Takana on kaksisataa kilometriä ulkosaariston vedenpintaa ja tuhansia melanvetoja. Yleensä kesälomalla suositellaan työhön liittyvien asioiden jättämistä taka-alalle, mutten mahda mitään meribiologin mielelleni: Marssivauhtia vedenpinnassa lipuvan kajakin kyydissä ehdin tarkkailla meriluontoa aivan toisella tavalla kuin vauhdikkaan työveneen ohjaimissa.
Ensimmäisen viikon saan ihailla kristallinkirkasta vettä ja hämmästellä, kuinka erotan pohjakasvillisuuden vielä monen metrin syvyyteen saakka. Heinäkuussa tietää kuitenkin odottaa sinilevien saapumista heti tuulen tyyntyessä, eikä Ahvenanmaan pohjoinen ulkosaaristo tee poikkeusta tälläkään kertaa. Rantautuessani kajakistani eräänä iltana, katseeni osuu kirkkaansiniseen vauhtiraitaan rantakalliossa piirun verran vesirajan yläpuolella. Bluegreen was here. Luonnon oma graffiti paljastaa, ettei kyseessä suinkaan ole kesän ensimmäinen kukinta. Aamulla peilityynessä rantavedessä odottikin tanakanvihreä levämössö.
Jos ihan tarkkoja ollaan, eivät sinilevät ole oikeasti leviä lainkaan, vaan sinisestä väristään nimensä saaneita syano- eli sinibakteereita. Mitään harmittomia otuksia nämä bakteerit eivät ole, sillä osa niistä erittävää veteen vahvoja maksa- ja hermomyrkkyjä. Vaikkei sinilevä olekaan aiheuttanut myrkytyksiä tai kuolemia ihmisille Suomessa, ei levävedessä tee mieli uida tai huuhdella retkiastioita. Mahdollinen kutiseva ihottuma, päänsärky tai kuume eivät kuullosta houkuttelevilta seurauksilta, joten vältämme veteen kastautumista seuraavien parin päivän ajan.
Lapsuuteni pienen merentutkijan uimalaseineen ja räpylöineen ei tarvinnut silmäillä uimarannan sinileväennusteita eikä murehtia iho-oireita. 1980-luvun puolivälissä tehtiin ensimmäiset sinilevähavainnot rannikoillamme. Yleiseen tietoisuuteen ja ihmisten arkipäivän sanastoon sinilevä tuli 1990-luvun räjähdysmäisten kukintojen vuoksi. Nykyään jokakesäiset sinileväesiintymät ovat jo Itämeren uusi ”normaali”.
Hitaudesta ei sinileviä voi syyttää. Mikä vielä eilen illalla oli syvänsinistä ja kirkasta, on aamulla sakeaa vihreää hernekeittoa. Tyynessä vedenpinnassa levät näyttävät lisääntyvän aivan silmissä. Lämmin, rasvatyyni merenpinta houkuttaa yhä useamman pienen sinibakteerin kohoamaan pintaan nauttimaan annoksen ilmakehän typpeä ja auringonvaloa vedessä jo valmiiksi olevan fosforin painikkeeksi. Näillä eväillä tuo 300 miljoonaa vuotta vanha eliö ottaa todella ilon irti Itämeren yltäkylläisestä ravinnetilanteesta.
Asutuksen ja teollisuuden jätevedet sekä maatalouden ravinnehuuhtoumat ovat pitäneet ja pitävät edelleen huolen siitä, että sinilevillä riittää puhtia tulevinakin kesinä. Vaikka saisimme laitettua stopin kaikelle kuormitukselle tänään, pohjasedimentistä vapautuvat ravinteet ruokkivat sinileviä vielä hyvän tovin tulevaisuudessa. Päästövähennyksistä on kuitenkin saatu lupaavia merkkejä mm. Itäisellä Suomenlahdella, missä Pietarin jätevedenpuhdistamon valmistuminen ja Laukaanjoen fosforivuodon tukkiminen ovat jo näkyneet veden laadun paranemisena. Myös lahden länsipuolelta Ruotsista kuuluu hyviä uutisia, ravinnepäästöjen rajoittaminen on tuonut tullessaan kirkkaampaa vettä ja rakkoleviä rannikolle.
Aivan maanrakoon ei sinileviä voi manata, sillä niiden yhteyttämisprosessissa vapauttamat happiatomit ovat ajan saatossa olleet osallisena nykyisenkaltaisen ilmakehän muodostumisessa maapallolle. Ei mikään vähäinen suoritus parinkymmenen mikrometrin mittaiselta yksisoluiselta!
