Kuka hälyttäisi kriisiviestintäasiantuntijat kommentoimaan Itämeren pyöriäisten tilaa?

Särkänniemen surullisenkuuluisat delfiinit ovat saaneet viime päivinä paljon julkisuutta, kun ne pitkän jahkailun jälkeen päätettiin siirtää salaa kreikkalaiseen eläinpuistoon. Tampereen pormestari ilmoitti haluavansa Särkänniemeltä selvityksen ja Helsingin Sanomat löysi jopa kriisiviestinnän asiantuntijoita puimaan sotkua.

On tietysti hyvä, että delfiinien hyvinvointi kiinnostaa. Mutta eikö niiden saama huomio ole täysin ylimitoitettua verrattuna siihen, miten vähän uhanalaisista luonnonvaraisista eläimistä keskustellaan?

Muutoslehdessä julkaistiin hiljattain Itämeren pyöriäisistä kirjoittamani artikkeli. Tämä delfiinimäinen pikkuvalas on Itämeressä äärimmäisen uhanalainen: alkuperäisestä jopa 25 000 yksilön populaatiosta on jäljellä noin 450 yksilöä. Muun muassa kalastus, ympäristömyrkyt ja elinympäristöjen häiriintyminen uhkaavat hävittää nekin.

Edes murunen Särkänniemen delfiinien julkisuudesta olisi pyöriäisille tarpeen. Miksei kokonaisen lajin tai populaation tulevaisuus ole vähintään yhtä suuri uutinen kuin neljän yksilön?

Yhtenä syynä on varmasti pyöriäisen tuntemattomuus – meillähän on delfinaarioita, ei pyörinaarioita – ja tietty värittömyys. Viihdettä janoavan ihmisen näkökulmasta pyöriäinen on kuin delfiinien valjumpi maalaisserkku. Villit ilmahypyt eivät kuuluu perusilmeeltään vakavamman pyöriäisen tyyliin, vaikka sekin on erittäin älykäs ja leikkisä laji. Jos Itämeressä eläisikin delfiinejä, suojeltaisiinko niitä innokkaammin?

Toisaalta ihmiselle on tyypillistä kiinnostua yksittäisistä kohtaloista enemmän kuin laajoista ongelmista. Asia on ilmaistu osuvasti kirjailija Eeva Kilven runossa:

Kolme sudanilaista vallankumouksellista
on teloitettu ampumalla tänään iltapäivällä,
sanottiin juuri kun olin leikkaamassa
illalliseksi paistamaani munaa, yhtä kolmesta.
—
Kolme on hätkähdyttävä luku.
Mahtuu tajuntaan paremmin kuin massamurha.

Yllättäen Itämeren pyöriäispopulaatio ei olekaan tarpeeksi pieni, sillä 450 on liian suuri luku, jotta sen käsittäisi yksilöinä. Myös pyöriäisten kohtaamat uhat ovat vaikeasti hahmottuva ongelmien vyyhti. Niiden sisäistämisen sijaan toimittajien on paljon vaivattomampaa keskittyä muutamaan delfiiniin, joista pitää tietää lähinnä nimet. Yleisölle Särkänniemen johto on yksinkertaisempi syntipukki kuin koko Itämeren valtioiden väestö, joka on osaltaan vaikuttanut pyöriäisten uhanalaistumiseen.

Suojelu silti harvoin etenee ilman julkista keskustelua ja yleisön painostusta. Etenkin monimutkaisia, kansainvälisiä ongelmia on puitava kyllästymiseen asti ennen kuin mitään tapahtuu. Esimerkiksi Itämerellä olisi vihdoin saatava voimaan pohjaverkkokielto ainakin pyöriäisen tärkeimmillä lisääntymisalueilla.

Suomessa alkoi eilen ASCOBANS-kokous. ASCOBANS on Itä- ja Pohjanmeren pikkuvalaiden suojelusopimus, jonka Suomikin on allekirjoittanut. Kokouksen tavoitteisiin kuuluu uusista suojelutoimista sopiminen. Asialistalla on kalastuksen ja ympäristömyrkkyjen ohella muun muassa vedenalaisen melun ja räjähtämättömien ammusten aiheuttama vaara. Kaikki pyöriäistä uhkaavat tekijät aiheuttavat ongelmia myös monille muille lajeille, ja niiden ratkaisu tekisi Itämerestä ihmisellekin viihtyisämmän.

Pidä Saaristo Siistinä ry:n projektipäällikkö Hanna Haaksi kuvasi alla olevan videon viikko sitten Etelä-Ruotsissa. Toivottavasti ASCOBANS-kokous näkyy uutisissa ja suojelutoimia saadaan edistettyä. Videolla näkyvän kohtaamisen ei nimittäin tarvitsisi olla Itämerellä niin harvinainen.

Hyönteismotelliksi kelpaa vaikka Ikean hyllykkö – kaikki pistiäiset eivät kaipaa viiden tähden majoitusta

Kuistillani käy kesäisin kova kuhina, kun eri kokoiset ja näköiset pistiäiset saapuvat valitsemaan sopivaa pesäkoloa. Niitä vetää kuistille tavallinen puinen varastohyllykkö, jonka tukitolpissa on muutaman senttimetrin välein reikiä hyllynkannattimille. Ne ovat juuri sellaisia reikiä, joista kaupunkimaisemassa on pulaa: kuivia, tukevia, lämpimiä ja sopivan kokoisia.

Umpeen muurattujen aukkojen perusteella voi yrittää päätellä, millainen kolo kelpaa parhaiten. Hyllykkö on noin 180 cm korkea ja se sijaitsee talon eteläpuolella olevalla katetulla kuistilla, joka on lämmin mutta osittain auringolta suojassa. Kolot ovat itä-länsisuunnassa. Suosituimmat reiät, joihin on pesitty useampaan kertaan, sijaitsevat noin 150-160 cm korkeudella (kuistin lattiasta mitattuna – hyönteiset ehkä ottavat kuitenkin mittaa maasta, joka on noin 40 cm alempana). Suunnilleen 130 cm alapuolella on vain muutama vallattu kolo. Hyönteishotellin suositeltu ripustuskorkeus on tavallisesti 100-150 cm. Kaikki käytössä olevat reiät aukeavat itään ja ovat lähimpänä seinää. Suora auringonpaiste osuu hetkellisesti vain alimpaan asuttuun koloon, vaikka yleensä hyönteishotellit suositellaan sijoitettavaksi etelän suuntaan ja auringonpaisteeseen. Ehkä lämpö riittää?

Muutoslehden blogeissa on kirjoitettu hyönteishotelleista jo kerran jos toisenkin. Tiettyjen lajiryhmien näkökulmasta rakennetut hienot hyönteishotellit ovat varmasti toimivia, mutta hyllykkööni pesiytyneet erilaiset pistiäiset osoittavat, että laiskemmankaan rakentelijan ei tarvitse luovuttaa. Valmiit hyönteishotellit ovat melko hintavia, mutta puinen hyllykkö löytyy usein omasta varastosta tai läheisestä kierrätyskeskuksesta. Lisäksi sitä voi hyödyntää esimerkiksi yrttien kasvatuksessa.

Olen joskus häirikkönaapuri - ja niin olet luultavasti sinäkin

Muutto ja työläs rakennus- tai remontointiurkka on vihdoin ohi, odotettua perheenlisäystä on tulossa ja lastenhuone on sisustettu valmiiksi. Juuri kun alat tuntea olosi kotoisaksi, ikävä totuus lyö vasten kasvoja: naapuri onkin meluisa häirikkö, joka ei kunnioita yksityisyyttäsi tai edes tonttirajoja. Ja tietysti sillä on vapaana juoksenteleva pelottavasti sähisevä kissa.

Kuulostaako tutulta?

Ehkä ei, sillä ihmismaailmassa suurin osa naapureista tulee keskenään toimeen vähintään viileän sivistyneesti. Monille pesiville linnuille yllä kuvattu on sen sijaan arkipäivää. Linnunpönttöjä ripustetaan pihoihin onneksi jo melko ahkerasti, mutta muualla kuin pöntöissä pesivät lajit jäävät vähemmälle huomiolle.

Keskellä pihaani oli pitkään hiekkakasa, joka syntyi kasvihuoneen perustusten kaivuun yhteydessä. Kasa jäi paikalleen vuodeksi, sitten toiseksi, kolmanneksi ja neljänneksikin. Se oli keskellä kulkuväylää ja painui jo ensimmäisen vuoden aikana keskeltä littaan reunojen kohotessa ympärille valliksi. Lumitöiden teko oli hankalaa. Silmä tottui, mutta takaraivossa pieni ääni muistutti, että onhan tuo aika hullun näköinen.

Aluksi saatoin syyttää vain omaa ja mieheni laiskuutta, mutta myöhemmin tilanne mutkistui, kun pihassa viihtyvä punarintapari keksi kasan olevan hyvä pesäpaikka. Niin se ilmeisesti olikin, koska keskeisestä sijainnista huolimatta huomasin pesinnän vasta emojen jo ruokkiessa poikasia. Pesä oli rakennettu tuuhean heinätupsun alapuolella olevalle kielekkeelle, jonka vierestä kävelimme päivittäin. Punarinta ei ole helpoimmin häiriintyviä lintulajeja, mutta epäilemättä olimme rasittavia naapureita. Talon remontin takia porasimme, naulasimme ja sirkkelöimme muutaman metrin päässä pesästä harva se päivä. Pesän löydyttyä yritimme kyllä kiertää sen vähän kauempaa ja pitää pienempää meteliä. Pian poikaset lähtivät yhtä vaivihkaa kuin olivat ilmestyneetkin.

Kasaa emme sinä vuonna ehtineet enää siirtää, mutta seuraavana keväänä sen hävittäminen tuli jälleen puheeksi. Kuvittelimme olevamme liikkeellä hyvissä ajoin, mutta vielä mitä. Kurkistus heinätupsun alle osoitti, että pesä oli täynnä pieniä turkoosinvärisiä munia. Kasa oli ja pysyi, sillä loppukesä meni taas muissa hommissa.

Tänä keväänä päätimme kasan saavan oikeasti lähteä. Jälleen uskoimme olevamme ajoissa, mutta niin oli myös kevät. Päätöstä seuraavana päivänä huomasin kasan lähellä punarinnan, jolla oli nokassa kuiva lehti. Vanha pesä oli lähes maatunut eikä punarinta ollut vielä ehtinyt rakentaa uutta, joten tartuin lapioon ja leikkasin kielekkeen pois. Lintu seurasi puuhaani huolestuneen oloisena. Siirsin kielekkeen kottikärryllä tontin reunalle sopivaksi katsomaani paikkaan, mutta koko komeus lysähti kasaan.

Ainahan punarinnan laulussa on surumielinen sävy, mutta tällä kertaa se kuulosti riipaisevalta.

Tilasimme kaivinkoneen levittämään punarintojen tärvellyn kotikasan ja olimme suunnitelleet, että samalla lähtisivät myös pihalle levittäytyneet viitapihlaja-angervopuskat (Suomessa haitallinen vieraslaji). Kasan levitys hoitui, mutta kevät on kiireistä aikaa pihanrakennustöissä. Kun olimme saaneet alustavasti sovittua jonkinlaisesta aikataulusta puskien suhteen, huomasimme angervojen keskellä kasvavassa raidassa kaksi sepelkyyhkyä sekä niiden keskeneräisen pesän. “Sepelkyyhky hylkää pesän herkästi”, sanottiin internetissä. Lähempi tarkastelu osoitti, että sepelkyyhkyjen lisäksi raivattavalla alueella näytti pesivän mustapääkerttuja, talitiaisia ja – kuinkas muuten – punarintapariskunta.

Luovutimme. Mieheni soitti kaivinkoneurakoitsijalle ja ilmoitti, että meille on ilmaantunut muita kiireitä, katsotaan tilannetta uudestaan heinäkuussa. Osoitin pientä paheksuntaa hänen selitystään kohtaan. Rakennus- ja metsähommissa ei välttämättä osata kiinnittää huomiota lintujen pesinnän häiriintymiseen, ja minusta asiasta olisi ollut hyvä mainita mahdollisen naureskelunkin uhalla.

Sepelkyyhkyt ja talitiaiset saivat poikasensa maailmalle, mutta kovaonniset punarinnat menettivät omansa kissan suihin. (BirdLifen mukaan kissat tappavat Ruotsissa noin 7 miljoona ja Englannissa 27 miljoonaa lintua joka kesä. Suomessa määrä lienee melkein Ruotsin luokkaa.) Olin Saksassa melkein koko kesäkuun, minkä takia pihanmuutostyöt jäivät kuitenkin jälleen tauolle. Muutama päivä ennen kotiinpaluuta mieheni lähetti minulle valokuvan. Siinä on hautova sepelkyyhky. Pariskunta mieltyi pesäpaikkaansa niin kovasti, että palasi uusintakierrokselle.

Kuudes joukkosukupuutto on vuosituhannen uutinen, mutta mediaa se ei kiinnosta

“Niistä Venäjän ydinpommikokeistahan se johtuu, se ilmastonmuutos”, sanoi bussissa takanani istuva iäkäs rouva toiselle saaden vastaukseksi hyväksyvää hyminää. Oli vuosi 2005, ja naiset päivittelivät myrskyjen sävyttämää leutoa alkutalvea. Faktat eivät aina osuneet ihan kohdalleen, mutta ilmastonmuutos alkoi tuolloin vakiintua osaksi jokapäiväistä suomalaista sääkeskustelua. Asia sai mediassa yhä enemmän huomiota ja sen näkyvyys uutisotsikoissa kasvoi – suunnilleen vuoteen 2009 asti, jolloin Kööpenhaminan suuri ilmastokokous floppasi.

Kaiken järjen mukaan kokouksen epäonnistumisen olisi pitänyt kasvattaa huolta tulevasta, mutta toisin kävi. Aihetta käsittelevien uutisten määrä romahti ja yleinen huoli ilmastonmuutoksesta laantui. Ihmiset eivät ole niin johdonmukaisia ja riippumattomia ajattelijoita kuin haluaisivat uskoa olevansa. Huolta aiheuttavat erityisesti omaa elämää koskettavat ajankohtaisiksi mielletyt asiat, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Vihreän langan selvitys kertoo korrelaatiosta ilmastonmuutoksen uutisnäkyvyyden ja ihmisten ilmastonmuutosta kohtaan tunteman huolen välillä. Kun vuonna 2007 yhteensä 86 % EVAn (Elinkeinoelämän Valtuuskunta) arvokyselyyn vastanneista oli täysin samaa tai jokseenkin samaa mieltä väittämän “ilmastonmuutos on aikamme suurin ympäristöuhka, jonka torjumiseksi on nopeasti ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin kaikissa maissa” kanssa, vuonna 2010 tätä mieltä oli enää 66 % vastanneista.

Ilmastonmuutos ei tietenkään näiden vuosien aikana kadonnut mihinkään, vaan yleinen mielipide heijastelee todennäköisesti paitsi vallitsevia sääolosuhteita, myös median aiheelle antamaa huomiota. Kun arabikevät ja taantuma nousivat pinnalle, ilmastonmuutokselle jäi vähemmän palstatilaa. Ihmisen muisti on lyhyt.

Hiljattain raportoitiin, että Australian Isolla valliriutalla eläneestä Melomys rubicolasta on tullut maailman ensimmäinen tiettävästi ilmastonmuutoksen takia sukupuuttoon kuollut nisäkäslaji. Yksinomaan 4 hehtaarin suuruiselta Bramble Cay –saarelta tavatun jyrsijän elinympäristön arvellaan tuhoutuneen saaren jouduttua useaan kertaan veden valtaan. Meren mukanaan viemän pikkujyrsijän tarinassa on tiettyä runollisuutta ja (kyseenalaista) pioneerihenkisyyttäkin, joten ei ole ihme, että se ylitti uutiskynnyksen.

Monien muiden tarina jää silti kertomatta. Luonnon monimuotoisuus köyhtyy huimaa vauhtia, populaatiot kutistuvat ja ihmisperäisistä syistä hävinneiden lajien lista venyy. Vuodesta 1500 lähtien 617 selkärankaisiin kuuluvaa lajia on saanut jonkin seuraavista IUCN:n (International Union for Coservation of Nature) uhanalaisuusluokituksista: hävinnyt, luonnosta hävinnyt, mahdollisesti hävinnyt. Näistä lajeista 163 on lintuja, 158 kaloja, 148 sammakkoeläimiä, 111 nisäkkäitä ja 37 matelijoita. Huolestuttavinta on, että sukupuuttojen määrä on lähtenyt rajuun nousuun 1900-luvun alun jälkeen. Selkärankaisten lisäksi sukupuuttoon on kuollut myös koko joukko muita lajeja, eikä läheskään kaikkien lajien uhanalaisuutta ole tiedon puutteen vuoksi voitu arvioida.

Voidaan perustellusti puhua maapallon historian kuudennesta joukkosukupuutosta. Toisin kuin aiemmat sukupuutot, tämä meneillään oleva on meidän aiheuttamamme. Käsittämätöntä kyllä, asia ei ole vielä edes samalla tavalla ihmisten huulilla kuin ilmastonmuutos. Ehkä se loistaa mediassa poissaolollaan liian monimutkaisten tekijöiden takia? Dodon ja siivettömänruokin häviäminen lihapatoihin on helppo sisäistää, mutta nykytapauksissa lajien taantumisen syyt saavat joskus tutkijatkin ymmälleen. Olisiko syynä myös se, että kukaan ei pääse tienaamaan sukupuutoilla riittävästi? Ilmastonmuutoksella voi sentään tehdä kaikenlaista bisnestä. Eivätkä sukupuutot vielä näy yhtä välittömästi arjessa kuin kotikellariin tulviva joki tai lumeton talvi. Ihmisiän lyhyys vääristää näkökulmaamme. Meille hitailta vaikuttavat muutokset ovat todellisuudessa luonnossa hurjan nopeita.

Helsingin Sanomat otsikoi juhannuksen kynnyksellä maapallon siirtyneen uuteen suuren joukkotuhon aikaan, ja ihmisen olevan vaarassa kuolla sukupuuttoon. Uutisen taustalla olevassa tutkimuksessa ei mainita ihmisen sukupuuttoa, mutta Gerardo Ceballos, yksi tutkijoista, totesi BBC:lle ihmisen häviävän ”todennäköisesti varhaisessa vaiheessa”. Luonnon mittakaavassa tämä voi tarkoittaa tuhansia, satoja tuhansia tai jopa paria miljoonaa vuotta, mikä jäi Helsingin Sanomilta mainitsematta. On hyvä, että lehti tarttui aiheeseen (kahdestikin: alun perin sama juttu on julkaistu jo vuonna 2015), mutta klikkiotsikkomainen käsittely ja melkein suora BBC:n uutisen kopiointi jättävät toivomisen varaa. Ehkä ihmiset alkavat kaikesta huolimatta havahtua asiaan. Siinä missä juttu keräsi vuonna 2015 vaivaiset 8 kommenttia, tänä vuonna se nousi luetuimpien uutisten listalle ja kommentteja on tullut vajaa 200. Niiden joukossa on tietysti tyypillistä valitusta viherpesusta. Todenmukaisempi otsikko olisi voinut vähentää sitä.

On nykyajalle ominaista, että jatkuva uutisvirta turruttaa. Olisiko kuudes sukupuutto ollut jymyuutinen edes sata vuotta sitten? Olisiko monokkelin läpi aamun lehteä selailevalla lukijalla mennyt sen takia kahvi väärään kurkkuun? Ehkä hän olisi katsonut ikkunasta ulos, todennut kaiken näyttävän samalta kuin ennenkin ja unohtanut koko asian. Nykyteknologia mahdollistaa tärkeiden asioiden esille tuomisen aivan uudella tavalla. Halusimme tai emme, media on suurelta osin vastuussa siitä, mitä muistamme ja pidämme tärkeänä.

Aiheesta kiinnostuneille ja etenkin kiinnostumattomille suosittelen luettavaksi Elizabeth Kolbertin kirjaa Kuudes sukupuutto, joka on sekä informatiivinen että taitavasti kirjoitettu teos.

Taiteilijan mielikuvitus voi kirjoittaa luonnontieteenkin uusiksi

2001: Avaruusseikkailu on monin tavoin harvinaisen tyylikäs elokuva. Ohjaaja Stanley Kubrickin sanotaan olleen hyvin tarkka tieteellisestä uskottavuudesta. Siksi on erikoista, että elokuvan ensimmäisessä osassa, Ihmiskunnan aamunkoitossa, Kubrickin kuvaamat varhaiset ihmisen sukulaiset elävät Namibin autiomaassa rinnakkain tapiirien kanssa. Autiomaan valinta kuvauspaikaksi on selitettävissä maisemallisilla syillä, mutta miksi siellä on tapiireja? Niitä ei ole fossiililöytöjen perusteella koskaan esiintynyt Afrikassa.

Olen katsonut elokuvan monta kertaa, mutta en vieläkään tiedä, mitä ajatella tapiireista. Onko kyseessä huolimaton virhe tai välinpitämättömyys? Vai onko lajivalinnalla jokin merkitys, jota en ymmärrä? Pohdin myös, miksi tapiirit häiritsevät minua, mutta periaatteessa olen valmis uskomaan monoliitin myötävaikutukseen ihmisapinoiden kehityksessä. Monoliitti on maapallon ulkopuolisen elämänmuodon valmistama suorakaiteen muotoinen, pitkälti arvoitukseksi jäävä laite. Eihän sellaisestakaan ole fossiililöytöjä. Edellisellä katselukerralla asia alkoi vaivata siinä määrin, että yritin – turhaan – etsiä aiheesta tehtyä analyysia.

Namibian komeat maisemat ovat viehättäneet useita elokuvantekijöitä, mutta kallioilla köllöttelee tapiirien sijaan tamaaneja.

Tässä ei tietenkään ole mitään uutta. Taiteilijat ovat aina ottaneet vapauksia totuuden suhteen ja jättäneet teoksiinsa tulkinnanvaraa. Katsojan tehtäväksi jää arvioida, mistä lähtökohdista teos on tehty.

Jonkinlaisen poikkeuksen tekevät dokumentaarinen kuvaus ja tieteelliset kuvitukset, jotka pyrkivät kuvaamaan kohdettaan mahdollisimman totuudenmukaisesti. Niihinkään ei voi silti luottaa varauksetta. Kuvilla on helppo huijata, tahallisestikin. Ja kukapa ei olisi joskus hymähdellyt vanhoille opetustauluille, joissa gorillat ja simpanssit esiintyvät vierekkäin kömpelöissä asennoissa, kuin ihmetellen mitä tekevät niin lähekkäin. Vanhemmissa kuvituksissa luovuutta on ymmärrettävistä syistä jouduttu käyttämään sitä enemmän mitä eksoottisemmista eliöistä on ollut kyse. Mallina on saattanut toimia täytetty eläin, jota täyttäjäkään ei ole koskaan nähnyt elävänä.

Nykyisin lähes kaikista tunnetuista luonnonilmiöistä ja eliölajeista on saatavilla valokuvia ja muuta tietoa. Taustani biologian opiskelijana tuottaa minulle kuvataiteilijan työssä sekä hyötyä että päänvaivaa. Käsittelen usein luontoon liittyviä aiheita ja pyrin huolehtimaan uskottavuudesta. En esimerkiksi pidä luonnon mystifioinnista. Tieteelliset faktat ovat riittävän ihmeellisiä.

Joskus tämä asenne johtaa tarpeettomaan pedanttisuuteen.

Kuvasin keväällä kotipihastani löytynyttä viinimäkikotiloa neulanreikäkameralla. Vein kotilon sadan metrin päässä sijaitsevalle joelle ja laskin sen virrasta esiin pilkistävälle kivelle. Lavastettu tilanne alkoi pian vaivata. Vaikka viinimäkikotilot ovat vakiovieraita pihan nurkkaan sijoitetulla eläinten juomapaikalla, ei niitä sentään joesta löydä. Päädyin rajaamaan kuvat siten, että kivi katkeaa ruudun alareunasta, ja kotilon voi ajatella olevan rannalla. Kuvista tuntuu kuitenkin puuttuvan jotain. Ehkä yksinäisenä joen keskellä nököttävä kotilo kertoisi kiinnostavampaa tarinaa kuin turvallisesti rannalta tähyilevä?

Pidän taiteesta, joka herättää kysymyksiä, olivat ne sitten taiteilijan tarkoituksella muotoilemia tai eivät. 2001: Avaruusseikkailu on mielenkiintoinen elokuva muun muassa siksi, että siinä avointen ja vastattujen kysymysten suhde on juuri sopiva. Ainakin tapiirit jäävät edelleen lähes monoliittia suuremmaksi mysteeriksi.