Vuonna 2014 soidensuojelun ympärillä puhaltavaa myrskyä seurattiin valtakunnan uutisissa asti. Hälyn aiheuttaja oli tuoreen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasosen (Kok.) päätös vapaaehtoistaa soidensuojelun täydennysohjelma. Alun perin ohjelma piti toteuttaa valtioneuvoston päätöksen mukaisesti luonnonsuojelulakiin perustuen. Tämä olisi sallinut maan lunastukset suojeluun tapauksissa, joissa maanomistajat vastustivat palstansa suojelua. Vapaaehtoistaminen merkitsi sitä, että suon omistaja sai kieltäytyä suojelusta. Myrsky nousi sekä somessa, että perinteisessä mediassa. Maanomistajien etujen ajajat ja turpeenkäytön kannattajat hurrasivat. Luonnonsuojelun kannattajat nousivat takajaloilleen kiukusta, vain pudotakseen polvilleen pettymyksestä ja surusta.
Tuolloin sain idean tutkia, mitä Grahn-Laasosen päätös mahtaisi merkitä suoluonnon kannalta. Tiedossa oli, millaisia luontoarvoja suojeluun olisi päätynyt, jos soidensuojeluohjelma olisi toteutettu maanlunastukset sallien. Mutta muuttuisiko suojeltavien luontoarvojen määrä tai laatu, jos suot suojeltaisiinkin vapaaehtoisesti?
Tulos ei mairitellut sen enempää Grahn-Laasosen ajamaa täydellistä vapaaehtoisuutta kuin laajamittaisia maanlunastuksiakaan. Vapaaehtoisin keinoin soiden monimuotoisuutta ei saada suojeltua yhtä paljon kuin maanlunastusten ollessa sallittuja. Lisäksi vapaaehtoinen soidensuojelu on hyvin kallista. Jos soita toisaalta suojellaan maanomistajien mielipiteitä kysymättä, niin maanlunastusten määrä ja siten maanomistajien vastustus kasvavat hirmulukemiin verrattuna vapaaehtoiseen suojeluun.
Tutkijan ohjeistus soidensuojeluun asettuukin vapaaehtoisuuden ja pakon välimaastoon. Maanomistajien kanta pitää kysyä, jotta voidaan parhaan mukaan vältellä sellaisten soiden suojelua, joiden maanomistajissa on suojelun vastustajia. Jotta suoluontoa ei kuitenkaan tarvitsisi uhrata vapaaehtoisuuden edestä, olisi luonnoltaan kaikkein arvokkaimpien soiden suojelu turvattava. Mikäli maanlunastus on tähän ainoa keino, olisi sitä pystyttävä käyttämään. Tämä kompromissiratkaisu turvaisi suoluontoa, vähentäisi maanomistajien vastustusta tuntuvasti ja pitäisi soidensuojelun rahalliset kustannukset kurissa.
Maailma on kuitenkin monimutkaisempi paikka kuin tutkimukseni. Mikäli valikoivia maanlunastuksia ryhdyttäisiin käyttämään soidensuojelussa, olisi kysyttävä monia sellaisia kysymyksiä, joihin en pysty vastaamaan tekemäni tutkimuksen perusteella. Ja joihin en biologin koulutuksellani pysty vastaamaan välttämättä ollenkaan. Olisiko oikeudenmukaista asettaa maanomistajat eriarvoiseen asemaan sen suhteen, kenen suojeluvastaisuutta kunnioitetaan ja kenen ei? Voitaisiinko suojeluvastaisetkin maanomistajat taivutella myönteisiksi? Entä millä keinoilla tämä voisi tapahtua? Ja niin edelleen.
Työnsarkaa luonnonsuojelun tutkimuksessa riittääkin paitsi biologeille, myös oikeustieteilijöille, taloustieteilijöille, psykologeille ja monille muille.
P.S. Lopulta soidensuojeluohjelma toteutui pieneltä osin valtion mailla. Pääosin ohjelma olisi koostunut kuitenkin yksityismaista. Juha Sipilän (Kesk.) hallitus leikkasi luonnonsuojeluvaroja tuntuvasti, minkä vuoksi ohjelmaan suunnitellut yksityismaiden suot jäivät suojelematta. Nykyinen Antti Rinteen (SDP) hallitus on luvannut korottaa luonnonsuojelun varoja 100 miljoonalla eurolla joka vuosi ja jatkaa soidensuojeluohjelman toteuttamista. Tulevat vuodet näyttävät, miten soidensuojelu käytännössä etenee.
Lähteitä:
Alanen Aulikki & Aapala Kaisu. 2015. Soidensuojelutyöryhmän ehdotus soidensuojelun täydentämiseksi. Ympäristöministeriön raportteja 26 | 2015. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158285
Pääministeri Antti Rinteen hallituksen ohjelma. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161662
Nieminen Eini, Kareksela Santtu, Halme Panu & Kotiaho Janne. 2018. Vapaaehtoisuuden vaikutus luonnonsuojelun ekologiseen vaikuttavuuteen, taloudellisiin kustannuksiin ja vastustuksen määrään. Laajennettu tiivistelmä. Suo 69(1): 21‒25. http://www.suo.fi/pdf/article10118.pdf