Alku ei näytä lupaavalta. Fladan suulla kaikki on vihreän rihmamaisen leväpuuron peitossa. Jatkan kuitenkin uiskentelua kohti matalan lahdelman pohjukkaa varsinaiselle tutkimuslinjalle ja törmään yllätyksekseni laajaan, puhtaaseen näkinpartaispohjaan.
Mukulanäkinpartaisten, itämerennäkinpartaisten ja merinäkinruohojen seassa pilkottaa siellä täällä tummempia, hyvin piikikkään näköisiä kasveja. Uuden löytämisen jännitys täyttää mielen: voisivatkohan ne olla… En kuitenkaan uskalla vielä innostua, sillä piikkinäkinpartaiset ovat harvinaisia eikä niitä toistaiseksi ole löydetty rannikollamme näin pohjoisesta. Merkitsen kirjoituslevylle löytäneeni ”piikkicharoja” ja pistän muutaman yksilön näytepurkkiin tarkempaa tunnistusta varten.
Maankohoamisen myötä syntyvät fladat ja umpeenkuroutuneet kluuvijärvet muodostavat yhdessä matalien lahtien kanssa rannikon laguunit-luontotyypin. Nämä kalanpoikasillekin tärkeät elinympäristöt ovat olleet Metsähallituksen meritiimien erityisen kiinnostuksen kohteena tänä kesänä, sillä ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle VELMU-kartoituksissa.
Jokainen kartoituskohde suunniteltiin huolella etukäteen Ruotsissa kehitettyä fladakartoitusmenetelmää soveltaen. Saatavilla olevien tietojen ja ilmakuvien perusteella laguuneista laadittiin suunnitelmakarttoja, joille merkittiin tutkimuslinjojen ja muiden kiinnostavien kartoituskohteiden sijainnit koordinaatteineen.
Kellun veden pinnalla ilman sukelluslaitteita ja yritän liikkua mahdollisimman rauhallisesti. Vettä on alle puoli metriä ja pienikin hätiköity räpylänliike saa mutapohjan miljoonat sedimenttihiukkaset tanssahtelemaan näkyvyyden nollaan. Yritän tunnistaa kasveja, kirjoittaa tuloksia muistiin ja ottaa näytteitä purkkeihin mahdollisimman pienillä raajojen liikkeillä. Tulee mieleen se kuuluisa kärsäniekka astiakaupassa.
Meritiimien kesän mittaan kartoittamat yli 100 fladaa ja matalaa lahtea paljastivat, että laguuneita on monenlaisia eikä yhtä standardimallia löydy. Kartoitimme niin kallioiden ympäröimiä mutapohjaisia yhden lajin rehevöityneitä kuralammikoita, ulkosaariston hiekkapohjaisia meriajokaslahtia kuin hämmästyttävän kirkasvetisiä pehmeäpohjaisia näkinpartaisten keitaita. Ja kaikkea niiden väliltä sekä erilaisia yhdistelmiä jopa samassa fladassa.
Yhteinen piirre monelle fladalle ja matalalle lahdelle on niiden vaikea saavutettavuus: mereltä päin lähestyttäessä fladan suuaukko voi olla matala, kivikkoinen tai ruovikon peitossa. Lahdelman rannat taas saattavat olla reheväkasvuisia tiheikköjä tai jyrkkiä kallioita, ja itse vesialue pehmeän mutarutakon tai ruovikon ympäröimä. Jokaisen fladan kohdalla oli siis mietittävä paras lähestymistapa ja käytettävät tutkimusmenetelmät. Ennakkotiedustelu pienoishelikopterilla saattoi vielä muuttaa suunnitelmia paikan päällä. Linjatutkimusmenetelmäksi valittiin snorklaus tai laitesukellus veden syvyyden mukaan, ja oikein matalilla rannoilla käytettiin kasvien kartoittamiseen vesikiikaria. Heikossa näkyvyydessä näytteenotto hoidettiin haraa heittämällä. Liikkuminen fladoissa sujui yleensä parhaiten kumiveneellä – valjastettiinpa Itäisellä Suomenlahdella jopa puhallettavat SUP-laudat menestyksekkäästi tutkimuskäyttöön!
Mitättömän näköinen rantaniityn vesiallas tai matala lahdenpohjukka saattaa kätkeä pinnan alle monilajisen näkinpartaislevien maailman kalanpoikasineen ja selkärangattomine eläimineen. Laguuneja kartoittamalla nämä arvokkaat kohteet löydetään ja ne tulevat ennen pitkää huomioiduiksi ranta-alueiden käytön suunnittelussa ja kaavoituksessa. Rantarakentamisen ja ruoppaamisen ohella herkät näkinpartaiset kärsivät myös rehevöitymisen aiheuttamasta veden samenemisesta, rihmalevien lisääntymisestä ja umpeenkasvusta.
