiinnostuvat aiheestasi.
2. Selkosuomea. Hienot termit eivät kiinnosta, eivätkä ne ole sanomasi kannalta oleellisia. Opettele kertomaan aiheesta niin simppelisti ja konkreettisesti kuin ikinä mahdollista. Tämä on ymmärrettävästi haastavaa, koska tutkija on tottunut puhumaan aiheesta englanniksi ja erikoissanastolla.
3. Tärkeä ei ole sama kuin kiinnostava. Voit jo itse miettiä, miten aiheen voisi verhota tarinaksi, joka koskettaisi ihmisiä. Tarinassa on koukuttava alku, keskikohta ja loppu. Siinä on samaistuttava päähenkilö, haasteita ja niiden voittamista.
4. Tunnetta tarinaan. Tunteiden kautta faktat jäävät mieleen. Kuulijassa pitää tapahtua reaktio: söpöä, surullista, hauskaa, ällistyttävää, järkyttävää.. tämä pätee vahvasti myös some-sisältöihin: Lukija/katsoja haluaa jakaa jutun, jos se on aiheuttanut tunnereaktion. Neutraalia, hajutonta ja mautonta sisältöä ei jaeta, vaikka se olisi kuinka tärkeää.
5. Valmis kuvamateriaali lisää median kiinnostusta. Usein tutkimusaiheet ovat sellaisia että niitä on jälkeenpäin vaikea lavastaa – aito kuva- ja videomateriaali on suuri plussa. Voit myös miettiä yhteistyötä toimittajan kanssa jo varhaisessa vaiheessa, että ehtisitte yhdessä suunnitella tarvittavaa kuvamateriaalia ja tarinallisuutta ennen kuin tulokset ovat valmiit ja artikkeli julkaistu.