Tätä on ”pakkosuojelu”

”Pakkosuojelu on menneen aikakauden jäänne.”, lausui metsänhoitoyhdistys Kalajokilaakso, kun soidensuojelun täydennysohjelma vapaaehtoistettiin ja käytännössä pysäytettiin vuonna 2014. Pakkosuojelulla Kalajokilaakso ja muut vapaaehtoistamista puoltaneet tahot tarkoittanevat luonnonsuojelua, joka runnotaan läpi maanomistajan mielipidettä kyselemättä. Halusitpa tai et, niin nyt maallesi perustetaan luonnonsuojelualue.

Luonnonsuojelulaki mahdollistaa maan pakkolunastuksen luonnonsuojelutarkoituksiin. Laki kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta taas sallii maan pakkolunastuksen aina, kun ”yleinen tarve sitä vaatii”. Viime vuosina yleinen tarve on vaatinut pakkolunastuksia ennen muuta esimerkiksi maanteitä, ydinvoimaloita ja kaivoksia varten. Vuonna 2013 tehtiin 711 pakkolunastusta, joista 2,5 prosenttia luonnonsuojelun tähden. Peräti yli 70 prosenttia lunastuksista tehtiin maanteitä varten.

Vuonna 2013 luonnonsuojelun osuus maan pakkolunastuksista oli 2,5 prosenttia. Lunastuksista yli 70 prosenttia tehtiin maanteitä varten ja 25 prosenttia muita tarkoituksia varten. Lähde: https://yle.fi/uutiset/3-7536166

”Pakkosuojelu” on yleinen pilkkanimitys sellaiselle luonnonsuojelulle, joka tehdään vastoin maanomistajan tahtoa pakkolunastuksen avulla. Usein pakkosuojelu-termiä käytetään kuitenkin myös silloin, kun suojelu on tehty pakkolunastusmenettelyllä, mutta hyvässä yhteisymmärryksessä maanomistajan kanssa. Pelkkä menettelytapa näyttää siis oikeuttavan pakkosuojelu-termin käyttöön. Herääkin kysymys, eikö siis pitäisi puhua myös esimerkiksi ”pakkomaanteistä” tai ”pakkokaivoksista”.

Laki määrää, että pakkolunastettu maa on korvattava omistajalleen täysimääräisesti. Käytännössä pakkosuojelu mahdollistaakin maanomistajalle varsin paljon vapauksia. Ensiksi, suojeltavan palstan maanomistaja saa päättää, pitääkö hän maapalstan omistuksen itsellään vai luovuttaako sen valtiolle.

Toiseksi, maanomistaja saa päättää, ottaako korvauksen vastaan rahana vai vaihtomaana. Mikäli maanomistaja haluaa korvauksen rahana, kilahtaa hänen tililleen rahasumma, joka kattaa suojeltavan palstan maa-alan ja puuston arvon. Summa määräytyy markkinahinnan perusteella. Jos taas maanomistaja haluaa korvauksen vaihtomaana, hän saa omakseen vastaavan maapalstan valtion maata. Mikäli vaihtomaan arvo ei täysin kohtaa lunastetun palstan arvoa, korvataan erotus rahana.

Kolmanneksi, maanomistaja voi jatkaa metsästystä maallaan, mikäli se ei tärvele suojelun tarkoitusta. Näin ollen vesilintujen suojelualueella sorsastus on kiellettyä, mutta supikoiran ja minkin pyytäminen todennäköisesti sallittua. Samoin monet jokamiehen oikeudet pätevät myös suojelualueilla. Marjoja ja sieniä saa poimia, retkeily on sallittua.

Käytännössä suojelu estää siis ennen kaikkea sellaiset toimet, jotka muokkaavat luontoa voimakkaasti. Esimerkiksi hakkuut, ojitukset ja rakentaminen ovat tavallisesti pannassa.

Maanomistajan voi olla hyvin vaikea muuttaa avosuota rahaksi. Turvetuotanto tai pelloksi raivaaminen eivät läheskään aina ole varteenotettavia vaihtoehtoja. Tällöin suojelu voi olla maanomistajalle jopa ainoa keino tienata maapalstallaan.

Joissain pakkosuojeluksi leimatuissa tapauksissa luonnonsuojelu voi itse asiassa olla maanomistajalle paras tai jopa ainoa keino tienata. Soidensuojelun täydennysohjelma vapaaehtoistettiin vedoten vastakkainasettelun välttämiseen maanomistajien ja luonnonsuojelun välillä. Ohjelmassa olisi suojeltu paljolti puuttomia soita, joiden muuttaminen rahaksi muulla keinoin kuin suojelemalla on usein mahdotonta. Kun Juha Sipilän (kesk.) hallitus sitten niisti ison osan luonnonsuojeluvaroista, jäivät puuttomien soiden maanomistajat nuolemaan näppejään. Vapaaehtoinen soidensuojelu ei tehnytkään heitä autuaaksi.

Pitäisikö soita suojella vapaaehtoisesti vai pakolla?

Vuonna 2014 soidensuojelun ympärillä puhaltavaa myrskyä seurattiin valtakunnan uutisissa asti. Hälyn aiheuttaja oli tuoreen ympäristöministeri Sanni Grahn-Laasosen (Kok.) päätös vapaaehtoistaa soidensuojelun täydennysohjelma. Alun perin ohjelma piti toteuttaa valtioneuvoston päätöksen mukaisesti luonnonsuojelulakiin perustuen. Tämä olisi sallinut maan lunastukset suojeluun tapauksissa, joissa maanomistajat vastustivat palstansa suojelua. Vapaaehtoistaminen merkitsi sitä, että suon omistaja sai kieltäytyä suojelusta. Myrsky nousi sekä somessa, että perinteisessä mediassa. Maanomistajien etujen ajajat ja turpeenkäytön kannattajat hurrasivat. Luonnonsuojelun kannattajat nousivat takajaloilleen kiukusta, vain pudotakseen polvilleen pettymyksestä ja surusta.

Tuolloin sain idean tutkia, mitä Grahn-Laasosen päätös mahtaisi merkitä suoluonnon kannalta. Tiedossa oli, millaisia luontoarvoja suojeluun olisi päätynyt, jos soidensuojeluohjelma olisi toteutettu maanlunastukset sallien. Mutta muuttuisiko suojeltavien luontoarvojen määrä tai laatu, jos suot suojeltaisiinkin vapaaehtoisesti?

Tulos ei mairitellut sen enempää Grahn-Laasosen ajamaa täydellistä vapaaehtoisuutta kuin laajamittaisia maanlunastuksiakaan. Vapaaehtoisin keinoin soiden monimuotoisuutta ei saada suojeltua yhtä paljon kuin maanlunastusten ollessa sallittuja. Lisäksi vapaaehtoinen soidensuojelu on hyvin kallista. Jos soita toisaalta suojellaan maanomistajien mielipiteitä kysymättä, niin maanlunastusten määrä ja siten maanomistajien vastustus kasvavat hirmulukemiin verrattuna vapaaehtoiseen suojeluun.

Tutkijan ohjeistus soidensuojeluun asettuukin vapaaehtoisuuden ja pakon välimaastoon. Maanomistajien kanta pitää kysyä, jotta voidaan parhaan mukaan vältellä sellaisten soiden suojelua, joiden maanomistajissa on suojelun vastustajia. Jotta suoluontoa ei kuitenkaan tarvitsisi uhrata vapaaehtoisuuden edestä, olisi luonnoltaan kaikkein arvokkaimpien soiden suojelu turvattava. Mikäli maanlunastus on tähän ainoa keino, olisi sitä pystyttävä käyttämään. Tämä kompromissiratkaisu turvaisi suoluontoa, vähentäisi maanomistajien vastustusta tuntuvasti ja pitäisi soidensuojelun rahalliset kustannukset kurissa.

Maailma on kuitenkin monimutkaisempi paikka kuin tutkimukseni. Mikäli valikoivia maanlunastuksia ryhdyttäisiin käyttämään soidensuojelussa, olisi kysyttävä monia sellaisia kysymyksiä, joihin en pysty vastaamaan tekemäni tutkimuksen perusteella. Ja joihin en biologin koulutuksellani pysty vastaamaan välttämättä ollenkaan. Olisiko oikeudenmukaista asettaa maanomistajat eriarvoiseen asemaan sen suhteen, kenen suojeluvastaisuutta kunnioitetaan ja kenen ei? Voitaisiinko suojeluvastaisetkin maanomistajat taivutella myönteisiksi? Entä millä keinoilla tämä voisi tapahtua? Ja niin edelleen.

Työnsarkaa luonnonsuojelun tutkimuksessa riittääkin paitsi biologeille, myös oikeustieteilijöille, taloustieteilijöille, psykologeille ja monille muille.

P.S. Lopulta soidensuojeluohjelma toteutui pieneltä osin valtion mailla. Pääosin ohjelma olisi koostunut kuitenkin yksityismaista. Juha Sipilän (Kesk.) hallitus leikkasi luonnonsuojeluvaroja tuntuvasti, minkä vuoksi ohjelmaan suunnitellut yksityismaiden suot jäivät suojelematta. Nykyinen Antti Rinteen (SDP) hallitus on luvannut korottaa luonnonsuojelun varoja 100 miljoonalla eurolla joka vuosi ja jatkaa soidensuojeluohjelman toteuttamista. Tulevat vuodet näyttävät, miten soidensuojelu käytännössä etenee.

Lähteitä:

Alanen Aulikki & Aapala Kaisu. 2015. Soidensuojelutyöryhmän ehdotus soidensuojelun täydentämiseksi. Ympäristöministeriön raportteja 26 | 2015. https://helda.helsinki.fi/handle/10138/158285

Pääministeri Antti Rinteen hallituksen ohjelma. http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/161662

Nieminen Eini, Kareksela Santtu, Halme Panu & Kotiaho Janne. 2018. Vapaaehtoisuuden vaikutus luonnonsuojelun ekologiseen vaikuttavuuteen, taloudellisiin kustannuksiin ja vastustuksen määrään. Laajennettu tiivistelmä. Suo 69(1): 21‒25. http://www.suo.fi/pdf/article10118.pdf

Puuvanhus hakkuuaukossa kertoo, miksi luonto on ahtaalla

Seison petäjävanhuksen juurella. Maisema ympärilläni on tuttu kenelle tahansa luonnossa kulkijalle: tasamittaista taimikkoa, jonka reunalta avautuu hakkuuaukko. Tämä petäjä ei kuitenkaan ole aivan tavanomainen ilmestys nykypäivän metsämaisemassa. Ihmettelen kaarnaa, jonka kilvet ovat tässä silmieni korkeudella kämmenen kokoisia. Osa männyn oksista on jo keloutunut, mutta latvuksessa on vielä vihreääkin. Juurella pilkottaa nokinen palokoro, joka on painunut syvälle runkoon. Puu on ehtinyt kasvaa palon jälkeen reilusti ja kiertänyt koron ympärille puuainesta ja kuorta. Palo on riehunut tällä kankaalla niin kauan aikaa sitten, etten tietäisi siitä mitään, ellei petäjän kylki kielisi.

Yritän arvioida puun ikää. Satoja vuosia, mutta kuinka monia? Suomen todistetusti vanhin mänty on lähes 800-vuotias. Joka tapauksessa on selvää, että täällä Pihtiputaan takamailla asuttiin savupirteissä silloin, kun tämä vanhus oli sirkkataimi.

Silmäilen ympäristöä. Hakkuuaukossa muutaman sadan metrin päässä näkyy seisovan toinenkin petäjävanhus. Kävelen aukossa tutkaillen sahattuja kantoja. Kovin monet niistä ovat paksujen kilpikaarnojen ympäröimiä. Maassa lojuu keloja. Tässä seissyt metsä on ollut vanha ja luultavasti lähes luonnontilainen. Muistelen lukuja: 16 kuluneen vuoden aikana yli 160-vuotiaiden metsien pinta-ala on vähentynyt lähes puolella. Tavallisesti etäisiksi jäävät tilastot realisoituvat nyt silmieni edessä.

Palaan vanhan petäjän luokse ja otan siitä kuvia.

Kotona katselen kuvaa, jonka olen valinnut tämän blogin kansikuvaksi. Kuvassa on kaistale petäjävanhuksen jykevää runkoa ympärillään nuori talousmetsä. Siinä vanhus sinnittelee jäänteenä siitä aarniometsästä, jossa elon kirjo kukoisti paljon rikkaampana kuin nykyisessä taimikossa. Sellaisena näyttäytyy luonto kulkijalle tänään: yksittäiset vanhat puut, pienet koskemattoman metsän laikut, muutamat vetiset suot ja harvat hiljaiset rannat sinnittelevät hakkuiden, ojikoiden ja tonttien ympäröiminä. Jokuset luonnon kirjolle suopeat hehtaarit täällä tuhansien myllättyjen hehtaarien kurimuksessa.

Kuva kertoo luonnon monimotoisuuden ja ihmisen tarpeiden välillä vallitsevista, usein voimakkaista ristiriidoista. Niiden seurauksena luonto joutuu monesti väistämään ja muuntumaan. Noiden ristiriitojen tarkasteluun ja ratkomiseen aion tässä blogissa pureutua. Tervetuloa matkaan!