Neljä asiaa, jotka paleoklimatologista tutkimusta lukenut luokanopettaja ymmärsi
Miten arktinen luonto muuttuu ilmastonmuutoksen seurauksena? Miten erottaa luonnollinen muutos ihmisen aiheuttamasta muutoksesta? Mitä asioita voidaan kutsua faktoiksi ja miten ymmärtää tutkimustulosten epävarmuutta?
Etsitkö näihin kysymyksiin vastausta? Tampereen yliopiston luokanopettajaopiskelijat ottivat härkää sarvista ja lukivat ihka oikeita vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita. Pänttäämisen sijaan tieteen herättämiä kokemuksia prosessoitiin vähäpäästöisin ja luonnonläheisin menetelmin tekstiilitaideteoksiksi. Lopputuloksena syntyi Kaisa-talossa Helsingissä 29.5.−4.6. 2017 esillä oleva Textile Stories about Climate Change -näyttely, joka esittelee arktisten järvien, merten ja soiden pohjasta kerättyä tutkimustietoa ekologisen tekstiilitaiteen tulkintoina.
”Käsityö on hidasta, siinä ehtii ajatella. Materiaalien tuntu käsissä tuo kohteen lähelle”, sanoo Helsingin ja Tampereen yliopistojen yhteistä projektia vetänyt yliopisto-opettaja Miia Collanus.
Mitä taideteosten tekijät ehtivät ajatella?
1: Tiede on mielenkiintoista.
Yhteistyö artikkelin kanssa oli vallan mielenkiintoista. Vaikka kyllä siinä vähän aikaa joutui kamppailemaan.
-Joel Järvinen ja Anton Pilli, Laulun loppu? -teoksen tekijät
Kun tutkijan salkku avataan, paljastuu moninainen, mahdollisuuksien maailma.
-Tuisku Jarva ja Juulia Järvistö, Syvällä-teoksen tekijät
2: Tiede konkretisoi mielikuvia.
Silloin kun luki artikkelia, niin tajusi enemmän. Sitä ennen oli et joo-joo ilmastonmuutos, mutta siinä se oli niin konkreettista, miten se vaikuttaa kaikkeen.
-Niina Saarinen ja Linda Vatanen, Uskotko tulevaan? -teoksen tekijät
3: Tiede harkitsee mustan, valkoisen ja kaikki värit sieltä välistä.
Jäi päällimmäisenä mieleen, että suossa on vähän niin kuin kolikon kaksi puolta, lämpeneminen aiheuttaa hiilen varastoitumista, mutta toisaalta metaania vapautuu koko ajan enemmän.
–Henna Lamberg ja Tiia-Mari Laitila, Hiilinielujen kriisi -teoksen tekijät
4: Tiede pelaa faktoilla, mutta sitä voi tehdä sydämellä.
Ajattelimme, että taiteella on oikeus ilmaista asioita eri tavoilla. Halusimme teoksella ottaa toivon näkökulman.
–Marjaana Leskelä ja Mirka Mäkelä, Piilevä toivo -teoksen tekijät
Textile Stories about Climate Change -näyttelyn avajaiset pidetään maanantaina 29.5. klo 16−18 Kaisa-talon (Fabianinkatu 30) näyttelyaulassa, jolloin paikalla on taideteosten lisäksi myös tutkimusvälineistöä. Yleisöllä on mahdollisuus tavata avajaispäivänä tekstiilitaideteosten tekijöitä ja paleoklimatologeja ECRUsta. Teokset ovat katseltavina myös verkkonäyttelyssä.

Jäämeren hyödyntäminen on toiveunta
Arktiksen kesäjäät katoavat, mutta vuodenaikainen jääpeite ja haastavat olosuhteet pysyvät. Miksi Jäämerelle ollaan lähdössä kuin soitellen sotaan?
”50 vuoden päästä ihmisen toiminta on levittäytynyt pohjoisemmaksi ja merellä on merkittävästi enemmän aktiivista toimintaa kuin nyt”, Aker Arctic Technologyn toimitusjohtaja Reko-Antti Suojanen kertoi Helsingin Sanomissa Jäämeren tulevaisuudesta.
Merisuunnittelutoimisto Beacon Finlandin markkinointijohtaja Tom Nylundin näkökulmasta asiat pyörivät vanhoin rattain: ”Fossiilisten resurssien, öljyn ja kaasun, hyödyntäminen jatkuu silloin edelleen.”
Suomen delegaatio oli Tromssassa tammikuussa pidetyssä Arctic Frontiers -kokouksessa luomassa yhteistyöpintaa Suomen kaudelle (2017–2019) Arktisen neuvoston puheenjohtajana.
Kommentit ovat sikäli erikoisia, että Arktisen neuvoston ensisijainen tarkoitus on kestävä kehitys ja ympäristönsuojelu. Tromssassa puhunut Suomen pääministeri Juha Sipilä mainitsi puheessaan sanan ympäristö tasan yhden kerran, vaikka maamme linjaukset Arktiksella painottavat ympäristönsuojelua ja Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa. Näiden sijaan Sipilän sanoissa vilisi opportunistinen kasvu: pohjoinen liiketoiminta, Euroopan ja Aasian yhdistävä tietoliikennekaapeli, infrastruktuuri, liikenne, turismi.
Suomi toivoo myös hyötyvänsä arktisesta osaamisesta.
”Jos se toimii Suomessa, se toimii missä vaan”, kuului Suomen motto kokouksessa.
Seilaamme hyvää vauhtia kohti Venäjän linjaa, jota ajavat yhtäältä visio Koillisväylästä keskeisenä merireittinä ja toisaalta nojaaminen mannerjalustan hiilivetyvarantoihin.
Tarkastellaanpa kahta mediassa esitettyä väitettä.
1: Arktinen merijää sulaa, eikä sen sulamista ehkä pysäytetä edes Pariisin sopimusta noudattamalla.
2: Merijään sulaessa on vain ajan kysymys, milloin arktiset meriväylät ovat toimintakykyisiä. Keskustelussa näihin väitteisiin on liitetty yhtäältä pelkoa ja toisaalta jopa toivoa, mutta miten todenperäisiä ne ovat?
Jääpeite ohenee ja vähenee ennätysmäisen nopeasti. Tiedämme tämän varmasti niiden lähes 40 vuoden ajalta, jonka satelliitit ovat kuvanneet Arktista. Esimerkiksi tämän vuoden maaliskuu oli satelliittiaineiston vähäjäisin maaliskuu. Kesäjään peittävyys on puoliintunut. Kymmenen viimeisintä kesää (2007–2016) olivat myös kymmenen vähäjäisintä. Exeterin yliopiston tutkijat James Screen ja Daniel Williamsson esittävät maaliskuun Nature Climate Change -julkaisussa, että vaikka pääsisimme Pariisissa sovittuun lämpenemisen rajoittamiseen 1,5–2 celsiusasteeseen, Jäämeren kesistä tulisi jäättömiä.
Arktisen merijään sulaminen on totta. Uskallan kutsua sulamista dramaattiseksi, vaikka se ei enää yllätäkään ketään. Merijään katoaminen ei kuitenkaan tarkoita, että öljynporauksesta ja merellä tapahtuvasta offshore-toiminnasta tai mantereidenvälisistä merireiteistä tulisi kannattavia.
Ensinnäkin täytyy muistaa, että vaikka kesäjäät katoavat, talvikaudella Arktis on edelleen merijään peitossa. Toiseksi, sulaminen lisää jäävuorten määrää ja siten aluksille aiheutuvien vahinkojen riskiä myös kesäisin. Kolmanneksi, merijääennusteiden tarkkuudesta ei toistaiseksi ole riittävää varmuutta. Lisäksi Arktisen kaamos kestää kuusi kuukautta, mikä vaikeuttaa navigointia ja työskentelyä.
Yksi yksipuolisesti esitetty näkökulma on taloudellinen kannattavuus. Venäjä on kutsunut Koillisväylää pohjoisen Sueziksi, sillä reitti voisi toimia vaihtoehtona eteläisen Euroopan ja Aasian väliselle meriyhteydelle. Koillisväylä ja vastaavasti Kanadan saariston läpi kulkeva Luoteisväylä ovat 35–60 prosenttia lyhyempiä kuin Suezin ja Panaman kanavan kautta kulkevat mannertenväliset reitit. Siksi niistä on haettu aika- ja polttoainesäästöjä.
No katsotaanpas. Koillisväylän ylitti viime vuonna 19 alusta, kun taas varsinaisen Suezin läpi kulki 17 000 alusta. Ei näytä lupaavalta. Myöskään tutkimusten perusteella laivanvarustamojen kiinnostus Jäämerta halkoviin pohjoisiin reitteihin ei ole suurta. Syitä tähän ovat haastavien luonnonolosuhteiden lisäksi infrastruktuurin, kuten vierassatamien, jätteiden käsittelyn, pelastusmahdollisuuksien ja viestimien puute sekä vaadittavien vakuutusten ja varustelutason hinta.

Taloudellisen kannattavuuden rajoitteista puhutaan vähän. Ympäristönsuojelu, kuten ekosysteemien järkkyminen, vieraslajien leviäminen ja öljyonnettomuuksien mahdollisuus, ovat esillä enemmän. Ikävä kyllä, kuten melkeinpä aina, ympäristön etu on rajussa ristiriidassa taloudellisten intressien kanssa. Pohjoiset sivistysvaltiot marssivat nokka pystyssä Arktikselle kahmimaan kasvua eivätkä ymmärrä ympäristönsuojelua suojelun vuoksi. Ympäristöjärjestöt Greenpeace ja Nature & Youth ovat haastaneet Norjan oikeuteen arktisen öljynporauksen kansalaisille aiheuttamasta ympäristöuhasta.
Palataan Tromssaan. Columbian yliopiston Earth Instituten johtaja Jeffrey Sachs totesi avajaispaneelissa, että arktiseen öljyyn investoiminen johtaa ”rahanhaaskuuseen ja maailman tuhoamiseen”. Juuri niin. Tällä hetkellä Arktiksen luonnonvarojen hyödyntäminen ei näytä järkevältä. Kenties voisimme kinastelun sijaan keskittyä siirtymään vanhoillisesta energiapolitiikasta ja kestävästä kasvusta kohti puhtaita energiaratkaisuja, uuden sukupolven teknologiaa ja kestävyyttä, vaikka ilman sitä kasvua.
Voisiko Suomi Arktisen neuvoston puheenjohtajana kannustaa yhteiskunnan toimijoita aitoon, ympäristöä ja alkuperäiskansoja kunnioittavaan vuoropuheluun?