Parhaillaan on käynnissä sosiaalisessa mediassa #vaihtoehtoeskolle– kampanja. Kampanja muistuttaa tiedejulkisuuden todellisuudesta – tuoreimman Tiedebarometrin mukaan valtaosa kansasta osaa nimetä vain ja ainoastaan yhden tieteenharjoittajan, tähtitieteen professori Esko Valtaojan. Kansan arvostama ja rakastama Esko toimii kuten tiedeviestintäkoulutuksissakin neuvotaan: ottaa rohkeasti kantaa ja kertoo näkemyksiään muustakin kuin tähtitieteestä, esimerkiksi ympäristöhaasteista ja niiden ratkaisuista. Ongelmallista yksiäänisessä sankaritutkijuudessa on se, että suuri yleisö ei välttämättä osaa kyseenalaistaa tutkijan näkemyksiä sen perusteella, pohjautuvatko ne tutkijan tutkimukseen vai ainoastaan valistuneeseen mielipiteeseen.
Edeltävä esimerkki kertoo mielestäni kahdesta tiedeviestinnän haasteesta. Ensimmäinen haaste liittyy mediaan. Julkiseen keskusteluun tarvitaan monipuolisempaa kavalkadia tutkijoita, ei yksinpuhelemaan vaan vuoropuhelemaan ja väittelemään maailmasta erilaisten tieteenalojen äänillä. Yksittäiset tutkijat kasvoineen ovat tieteelle tärkeitä siitä huolimatta, että tiedettä ei tehdä yksin, koska ihminen janoaa samaistumiskohteita ja eläviä esimerkillisiä lajitovereita.
Toinen ja suurempi haaste liittyy tieteellisen tiedon ja muun tiedon välisen eron tunnistamiseen. Kuten Eskon kollega, kosmologian professori Kari Enqvist on hyvin kiteyttänyt:
”Ihmiset eivät ymmärrä, mitä tiede on. Tiede ei ole sama kuin totuus. Se on menetelmä, kuin lapio. — Tarkoitus onkin, että tiede kaivaa esiin kertomuksen maailmasta, joka on luotettavimman ja ristiriidattomimman oloinen.”
Jotta ihmiset ymmärtäisivät mitä tiede on, tarvitsemme eri alojen tutkijoilta kertomuksia ja selitystä tuosta kaivannasta. Tutkimus on huomattavasti hitaampaa, epävarmempaa ja haastavampaa hommaa kuin mielipiteen, vaikkakin valistuneen, rakentaminen. Esimerkiksi ilmastonmuutos on tuhansien tutkijoiden pitkiin, kymmenien vuosien aikasarjoihin perustuva kollektiivinen näkemys siitä, että ilmasto muuttuu ja muutos on ihmisen aiheuttama.
Omassa työssäni Nesslingin Säätiössä pohdin aktiivisesti ratkaisuja molempiin edellä mainitsemiini haasteisiin, koska säätiön sääntöihin kirjattuna tarkoituksena on edistää ympäristönsuojelua kehittävää tutkimusta ja tarkoituksen toteuttamisen muotona muun muassa mielipiteen saaminen suosiolliseksi tällaiselle tutkimukselle ja sen päämäärille. Ratkaisuna haasteisiin voisi olla aktiivinen tutkijuus, johon säätiö erilaisin keinoin kannustaa. Aktiivinen tutkijuus on oman tutkimuksensa sijoittamista tieteen palapelille ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Aktiivinen tutkijuus on omalle tutkimukselle keskeisten tiedon hyödyntäjien, yhteistyömahdollisuuksien ja viestintäkanavien tunnistamista. Aktiivinen tutkijuus on ennen kaikkea oman äänen rohkeaa käyttöä, mutta myös toisten äänten kuuntelua, sillä ymmärrys ja siten eheimmän maailmankuvan rakentaminen syntyy vuoropuhelusta.