Lainsäädännölle tuntematon laji

Kahdeksan vuotta sitten Luonnontieteellisen keskusmuseon alla toiminut nisäkäsnimistötoimikunta antoi ehdotuksensa maailman nisäkkäiden uusista suomenkielisistä nimistä. Muutosten taustalla oli muun muassa yritys saada nimistä yhteneviä lajien taksonomisen eli tieteellisen luokittelun kanssa. Tällöin eläinten sukulaisuussuhteet tulisivat tarkemmin huomioiduiksi.

Tuolloin myös valkohäntäpeuran (Odocoileus virginianus) uudeksi nimeksi ehdotettiin valkohäntäkaurista, jotta laji olisi kielellisestikin lähempänä Suomen muita pienempiä hirvieläimiä; metsäkaurista (Capreolus capreolus) ja täpläkaurista (Dama dama).

Olen nyt joutunut omien tutkimusteni vuoksi miettimään, mitä nimeä tutkimuslajistani pitäisi virallisesti käyttää. Olen kuitenkin pärjännyt tuttavallisesti valkohäntäpeuralla tutkijoiden, metsästäjien ja muiden luontoharrastajien yleisesti käyttäessä tuota nimeä.

Valkohäntäpeura on istunut omaan kieleenikin paremmin, koska olen tottunut pienestä pitäen kutsumaan lajia sillä nimellä. Olen kotoisin lajin melko tiheän kannan alueelta Varsinais-Suomesta, jossa muiden hirveä pienempien hirvieläinten puuttuessa valkohäntäistä kaurista kutsutaan lähinnä peuraksi ja pienempää metsäkaurista kauriiksi.

Voin siis myöntää, että valkohäntäkauris kuulostaa minulle edelleen hieman vieraalta lajilta. Kuten myös täpläkauris, joka oli siis nimistötoimikunnan ehdotus vanhan kuusipeuran tilalle.

Yritin kysyä virallista linjaa nimenkäyttöön Kotimaisten kielten keskuksesta. Sieltä minulle kerrottiin, että valkohäntäkauriin vakiintuminen kieleen on yhä kesken ja sitä käytetään rinnakkain valkohäntäpeuran kanssa.

Vanha nimi ei ole jäänyt vain valkohäntäkauriin levinneisyysalueella elävien ihmisten murteisiin, vaan myös virallisemmille tahoille, mukaan lukien Luonnonvarakeskuksen (Luke), Riistakeskuksen ja Metsästäjäliiton.

Suomen Luonnossa käytetään nimistötoimikunnan suositusten mukaisesti nimeä valkohäntäkauris. Ymmärrän hyvin päätoimittaja Heikki Vasamiehen kommentin siitä, että tämänkaltaisella erikoismedialla on erityinen vastuu myös nimiasioissa. Kun nimeä käytetään näin julkisesti, voi se lopulta vakiintua – jos on vakiintuakseen.

Uusien nimiehdotusten vakiintuminen vaatii tietoista muutosta nimenkäytössä. Itse olen nyt Suomen Luonnon alla lajista kirjoittaessani saanut itseni kiinni lipsauttamasta suustani valkohäntäkaurista ihan huomaamattani. Ja onhan lajeja alettu kutsua uusilla nimillä aiemminkin. Jos ei mennä ihan jalopeura ja leijona -esimerkkiin asti, niin kutsutaanhan mäyrääkin jo nykypäivänä lähinnä vain mäyräksi – eikä enää metsäsiaksi.

Vuotta 2008 uudemmissa yläasteen oppikirjoissa käytetään valkohäntäkauriista suositusten mukaista uutta nimeä. Luulisi, että uusien nimien opettaminen onnistuisikin helpommin uudelle sukupolvelle kuin vuosia tai vuosikymmeniä lajin parissa työskennelleille tutkijoille tai metsästäjille. Jos lapset kuitenkin kuulevat arkipäiväisissä keskusteluissa käytettävän valkohäntäpeuraa, ei parilla oppitunnilla käytetystä nimestä jää mieleen hataraa muistijälkeä kummempaa. Paitsi se, että opettaja sanoi molempien nimien olevan oikein.

Onko keinotekoista yrittää muuttaa jo vakiintunutta? Nisäkästoimikunta ei tosin ehdotusta tehdessään katsonut valkohäntäpeuran olevan vakiintunut nimi ja viittasi myös siihen, ettei kyseessä ole alkuperäislajimme. Minä kuitenkin sanoisin, että valkohäntäpeura on jo vakiintunut nimi. Nyt eletään kuitenkin aikaa, jolloin laji on ollut Suomessa jo neljännen ihmissukupolven ajan. Tietenkään nimen muuttuminen kansan suussa ei ole silti mahdotonta, jo aiemmin kertomieni onnistuneiden esimerkkien valossa.

Miten sitten tässä tapauksessa uusi nimi auttaa sukulaisuussuhteiden hahmotuksessa? Käytettäessä nimiä valkohäntäpeura ja kuusipeura, sukulaisuussuhteisiin liittyviä sekaannuksia voi sattua koskien isompaa hirvieläinlajiamme metsäpeuraa (Rangifer tarandus fennicus), jonka kanssa ne eivät kuulu samaan Rangifer-sukuun. Tieteelliset lajinimet ja niiden tulkinta eivät ole monelle tuttuja, joten uudet nimiehdotukset voivat näin täsmentää sukulaisuussuhteiden tuntemusta. Tieteellisissä nimissähän nimen ensimmäinen osa toimii lajin ”sukunimenä” ja toinen osa lajinimenä.

Metsäpeuraa on perinteisesti kutsuttu lyhyemmin peuraksi. Metsäpeura ja poro ovat molemmat saman lajin, peuran (Rangifer tarandus) Suomessa esiintyviä alalajeja. Poro on lähinnä peuran yhden alalajin, tunturipeuran (Rangifer tarandus tarandus) kesytetty muoto (tieteellisen lajinimen kolmas osa viittaa juuri alalajiin). Tässä tapauksessa nisäkäsnimistötoimikunta halusi kunnioittaa vanhaa vakiintunutta suomenkielistä nimeä jättämällä nimen peura etuoikeutetusti lajille itselleen, eikä valkohäntäisille tai pilkullisille kauriille.

Vaikka uudet suomenkieliset nimet auttavat olemaan sotkematta valkohäntäkaurista ja täpläkaurista peurojen sukuun, täytyy muistaa, ettemme silti voi suomenkielisten nimien perusteella päätellä tarkemmin muiden Suomessa esiintyvien hirvieläinten sukulaisuussuhteita. Yritän seuraavaksi hieman selventää, mitä tällä pilkunviilauksella tarkoitan.

Kaikki Suomen hirvieläimet kuuluvat ylempänä tieteellisessä luokittelussa samaan hirvieläinten heimoon (Cervidae). Heimon jälkeen lajeja voidaan luokitella tarkemmin alaheimoihin, sukuihin, lajeihin ja vielä mahdollisesti alalajeihin, kuten metsäpeuran tapauksessa. Valkohäntäkauriin, metsäkauriin, hirven ja peuran suvut kuuluvat kaikki samaan kauriiden (Capreolinae) alaheimoon. Täpläkauris sen sijaan kuuluu jalokauriiden (Cervinae) alaheimoon. Vaikka Suomen Lajitietokeskuksen portaaliin ei vielä sopisikaan viitata, voi sieltä katsoa kaavamaisesti havainnollistaen hirvieläinten heimon luokittelua (kauriiden alaheimosta siellä käytetään tosin nimeä Odocoileinae aiemmin mainitsemani Capreolinaen sijaan). Luokittelussa edelleen tarkemmalla eli sukutasolla kaikki Suomen hirvieläimet peuroja (eli poro ja metsäpeura) lukuun ottamatta kuuluvat omiin sukuihinsa, esimerkiksi valkohäntäkauris Odocoileus-sukuun ja täpläkauris Dama-sukuun. Ei ole siis yhtä isoa kauriiden sukua, johon kaikki suomenkielessä loppupäätteen -kauris saaneet tieteellisen luokittelun mukaan kuuluisivat. Eivätkä ne kaikki kuulu luokittelussa edes samaan alaheimoon.

Kokoonnuimme eräänä syyskuisena päivänä kymmenen muun Suomen hirvieläintutkijan ja -asiantuntijan kanssa tutustumaan valkohäntäkauriin tutkimusalueeseemme Loimaalle. Mikä olisikaan ollut parempi paikka luontoihmisten palaverille kuin kuusimetsä vuoden ensimmäisten kylmien syyssateiden aikaan? Sain tällöin hyvän tilaisuuden keskustella heidän kanssaan mieltäni askarruttaneesta nimiasiasta.

Valkohäntäkauris on alun perin tuotu Suomeen 1930-luvulla Yhdysvaltojen Minnesotasta. Luken hirvieläintutkijan Juho Matalan mukaan lajin kotiutuessa meille, täällä ei juuri ollut metsäpeuroja. Ne oli aiemmin metsästetty meiltä sukupuuttoon ja vasta 1950-luvulla metsäpeuroja alkoi taas tulla itärajan yli. Matala arveli, että koska nimi peura oli kansan keskuudessa ikään kuin vapaana käytettäväksi, alettiin uutta valkohäntäistä kaurislajia kutsua valkohäntäpeuraksi.

Jos uudet nimiehdotukset haluttaisiin vakiinnuttaa kieleen, sitä helpottaisi se, että niitä käytettäisiin ylempänä virallisilla tahoilla. Pohtiessani riistaeläinten kanssa työskentelevien tahojen valkohäntäpeura-nimen käyttöä, Luken hirvieläintutkija Jyrki Pusenius ja Riistakeskuksen hirvieläinten kannanhoidosta vastaava suunnittelija Mikael Wikström huomauttivat, ettei metsästyslainsäädäntö edes tunne lajia nimeltä valkohäntäkauris. Kuten ei myöskään täpläkaurista.

Suomessa esiintyvät hirvieläinlajit

Nuku yö ulkona

Suomen Latu järjestää tänään 17.9. Nuku yö ulkona-tapahtuman. Tapahtumaan on Facebookissa ilmoittanut osallistuvansa jo 4 200 ihmistä 11 tuhannen tapahtumasta kiinnostuneen lisäksi. Suomessa jokamiehenoikeudet takaavat sen, että saat yöpyä melkeinpä missä tahansa maastossa, missä liikkuminen on muutenkin sallittua.

Ulkona nukkuminen jakaa kansaa. Toiset ovat traumatisoituneet lapsuuden telttaretkistä: kivikova makuualusta, kylmyys, kosteus, käpyjä selän alla. Toiset muistelevat lämmöllä armeijan telttaöitä. Ainakin silloin, kun aika on jo kullannut noenhajuiset muistot. Minä kuulun juuri siihen ryhmään, jonka mielestä teltassa nukkuminen on yksi kesän tai syksyn kohokohtia. Talvitelttailua ei ole lapsuuden partioleirien jälkeen tullut harrastettua, mutta asia pitänee korjata lähitulevaisuudessa.

Voisin väittää muistelevani lämmöllä jokaista ulkona nukuttua yötä. Jopa sitä retkeä, jolloin juoksimme täysillä kumarassa salamoiden ympäröimänä kilometrin matkan lähimmälle laavulle. Istuimme siellä pari tuntia venäläisperheen kanssa kaatosadetta pidellen. Sateen tauottua telttaa ei voinut laittaa läpimärkään maahan, joten päädyimme nukkumaan laavussa. Olin aiemmin ollut hieman laavukammoinen. En halunnut, että mikään pimeydessä tuijottaa minua nukkuessani. Biologiksi olen myös yllättävän ötökkäkammoinen (lue: araknofobia). Tuo yö muutti kuitenkin suhtautumiseni. Laavun edessä olevaa nuotiota pidettiin läpi yön roihuamassa ja ukkosmyrskyn jälkeisessä pimeässä metsässä se loi uskomattoman taianomaisen ja turvallisen tunnelman.

Jostain syystä luonnonhelmassa nukkuessa tulee herättyä normaalia aikaisemmin ja aina pirteänä peipposena, mikä ei normaalina arkiaamuna ole ihan itsestäänselvyys. Lieneekö uni sitten paljon syvempää? En myöskään tiedä paljon parempaa herätystä kuin lintujen laulu, joka muuten hiljaisessa metsässä on yllättävän kovaääninen herätyskello. Aamun valkeneminen on yksi parhaita hetkiä telttaöissä ja silloin kamera räpsyy tasaiseen tahtiin yrittäessäni taltioida noita maagisia hetkiä myöhemmin muisteltaviksi.

Ellei apurahahakemusten takaraja pakottaisi työskentelemään lauantai-illallakin, pakkaisin tänään makuupussin, teltan ja liikaa eväitä, ja suuntaisin yöksi lähimpään kansallispuistooni Kurjenrahkaan. Mikäli sinulla on aikaa, pakkaa ihmeessä mukaan myös ystäväsi tai puolisosi ja tehkää unohtumaton syysretki luonnonhelmassa nukkuen.

Luonnossa oleskelusta harvemmin tulee huono olo

Istut silmät kiinni lämpimällä kalliolla ja aurinko kuumottaa kasvoja vasten. Havumetsä tuoksuu kesältä. Tunnet ehkä neulasten pistävän jalkaa vasten ja välillä muurahainen juoksentelee kutittaen säärtä pitkin. Kun avaat silmät, näet korkealta puiden yli edessä avautuvan järvimaiseman.

Kuvitellessasi itsesi yllä olevaan tilanteeseen, et varmaan ajattele olevasi huonotuulinen ja hermostunut. Onkin tutkittu, että hakeutuminen luonnossa olevalle omalle lempipaikalleen auttaa ihmistä käsittelemään kielteisiä tuntemuksiaan ja säätelemään stressiä. Mieliala kohenee ja yöunet paranevat. Luonnossa oleskelusta harvemmin tulee huono olo.

Luonto tarjoaa meille mahdollisuuksia lyhyisiin rentoutumishetkiin ihan päivittäin. Oli se sitten lenkkipolku metsässä tai puistonpenkki, jolla istuskellessa voi samalla seurailla oravien touhuja.

Lapsuudestasi saatat muistaa sen kallionlohkareen lähimetsässä, jonne istuit murjottamaan, kun jokin tuntui epäreilulta. Meillä aikuisillakin pitäisi olla luonnossa oma mökötyspaikkamme, jonne mennä hetkeksi jäsentelemään ajatuksiaan.

Voisimme alkaa kiinnittämään enemmän huomiota kotiseutumme luontoympäristöihin. Luonnossa elpymiseen ei tarvita kalliita mökkejä pitkien ajomatkojen päässä toisella puolella Suomea. Luontoon ei myöskään aina tarvitse lähteä varta vasten. Hyvinvoinnille tärkeitä ovat juuri ne arkiset lempipaikat. Hetket omalla takapihalla kevätiltana mustarastaiden laulaessa tai aamuisen maiseman ihailu töihin lähtiessä sumun noustessa ylös pellolta.

Biologi-minä leikkii kuurupiiloa tutkijamaailman epävarmuuden kanssa

Kolme kesäistä päivää. Ne olen käyttänyt tehokkaan epätehokkaasti tietokoneella istuen ja pohtinut biologi-minuuttani.

Vuoden vanhana filosofian maisterina minun on vielä vaikeaa luoda omaa ammatillista identiteettiä, kun työnkuva muuttuu parin kuukauden välein. Olen tässä vuoden aikana törmännyt pariinkin otteeseen hullunkuriseen ongelmaan ammattiani kysyttäessä: en ole osannut vastata. Hullunkurisen tästä tekee se, että olen opiskellut peruskoulun jälkeen kahdeksan vuotta ja suorittanut ylioppilastutkinnon jälkeen sekä ylemmän että alemman korkeakoulututkinnon. Silti minulla ei ole varsinaista ammattia. Enkä usko olevani yksin tämän asian kanssa.

En muuten yhtään tykkää tuosta oppiarvon nimestä. Mitä se kenellekään kertoo, että olen filosofian maisteri? Yleensä sanon vain suoraan valmistuneeni biologiksi. Tarkemmin sanottuna ekologiksi. Minusta kuitenkin tuntuu, että täysiveriset ekologit ovat jo maastossa ja tekevät vapaa-aikanaankin vähintään jonkinnäköistä kevätseurantaa. Itse istun laboratoriossa pipetoimassa dna:ta. Jostain syystä evoluutiobiologian erikoistumismerkintäni jäi pois valmistumispapereista.

Ammatillisen identiteetin rakentuminen vaatii tutkintotodistuksen lisäksi käytännön työssä harjaantumista. Biologian tutkijana se tarkoittaa erityisesti itsenäistä työskentelyä oman tutkimuksen parissa. Tähän vaadittavia taitoja ei vielä maisteriopinnoissa saavuteta, vaan tutkijan virkaan vaaditaan yleensä vielä tohtoriopintoja, joissa tutkijan siipien kantamista harjoitellaan väitöskirjatyöntekijänä.

Hyvän alun jälkeen omat väitöstutkimukseni valkohäntäpeurojen kannanarvioinnin parissa joutuivat erätauolle yhtä aikaa rahoituksen kanssa. Joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa. Toisaalta olen silti tehnyt väitöskirjani eteen paljon töitä. Olen taas kuluttanut useita palkattomia päiviä apurahahakemusten kirjoittamiseen. Tämän ohella olen töissä biologian laitoksella ja pidän kyllä kovasti siitäkin. Syksyllä pääsen taas myös maastoon asentelemaan riistakameroita. Näistä maastotöistä tulen myös kirjoittamaan #muutos-lehden jutussani.

On hankalaa yrittää luovia akateemisessa maailmassa ja rakentaa tutkijaidentiteettiään, kun rahoitus takkuaa. Olisi lisäksi helpompaa, kun voisi vastata kyseleville sukulaisille tekevänsä omaa tutkimustaan yliopistolla. Sen sijaan joutuu katselemaan varpaisiin ja kertomaan olevansa oikeastaan jatko-opiskelija, hakevansa apurahoja ja tekevänsä siinä ikään kuin sivussa töitä. Ikuinen opiskelija. Siltä se akateemisen maailman ulkopuolelle näyttää. Helposti pystyy aistimaan ilmassa kysymyksen, jota ei kuitenkaan sanota ääneen: Pitäisikö sinun mennä ihan oikeisiin töihin?