Kolme kesäistä päivää. Ne olen käyttänyt tehokkaan epätehokkaasti tietokoneella istuen ja pohtinut biologi-minuuttani.
Vuoden vanhana filosofian maisterina minun on vielä vaikeaa luoda omaa ammatillista identiteettiä, kun työnkuva muuttuu parin kuukauden välein. Olen tässä vuoden aikana törmännyt pariinkin otteeseen hullunkuriseen ongelmaan ammattiani kysyttäessä: en ole osannut vastata. Hullunkurisen tästä tekee se, että olen opiskellut peruskoulun jälkeen kahdeksan vuotta ja suorittanut ylioppilastutkinnon jälkeen sekä ylemmän että alemman korkeakoulututkinnon. Silti minulla ei ole varsinaista ammattia. Enkä usko olevani yksin tämän asian kanssa.
En muuten yhtään tykkää tuosta oppiarvon nimestä. Mitä se kenellekään kertoo, että olen filosofian maisteri? Yleensä sanon vain suoraan valmistuneeni biologiksi. Tarkemmin sanottuna ekologiksi. Minusta kuitenkin tuntuu, että täysiveriset ekologit ovat jo maastossa ja tekevät vapaa-aikanaankin vähintään jonkinnäköistä kevätseurantaa. Itse istun laboratoriossa pipetoimassa dna:ta. Jostain syystä evoluutiobiologian erikoistumismerkintäni jäi pois valmistumispapereista.
Ammatillisen identiteetin rakentuminen vaatii tutkintotodistuksen lisäksi käytännön työssä harjaantumista. Biologian tutkijana se tarkoittaa erityisesti itsenäistä työskentelyä oman tutkimuksen parissa. Tähän vaadittavia taitoja ei vielä maisteriopinnoissa saavuteta, vaan tutkijan virkaan vaaditaan yleensä vielä tohtoriopintoja, joissa tutkijan siipien kantamista harjoitellaan väitöskirjatyöntekijänä.
Hyvän alun jälkeen omat väitöstutkimukseni valkohäntäpeurojen kannanarvioinnin parissa joutuivat erätauolle yhtä aikaa rahoituksen kanssa. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Toisaalta olen silti tehnyt väitöskirjani eteen paljon töitä. Olen taas kuluttanut useita palkattomia päiviä apurahahakemusten kirjoittamiseen. Tämän ohella olen töissä biologian laitoksella ja pidän kyllä kovasti siitäkin. Syksyllä pääsen taas myös maastoon asentelemaan riistakameroita. Näistä maastotöistä tulen myös kirjoittamaan #muutos-lehden jutussani.
On hankalaa yrittää luovia akateemisessa maailmassa ja rakentaa tutkijaidentiteettiään, kun rahoitus takkuaa. Olisi lisäksi helpompaa, kun voisi vastata kyseleville sukulaisille tekevänsä omaa tutkimustaan yliopistolla. Sen sijaan joutuu katselemaan varpaisiin ja kertomaan olevansa oikeastaan jatko-opiskelija, hakevansa apurahoja ja tekevänsä siinä ikään kuin sivussa töitä. Ikuinen opiskelija. Siltä se akateemisen maailman ulkopuolelle näyttää. Helposti pystyy aistimaan ilmassa kysymyksen, jota ei kuitenkaan sanota ääneen: Pitäisikö sinun mennä ihan oikeisiin töihin?