Matalasta lammikosta paljastuu monimuotoinen maailma - ruoppaus uhkaa fladojen näkinpartaisia
Alku ei näytä lupaavalta. Fladan suulla kaikki on vihreän rihmamaisen leväpuuron peitossa. Jatkan kuitenkin uiskentelua kohti matalan lahdelman pohjukkaa varsinaiselle tutkimuslinjalle ja törmään yllätyksekseni laajaan, puhtaaseen näkinpartaispohjaan.
Mukulanäkinpartaisten, itämerennäkinpartaisten ja merinäkinruohojen seassa pilkottaa siellä täällä tummempia, hyvin piikikkään näköisiä kasveja. Uuden löytämisen jännitys täyttää mielen: voisivatkohan ne olla… En kuitenkaan uskalla vielä innostua, sillä piikkinäkinpartaiset ovat harvinaisia eikä niitä toistaiseksi ole löydetty rannikollamme näin pohjoisesta. Merkitsen kirjoituslevylle löytäneeni ”piikkicharoja” ja pistän muutaman yksilön näytepurkkiin tarkempaa tunnistusta varten.
Maankohoamisen myötä syntyvät fladat ja umpeenkuroutuneet kluuvijärvet muodostavat yhdessä matalien lahtien kanssa rannikon laguunit-luontotyypin. Nämä kalanpoikasillekin tärkeät elinympäristöt ovat olleet Metsähallituksen meritiimien erityisen kiinnostuksen kohteena tänä kesänä, sillä ne ovat jääneet vähemmälle huomiolle VELMU-kartoituksissa.
Jokainen kartoituskohde suunniteltiin huolella etukäteen Ruotsissa kehitettyä fladakartoitusmenetelmää soveltaen. Saatavilla olevien tietojen ja ilmakuvien perusteella laguuneista laadittiin suunnitelmakarttoja, joille merkittiin tutkimuslinjojen ja muiden kiinnostavien kartoituskohteiden sijainnit koordinaatteineen.
Kellun veden pinnalla ilman sukelluslaitteita ja yritän liikkua mahdollisimman rauhallisesti. Vettä on alle puoli metriä ja pienikin hätiköity räpylänliike saa mutapohjan miljoonat sedimenttihiukkaset tanssahtelemaan näkyvyyden nollaan. Yritän tunnistaa kasveja, kirjoittaa tuloksia muistiin ja ottaa näytteitä purkkeihin mahdollisimman pienillä raajojen liikkeillä. Tulee mieleen se kuuluisa kärsäniekka astiakaupassa.
Meritiimien kesän mittaan kartoittamat yli 100 fladaa ja matalaa lahtea paljastivat, että laguuneita on monenlaisia eikä yhtä standardimallia löydy. Kartoitimme niin kallioiden ympäröimiä mutapohjaisia yhden lajin rehevöityneitä kuralammikoita, ulkosaariston hiekkapohjaisia meriajokaslahtia kuin hämmästyttävän kirkasvetisiä pehmeäpohjaisia näkinpartaisten keitaita. Ja kaikkea niiden väliltä sekä erilaisia yhdistelmiä jopa samassa fladassa.
Yhteinen piirre monelle fladalle ja matalalle lahdelle on niiden vaikea saavutettavuus: mereltä päin lähestyttäessä fladan suuaukko voi olla matala, kivikkoinen tai ruovikon peitossa. Lahdelman rannat taas saattavat olla reheväkasvuisia tiheikköjä tai jyrkkiä kallioita, ja itse vesialue pehmeän mutarutakon tai ruovikon ympäröimä. Jokaisen fladan kohdalla oli siis mietittävä paras lähestymistapa ja käytettävät tutkimusmenetelmät. Ennakkotiedustelu pienoishelikopterilla saattoi vielä muuttaa suunnitelmia paikan päällä. Linjatutkimusmenetelmäksi valittiin snorklaus tai laitesukellus veden syvyyden mukaan, ja oikein matalilla rannoilla käytettiin kasvien kartoittamiseen vesikiikaria. Heikossa näkyvyydessä näytteenotto hoidettiin haraa heittämällä. Liikkuminen fladoissa sujui yleensä parhaiten kumiveneellä – valjastettiinpa Itäisellä Suomenlahdella jopa puhallettavat SUP-laudat menestyksekkäästi tutkimuskäyttöön!
Mitättömän näköinen rantaniityn vesiallas tai matala lahdenpohjukka saattaa kätkeä pinnan alle monilajisen näkinpartaislevien maailman kalanpoikasineen ja selkärangattomine eläimineen. Laguuneja kartoittamalla nämä arvokkaat kohteet löydetään ja ne tulevat ennen pitkää huomioiduiksi ranta-alueiden käytön suunnittelussa ja kaavoituksessa. Rantarakentamisen ja ruoppaamisen ohella herkät näkinpartaiset kärsivät myös rehevöitymisen aiheuttamasta veden samenemisesta, rihmalevien lisääntymisestä ja umpeenkasvusta.
Sinilevälauttoja ja rihmaleväpohjia ei pääse karkuun ulkosaaristossakaan
Takana on kaksisataa kilometriä ulkosaariston vedenpintaa ja tuhansia melanvetoja. Yleensä kesälomalla suositellaan työhön liittyvien asioiden jättämistä taka-alalle, mutten mahda mitään meribiologin mielelleni: Marssivauhtia vedenpinnassa lipuvan kajakin kyydissä ehdin tarkkailla meriluontoa aivan toisella tavalla kuin vauhdikkaan työveneen ohjaimissa.
Ensimmäisen viikon saan ihailla kristallinkirkasta vettä ja hämmästellä, kuinka erotan pohjakasvillisuuden vielä monen metrin syvyyteen saakka. Heinäkuussa tietää kuitenkin odottaa sinilevien saapumista heti tuulen tyyntyessä, eikä Ahvenanmaan pohjoinen ulkosaaristo tee poikkeusta tälläkään kertaa. Rantautuessani kajakistani eräänä iltana, katseeni osuu kirkkaansiniseen vauhtiraitaan rantakalliossa piirun verran vesirajan yläpuolella. Bluegreen was here. Luonnon oma graffiti paljastaa, ettei kyseessä suinkaan ole kesän ensimmäinen kukinta. Aamulla peilityynessä rantavedessä odottikin tanakanvihreä levämössö.
Jos ihan tarkkoja ollaan, eivät sinilevät ole oikeasti leviä lainkaan, vaan sinisestä väristään nimensä saaneita syano- eli sinibakteereita. Mitään harmittomia otuksia nämä bakteerit eivät ole, sillä osa niistä erittävää veteen vahvoja maksa- ja hermomyrkkyjä. Vaikkei sinilevä olekaan aiheuttanut myrkytyksiä tai kuolemia ihmisille Suomessa, ei levävedessä tee mieli uida tai huuhdella retkiastioita. Mahdollinen kutiseva ihottuma, päänsärky tai kuume eivät kuullosta houkuttelevilta seurauksilta, joten vältämme veteen kastautumista seuraavien parin päivän ajan.
Lapsuuteni pienen merentutkijan uimalaseineen ja räpylöineen ei tarvinnut silmäillä uimarannan sinileväennusteita eikä murehtia iho-oireita. 1980-luvun puolivälissä tehtiin ensimmäiset sinilevähavainnot rannikoillamme. Yleiseen tietoisuuteen ja ihmisten arkipäivän sanastoon sinilevä tuli 1990-luvun räjähdysmäisten kukintojen vuoksi. Nykyään jokakesäiset sinileväesiintymät ovat jo Itämeren uusi ”normaali”.
Hitaudesta ei sinileviä voi syyttää. Mikä vielä eilen illalla oli syvänsinistä ja kirkasta, on aamulla sakeaa vihreää hernekeittoa. Tyynessä vedenpinnassa levät näyttävät lisääntyvän aivan silmissä. Lämmin, rasvatyyni merenpinta houkuttaa yhä useamman pienen sinibakteerin kohoamaan pintaan nauttimaan annoksen ilmakehän typpeä ja auringonvaloa vedessä jo valmiiksi olevan fosforin painikkeeksi. Näillä eväillä tuo 300 miljoonaa vuotta vanha eliö ottaa todella ilon irti Itämeren yltäkylläisestä ravinnetilanteesta.
Asutuksen ja teollisuuden jätevedet sekä maatalouden ravinnehuuhtoumat ovat pitäneet ja pitävät edelleen huolen siitä, että sinilevillä riittää puhtia tulevinakin kesinä. Vaikka saisimme laitettua stopin kaikelle kuormitukselle tänään, pohjasedimentistä vapautuvat ravinteet ruokkivat sinileviä vielä hyvän tovin tulevaisuudessa. Päästövähennyksistä on kuitenkin saatu lupaavia merkkejä mm. Itäisellä Suomenlahdella, missä Pietarin jätevedenpuhdistamon valmistuminen ja Laukaanjoen fosforivuodon tukkiminen ovat jo näkyneet veden laadun paranemisena. Myös lahden länsipuolelta Ruotsista kuuluu hyviä uutisia, ravinnepäästöjen rajoittaminen on tuonut tullessaan kirkkaampaa vettä ja rakkoleviä rannikolle.
Aivan maanrakoon ei sinileviä voi manata, sillä niiden yhteyttämisprosessissa vapauttamat happiatomit ovat ajan saatossa olleet osallisena nykyisenkaltaisen ilmakehän muodostumisessa maapallolle. Ei mikään vähäinen suoritus parinkymmenen mikrometrin mittaiselta yksisoluiselta!
Roskaruokaa ja muovimuonaa – syömmekö itse mereen päätyvät jätteemme?
Puikkelehdin veneellä luotojen väleistä kohti väljempiä väyliä ja katseeni kiertelee tutuissa merimaisemissa. Havahdun, kun huomaan kalliolla kiveksi liian kulmikkaan harmaan kuution – se on tietokoneen monitori!
Kierros ulkosaaristossa muistuttaa taas, että meri tuo rannoille muutakin kuin raikkaita tuulia ja rakkolevävalleja. Lähes joka saaressa ja luodolla rantakivien lomasta pilkottaa värikkäitä muovinkappaleita ja muuta roskaa. Ehjät hehkulamput ja lasipullot ovat rannoilla niin tavallinen näky, etten aina edes muista niiden olevan saaristomaisemaan kuulumattomia esineitä.
Mistä kaikki tämä roina oikein ajelehtii ulkosaaristoon, kun saaret ovat pitkälti asumattomia ja merialueella liikkuminenkin on paikoin rajoitettua ja luvanvaraista? Ymmärrän, että kaikkialle vellova vesi ei katso karttaan piirrettyjä rajoja. Myrskytuulet voivat huuhtoa mereen laivojen kansilta irtotavaraa, joka saattaa selittää sadat parittomat kenkäparat, pelastusrenkaat ja luodolta löytyneet vanhat luotsitikkaat. Kalastajilta voi päästä karkuun poijujen virkaa toimittavia tyhjiä muovikanistereita ja köydenpätkiä, ehkä jopa verkkojakin. Mutta arkkupakastimet, baarijakkarat, merimiinat ja vastaan kelluva sohvakalusto vaativat jo aktiivisempaa hällä väliä -asennetta ympäröivää meriluontoa kohtaan.
Aavaa merta ja laivaliikennettä ei voi syyttää kaikesta rantaan ajautuvasta roinasta. On arvioitu, että valtaosa meressä olevasta roskasta on peräisin mantereelta.
Meriin kertyvät roskat ovat laajempi ongelma kuin mitä voin tuolla pienellä ulkoluodolla monitori kainalossani hahmottaa. Lähes jokaiselta valtamerialueelta löytyy jo oma valtava roskapyörteensä. Kuvat muoviin tukehtuneista merilinnuista löytyvät netistä muutamalla klikkauksella. Synkän ennusteen mukaan merissämme on vuonna 2050 enemmän muovia kuin kalaa. Jo pelkkä ajatuskin hirvittää.
Poissa silmistä, poissa mielestä – näin on rantaroskista pitkään ajateltu. Kaikkein haitallisinta on kuitenkin se, mitä ei ihmissilmällä näe. Mikromuovia syntyy, kun mereen ja rannoille päätynyt muovijäte hankautuu UV-säteilyn ja aallokon voimasta mikrometrien kokoisiksi, lähes näkymättömiksi hiukkasiksi. Itämereen päätyvistä roskista valtaosan on arvioitu olevan muovia, joten silputtavaa riittää. Jäteveden mukana mereen kulkeutuu myös monenlaisia teollisuuden ja kotitalouksien valmiiksi mikroskooppisen pieniä muovipartikkeleita.
Silmiini osui huolestuttava tiedeuutinen, jossa kerrottiin roskaruuan maistuvan kalanpoikasille luonnollista planktonravintoa paremmin. Muovimuonan mukana eliöihin kertyy haitallisia yhdisteitä, jotka pysyvät pitkään meren ravintoverkoissa. Silmiä ei voi enää ummistaa meriin päätyvältä jätteeltä, sillä ennen pitkää muovi myrkyllisine mausteineen on meren antimissa meidänkin lautasillamme.
Itämeren pinnan alla olevan roskan määrästä ei ole tarkempaa tietoa. On mahdollista, että jopa kolme neljäsosaa mereen päätyvästä roskasta vajoaa pohjaan, joten pohjilta pitäisi löytyä paljon meriluontoon kuulumatonta tavaraa. Olen sukeltanut rannikollamme parikymmentä vuotta, ja vastaan on tullut kaikenlaista. Kun törmään matalan lahdenpohjan kartoitussukelluksella täyteen settiin kuorma-auton renkaita, tekee mieleni päräyttää regulaattoriin pari valittua sanaa. Ja tämä on vasta jäävuoren terävin huippu, näkymättömiin jää vielä monenkirjavaa hylkytavaraa, joka aiheuttaa vaaraa merieliöille pinnan molemmin puolin.
Tänä kesänä kirjaamme muistiin Metsähallituksen tutkimussukelluksilla kasvi- ja eläinlajien lisäksi myös pohjilta löytyneet roskat. Tämä on ensimmäinen kerta, kun merenpohjien roskaantumista kartoitetaan laajemmin. Sadattelun sijaan saan silmä tarkkana bongata pohjilta sinne kuulumattomia esineitä ja räpylänpotku kerrallaan sukeltaa kohti roskattomampaa Itämerta!