Viimeisen sadan vuoden aikana metsätiaisten valtasuhteet ovat menneet uusiksi

Hömötiainen on ollut uusimman lajien uhanalaisuusarvion puhutuin ja puhuttelevin esimerkki hiljaisesta tappajasta eli kuudennesta lajien sukupuuttoaallosta. Kuten tutkijat ovat kertoneet, suurin yksittäinen syy on hömötiaiselle sopivien metsien hupeneminen ja pirstaloituminen. Pelkkä metsien voimaperäinen muutos ei kuitenkaan selitä hömötiaisen ahdinkoa kokonaan. Kyseessä moni-ilmeisempi ilmiö, jonka käynnistäjänä ja kiihdyttäjinä me ihmiset toimimme.

Väitettäni perustellakseni otan lapintiaisesimerkin, joka kertoo hiljaisen tappajan voimasta ja laajuudesta. Sata vuotta sitten lapintiainen oli Koillismaan metsien valtalaji pajulinnun, urpiaisen ja järripeipon kanssa. Tähän lopputulemaan päätyi lintulaskentojen pioneeri, eläintieteilijä Einari Merikallio tutkiessaan kesällä 1917 Kuusamon ja Sallan luontoa kansallispuistojen perustamistyötä varten. Merikallio raportoi lapintiaisen olevan kaikkialla yleinen lintu, paikoin jopa ”ylen yleinen lintu”.

Nyt Merikallion tietoja on vaikea uskoa todeksi. Sadassa vuodessa ovat eri tiaislajien esiintyminen ja runsaussuhteet muuttuneet tyystin. Talitiainen on vallannut elintilaa kaikkialla. Talitiaisen Merikallio tapasi ainoastaan kerran, Paanajärven Mäntyniemessä. “Mustanauhaisena tiaisena” tuolloin tunnettu talitiainen oli joillekin paikallisille tuttu, mutta hyvin harvinainen lintu tuohon aikaan. Sinitiainen on alueelle 1960-luvulla ilmaantunut uudisasukas, joka runsastuu koko ajan etenkin asutuksen liepeillä.

Merikallio totesi sata vuotta sitten nyt erittäin uhanalaiseksi arvioidun hömötiaisen jäävän lapintiaisten monta kertaa suuremman lukumäärän johdosta kokonaan varjoon, melkeinpä huomaamatta. Uhanalaisuudestaan huolimatta hömötiainen on tällä hetkellä monin verroin lapintiaista yleisempi Koillismaalla. Lapintiainen taantuu metsien ikärakenteen muuttumisen ja metsien pirstoutumisen johdosta sekä oletettavasti yhteisiä metsäelinympäristöjä asuttavien lintulajien kilpailun seurauksena. Sekapesinnät hömötiaisen kanssa ovat myös lisääntyneet, koska lapintiaisen on paikkauskollisena yhden metsikön asuttajana yhä vaikeampi löytää oman lajin puolisoa. Suvun jatkaminen toisen lajin kanssa johtaa valitettavasti pidemmän päälle suvun sammumiseen.

Oulun yliopiston ekologian kenttäkurssilaisten aineisto kuvaa lapintiaisen kurjistuvaa tilannetta. 2000-luvun alkupuolella lapintiaisia esiintyi lähes viidenneksessä tutkimuspisteistä, viime vuosina lapintiaisia ei ole ollut enää lainkaan. Oulangan kansallispuisto näyttäisi tarjoavan lapintiaisille hieman otollisemmat elinolot, mutta puistostakin laji näyttää taantuvan kovaa vauhtia. Sen kanta on romahtanut viimeisten vuosikymmenten aikana esiintymisensä etelärajoilla Kuusamossa.

Miksi metsätiaisten valtasuhteet ovat sitten kääntyneet päälaelleen? Jospa kysymyksen asettelisikin menestyjien näkökulmasta. Miksi tali- ja sinitiaiset ovat vallanneet elintilaa kovaa vauhtia?

Kulttuuriympäristöissä viihtyvät tali- ja sinitiainen hyötyvät ihmisen läsnäolosta monin tavoin.Talviset ankarat olosuhteet koituvat monen pikkulinnun kohtaloksi. Talviruokinnan ja linnunpönttöjen yleistyminen, rakennetun ympäristön tuoma suoja ja luontaisiin elinympäristöihin verrattuna pienempi petojen saalistuspaine ovat siivittäneet molemmat lajit nopeaan kannan kasvuun. Etenkin talitiainen on vahva kilpailija, joka aivan konkreettisesti eliminoi samaa resurssia havittelevia yksilöitä. Groningenin yliopiston tutkijoiden video kertoo talitiaisen ja kirjosiepon välisestä kilpailusta linnunpöntöistä ja sen ilmastonmuutokseen kytkeytyvistä juurisyistä.

Hömötiainen näyttää uhanalaistumisessaan kulkevan samoja polkuja kuin lapintiainen. Heikompana kilpailijana se joutuu väistymään vahvempiensa tieltä. Ongelmallista vain alkaa olla se, ettei ole minne väistyä.

Kokonaisuutena hiljaisen tappajan pysäyttäminen vaatii järeitä toimia, koska ilmiö on niin kaikenkattava ja pitkälle edennyt. Ilmastonmuutoksen ja kuudennen sukupuuttoaallon todellisuuteen on vihdoin herätty viime kuukausina. Ilmastoaktivistien ja Extinction Rebellion  ryhmittymän aloittamat kansanliikkeet haastavat päättäjät todenteolla miettimään keinoja ilmiön nujertamiseen.

Suomen metsälinjaus haastaa poliittiset päättäjät tieteellisen tiedon äärelle

Pariisin ilmastosopimus, napajäätiköiden sulaminen, kuudes sukupuuttoaalto ja Suomen metsäpolitiikka ovat olleet tiiviisti kesän 2017 uutisotsikoissa.

Nämä uutiset saavat minut hämilleen. Ei siksi, etteivätkö ilmiöt olisi valitettavan tuttuja. Vaan siksi, että aiheiden mittavan uutisoinnin ja tutkijoiden painokkaiden viestien jälkeenkin Suomen poliittiset päättäjät sulkevat korvansa tutkimustiedolta. Biotalouteen liittyvät suuret taloudelliset intressit ajavat ilmaston- ja monimuotoisuustavoitteiden ohi.

Biotaloushehkutus tuo mieleen takavuosien Talvivaara-intoilun. Suuri taloudellinen mahdollisuus, toive paremmasta tulevaisuudesta saa päättäjät sokaistumaan kaikilta riskeiltä ja epävarmuuksilta, joita päätöksiin liittyy.

Merkittävä ero Talvivaaran ja Suomen metsästrategian välillä on se, että ympäristökatastrofin laajuudesta huolimatta Talvivaarassa on kyse paikallisesta hankkeesta. Sitä vastoin Suomen metsälinjaukset vaikuttavat koko maassa ja yli maan rajojen.  Suomen hallituksen toive lisätä metsien vuosihakkuita noin 66 miljoonasta noin 80 miljoonaan kuutioon vaikuttaa myös vuosikymmeniä eteenpäin.

Penikkavaaran kaltaiset luonnonmetsät toimivat hiilinieluina. Ilmakehän hiilidioksiidi sitoutuu puustoon vuosisadoiksi.

Metsäluonnon monimuotoisuuden kannalta vaikutukset ovat vuosikymmenten sijaan pikemminkin vuosisatoja. Sukupuuttoon kuolevien lajien osalta lopputulema on peruuttamaton.

Kotimainen metsäkeskustelu niputtaa monesti abstraktiksi jäävän kansainvälisen ympäristökeskustelun konkreettiseksi kysymykseksi. Mikä on metsiemme kestävä hakkuumäärä? Kuinka monta kuutiota voimme käyttää puuta niin, että samanaikaisesti onnistumme hillitsemään ilmastonmuutosta ja metsäluonnon köyhtymistä?

Tutkijoiden viimeaikaiset viestit ovat olleet poikkeuksellisen selväsanaisia

Suomessa 68 ympäristö- ja ilmastokysymyksiin perehtynyttä tutkijaa varoitti hallituksen biotalousinnon kiihdyttävän ilmastonmuutosta ja köydyttävän metsäluontoa. Tutkijoiden mukaan julkisuuteen on välittynyt väärä kuva siitä, mitä puupohjaisen bioenergian voimakas lisääminen tarkoittaa päästöille ja luonnon monimuotoisuudelle.

Myös ilmastoalan 15 huippututkijan Ilmastopaneeli korosti riskejä, jotka liittyvät hallituksen erittäin korkeaksi asetettuun biopolttoaineiden käyttötavoitteeseen. Paneelin mukaansa se voi pahimmillaan johtaa epäviisaaseen ainespuun käyttöön biopolttoaineiden valmistamisessa.

Ilmastonmuutostutkijat kertoivat tiedelehti Naturessa ihmiskunnalla olevan kolme vuotta aikaa estää ihmiskuntaa uhkaava ilmastokatastrofi. Ensihoidoksi he listaavat kolme keinoa:

• Käytetään tieteellistä tutkimusta ohjaamaan päätöksentekoa ja tavoitteiden asettelua.
• Laajennetaan nykyisiä uusiutuvien energiamuotojen ratkaisuja nopeasti.
• Rohkaistaan optimismiin ja asetetaan kunnianhimoisia tavoitteita.

Luonnonsuojelubiologit lyövät puolestaan karut luvut pöytään lajien kuudennesta sukupuuttoaallosta. Aiemmissa arvioissa meneillään olevan joukkotuhon todellinen laajuus on aliarvioitu keskittymällä vain sukupuuton partaalla oleviin lajeihin. Tutkijoiden mukaan selkärankaisten eläinten massiivinen kato uhkaa koko ihmissivilisaatiotakin kannattelevaa luontoa.

Paikallisten nisäkäspopulaatioiden häviäminen maapallolla. Mitä tummemman sininen alue on, sitä suurempi osa paikallista nisäkäspopulaatioista on hävinnyt. Lähde: Gerardo Ceballos ym. 2017: PNAS. Julkaistu Proceedings of the National Academy of Sciences USA luvalla.

Olisiko totuutta kuitenkin katsottava silmiin?

Uusimmat tutkimustulokset ja kansainvälisen tiedeyhteisön viestit muodostavat kiusallisen ja epämieluisan totuuden. Ymmärrettävää ja houkuttelevampaa on kytkeä päätökset poliittisesti helpommin hyväksyttäviin lyhyen ajan talous- ja työllisyysargumentteihin.

Epämiellyttävän ja pelottavan asian sivuuttaminen on inhimillistä. Eikä pelkästään inhimillistä, vaan olemme perhepiirissä todenneet ohikatsomisen löytyvän jopa koirien käyttäytymisvalikosta. Lapinkoiramme Velmu on nolostuttavan ärhäkkä muita uroskoiria kohtaan. Liian isot koirat Velmu kuitenkin ohittaa täysin huomiotta. Noin 70 cm säkäkorkeus saa koiran muuttumaan läpinäkyväksi ja hajuttomaksi Velmun aistimaailmassa. Ihmisille globaalit ympäristöhaasteet tuntuvat olevan näitä ”liian suuria koiria”.

Meitä kansalaisia kannustetaan tekemään omasta puolestamme ilmastotekoja – vähentämään lentomatkustamista, siirtymään kasvisten käyttöön, sammuttamaan valot ja sähkölaitteiden valmiustilat. Ja näinhän se on – jokainen voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa ja olla osa ratkaisua.

Suomalaisilla poliittisilla päättäjillä on nyt kuitenkin poikkeuksellisen suuri mahdollisuus vaikuttaa laajemmin. Uskon ja toivon, että heiltä löytyy viisautta ja kauaksinäkemisen kykyä, kunhan he vain uskaltavat nousta tarkastelemaan asiaa yli lähivuosien talous- ja työllisyyshyötyjen. Ja kuuntelemaan tutkijoita. Ainakin se on vähintä, mitä me kansalaiset voimme päättäjiltä toivoa.

Milloin Oulankajoki luo tänä vuonna jäänsä? Keskimäärin jääpeitteinen aika on lyhentynyt 50 vuodessa 50 päivää.

On toukokuun 13 päivä. Katselen Oulankajoen talvista asua – joki on melkein kokonaan umpijäässä. Pieni avoin sula uoma Kiutakönkään alapuolella. Ilma synkkenee nopeasti ja taivaalta alkaa tulla ensin rakeita, sitten isoja lumihiutaleita. Ja ailahtelevan kevätsään tapaan kohta paistaa aurinko täydeltä terältä.

Kiutaköngäs jymyää ja kohisee joen vähävetisyydestä huolimatta tapansa mukaan. Veden pinta on reilut kolme metriä alle huipputulvalukemien. Eihän tämän näin pitänyt mennä – tarkoitukseni oli päästä aistimaan jokakeväinen luonnon näytelmä, Oulankajoen kevättulva.

Tämä kevääntulo maistuu ihan Eino Leinon kevättalvelta:

”Laulu kevättalvella
Sula jääni, suo mun vieriä, virrata vapaana”,
näin keväälle huokasi talvi.
”Kenties, jos päivän on tahto niin, me vuotamme kai vielä viikon, kaks, kenties, kenties”, kevät lauloi.

Oli miten oli, kyllä se kevään lämpö tänäkin vuonna tulee jossakin vaiheessa. Hidas ja viipyilevä kevään tulo ennakoi rajua kevättulvaa. Ympäristöhallinnon ennusteen mukaan tulvahuippu saavutetaan Oulankajoen vesistössä todennäköisimmin 26.5.2017. Saapa nähdä.

Viipyilevä kevät ennakoi myös ilmastoskeptikkojen heräämistä. Ilmastonmuutos ja ihmisen rooli muutoksessa on helppo kiistää ihmismieltä kiinnittävällä, tuoreimmalla kokemuksella säästä. Totta on se, mitä nyt koemme ja tunnemme, mutta yksittäisen havainnon kautta ei voi yleistää.

Onneksi emme ole yksittäisten hetkellisten havaintojen ja miesmuistin varassa. Oulangan tutkimusasema ja Suomen ympäristökeskus ovat keränneet Oulankajoen käyttäytymisestä seurantatietoa vuodesta 1966 lähtien. Kuinka poikkeuksellinen tämä kevään tulo on verrattuna koko seurantajaksoon? Onko Oulangan tulvimisessa tapahtunut muutoksia viimeisten 50 vuoden aikana? Mitkä ovat ääriarvot tuolla seuranta-ajalla?

Oulangan kevättulva on aikaistunut noin kahdella viikolla 50 vuotisen (1966–2016) mittaushistorian aikana. Keskimäärin Oulankajoen tulvapiikki ajoittuu toukokuun 18:lle päivälle, jolloin veden korkeus on ollut 312 senttiä. Myöhäisimmillään Oulankajoki luopui jääkannestaan vuonna 1971, jolloin joki vapautui jäistä vasta kesäkuun ensimmäisenä päivänä. Toisessa äärilaidassa ovat vuodet 1990 ja 2011, jolloin jäät lähtivät jo 28 huhtikuuta.

Mittaushistorian rajuin tulva on koettu 22.5.1973, jolloin jokiveden pinta ulottui Oulankajoen ylittävän sillan betonipilariin kiinnitetyn mittalaatan mukaan 478 sentin korkeudelle. Tuona päivänä Oulankajoessa vettä virtasi enimmillään 462 kuutiometriä sekunnissa. Oulankajoki on nimensä veroinen tulviva vesi. Suurimman ja pienimmän virtaaman välinen ero on 150-kertainen.

Maksimivirtaaman (462 kuutiometriä/sekunti) ja minimivirtaaman (3,1 kuutiometriä/sekunti) ero kertookin paljon Oulankajoen luonteesta. Kesäkuivien aikana leppeästi Paanajärveä kohti mutkitteleva joki muuttuu keväisin rajuksi ja väkivaltaiseksi tulvivaksi vedeksi. Tulva onkin jokakeväinen nähtävyys.

Tänä keväänä palataan entisaikaan, jossa jääkansi juroo joella pitkälle toukokuuta ja tulva saavuttaa huippunsa toukokuun lopulla. Viime vuosina jäiden lähtö on ajoittunut keskimäärin kuukauden varhaisemmalle ajalle verrattuna 50 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen. Tulvan aikaistuminen keväällä kielii etenkin kevään muuttuneista lämpötiloista. Kun Oulankajoki myös jäätyy noin kuukauden myöhemmin syksyllä, jääpeitteinen aika on lyhentynyt 50 vuodessa lähes kahdella kuukaudella (noin 50 vuorokautta).

Suomen ympäristökeskuksen vesistöennusteen mukaan maksimivedenkorkeus saavutetaan todennäköisimmin 26.5.2017. Karhunkierros Nuts:iin osallistuvat ultramaratoonarit pääsevät näin ammentamaan energiaa omaan suoritukseensa alkuvoimaisesta Oulangan kevättulvasta.

Linkit:

Kiutakönkään webkamera http://oulankalw.oulu.fi/outacam.html

Oulankajoen vedenkorkeusseuranta ja ennusteet: http://wwwi2.ymparisto.fi/i2/73/q7300100y/wqfi.html

Oulankajoen kevättulvaa 2015 ja 2016 – video https://youtu.be/RUm9bXVguw8

Ylisuuri porokarja tuhosi talvilaitumensa

Pitäisikö poromiesten palata elinkeinon alkujuurille ja siirtyä lihantuotannosta veto- ja kantoporojen pariin?

Viime talvena yhä harvempi talvilomalainen näki poroja autonsa ikkunasta matkalla pohjoisen hiihtokeskuksiin. Porottomuus saattaa ihmetyttää, sillä kesäaikaan poroja liikkuu teiden varsilla riesaksi asti. Tähän on selvä syy. Porot kerätään nykyisin pihatarhoihin talvisin. Porojen talvilaitumilta jäkälät on kaluttu loppuun vuosikymmeniä sitten, eikä kunnon vanhoja luppokuusikkoja ole kuin sirpaleina siellä täällä.

Miksi näin on tapahtunut?

Pohjois-Suomen uudisasukkaat oppivat metsäsaamelaisilta, kuinka verraton apu poro oli ihmisten ja tavaran kuljettamiseen tiettömillä taipaleilla. Poro on sopeutunut kylmänkaruihin oloihin ja niukkaan ravintoon. Se löytää luontaisesti parhaat kulkureitit vaikeissa maastoissa ja paksun lumen aikaan. Poro oli alkujaan ihmisen palvelija. Kun poron työikä tuli täyteen tai se ei syystä tai toisesta sopinut vetoeläimeksi, oli itsestään selvää hyödyntää talja, lihat ja kaikki muutkin poron käyttökelpoiset osat tarkoin. Kun hevoset ja autot syrjäyttivät porot vetoeläiminä 1900-luvun alkupuolella, porotaloudessa siirryttiin poronlihan tuottamiseen.

Porokarjan pääluku on 1700-luvulta kasvanut yli kymmenkertaiseksi verrattuna tähän päivään. Poromiehen tili riippuu teuraseläinten määrästä. Tällä hetkellä Suomessa saa olla vuosittain enintään 203 700 talven yli säilyvää eloporoa ja 100 000 teurasporoa.

Nykyporonhoito perustuu siihen, että poro hakee itse eväänsä luonnonlaitumilta. Talvella sen luontaista ruokaa ovat maajäkälät ja puilla kasvavat luppo ja naava. Jäkälä kasvaa hitaasti kärjestään ja lahoaa tyveltään. Poron ykkösherkku palleroporonjäkälä venyy noin neljä millimetriä vuodessa.  Vaikka laidunnus loppuisi kokonaan, yhtenäisen jäkäläpeitteen palautuminen vie pari vuosikymmentä. Tätä nykyä kunnon jäkälikköä ei Pohjois-Suomesta löydy.

Porojen luontaiset talvilaitumet ovat heikentyneet ja pirstoutuneet. Nykyinen poromäärä ylittää talvilaidunten uusitumiskyvyn eikä perinteinen laidunkierto toimi. Porot selviävät talven yli lisäruokinnalla. Ne ruokitaan lisärehulla maastoon tai otetaan pihatarhoihin talviaikana.

Paliskunnat mainitsevat pedot usein poronhoidon suurimpana uhkana. Pahin ja visaisin ongelma taitaa kuitenkin olla ylisuuri porokarja. Tässäkin asiassa totuuden silmiin katsominen on epämiellyttävää. Porojen määrä on erittäin herkkä aihe, jota poliitikot eivät mielellään käsittele älyllisen rehellisesti. Talvilaidunten loppuun kulumisen ohella suuret poromäärät aiheuttavat paljon yhteentörmäyksiä. Maanviljelijät, mökkiläiset ja puutarhurit eivät hyvällä katso laiduntavia ja sotkevia poroja. Tieliikenteessä konkreettisia yhteentörmäyksiä, porokolareita tapahtuu vuosittain noin 4000.

Porot ja poronhoito on vaalimisen arvoista pohjoista kulttuuria ja huikean tärkeä osa Lapin matkailubrändiä. Kukaan ei varmaan halua poron olevan ruokinnasta riippuvainen kotieläin, vaan sen halutaan jatkossakin olevan luonnonlaitumilla laiduntava eli jutaava puolivilli pohjoinen eläin. Paliskunnat ovat pyrkineet jo sopeuttamaan poromääriä laidunten kestokyvyn mukaisiksi, mutta luonnonlaitumien palautuminen vaatii vielä tuntuvampaa poromäärien pienentämistä.

Pitäisikö porotalouden palata juurilleen ja siirtää elinkeinon pääpainoa lihantuotannosta veto- ja kantojuhtien kouluttamiseen ja käyttöön? Matkailukäyttöön on nyt rekisteröity vajaa tuhat poroa. Tämä luku voisi olla moninkertainen. Porojen kouluttaminen ja pororaitomatkailun kehittäminen toisi uudenlaisia porotalouden työpaikkoja ja lisäarvoa koko ajan kannattavuuden kanssa taistelevalle elinkeinolle.

Petteri Punakuono on paljon teuraspainoaan arvokkaampi elämysten tuottaja ja pohjoisen kulttuurin lähettiläs. Porotilalla vierailu on monen Lapin matkailijan talviloman huippuhetki – poroajelu ja porojen ruokkiminen ovat ikimuistettavia elämyksiä etenkin perheen pienimmille.  Olisiko nyt on oikea hetki tarjota tämä elämys yhä useammalle matkailijalle Lapin eläessä kovinta kansainvälisen matkailun huumaansa ikinä?