Suomen Luonnon (6/2018) “Latvassa suhisee” -juttu puiden latvustoista toi mieleeni muistoja lapsuudesta. Silloin minulla oli unelma: kiivetä pihan ja lähimetsän jokaiseen puuhun. Oikeastaan kyse ei ollut vain kiipeämisestä, puiden valloittamiseksi sitä kutsuimme. Oli tärkeää valloittaa kaikki puut, sillä jokainen oli kiivettävyysominaisuuksiltaan ainutlaatuinen ja jokaisen latvasta aukeni uudenlainen näkymä tuttuun naapurustoon.
Epäilemättä varhaisia kasvitieteilijöitä on ajanut sama uteliaisuus, kun he ovat kääntäneet katseensa maanpäällisistä kasvustoista kohti puiden korkeimpia oksia. Mutta kuten 7-vuotiaan lapsenkin kokemus opetti, kaikki puut eivät ole niin vain valloitettavissa. Kurkistus suurimpien trooppisten puiden latvustoon on vaatinut mitä kekseliäimpien menetelmien käyttöä [1].

Aluksi latvustoon tähyävien kasvitieteilijöiden vaihtoehdot rajoittuivat maan tasalta kiikarointiin tai tikapuille kapuamiseen. Puiden kaataminen toki mahdollisti tarkan tutkimuksen, mutta ei tuhoisuutensa vuoksi soveltunut laajempaan käyttöön. Tutkijoiden avuksi päädyttiin valjastamaan nostureita, kuumailmapalloja ja jopa koulutettuja apinoita [2].
Seurantatutkimukset edellyttivät toistuvia kartoituksia, ja niitä palvelemaan pystytettiin erilaisia torneja, riippusiltoja ja lavoja. Rakennelmista ylellisimmät olivat trooppisia puumajoja, joissa tutkijat saattoivat myös yöpyä. Mukavuusluokituksen toista ääripäätä edustivat uudet arboristitekniikat, jotka perustuivat kiipeämiseen vain yhden köyden varassa. Köysikiipeily vaatii sekä ammattitaitoa että fyysistä kuntoa, mutta on verrattain edullinen ja joustava tapa puiden otostamiseen.

Teknologian kehittymisen ansiosta latvustoja voidaan nykyisin tutkia tarkemmin nousematta maankamaralta. Ilmakuviin perustuvista kaukokartoitusmenetelmistä on tullut olennainen osa latvustotutkimusta, ja erityisesti pienoishelikopterien eli droonien käyttö on kovassa nosteessa perinteisiin satelliittikuviin verrattuna.
Mitä nämä ponnistelut ovat meille opettaneet? Ainakin sen, että puiden latvustoissa elää oma, erityislaatuinen eliöyhteisönsä. Yksi puu voi tarjota kasvualustan jopa 190 muulle putkilokasvilajille [3]. Selkärankaisista muun muassa useat trooppiset sammakkolajit viihtyvät latvustoissa, asuttaen esimerkiksi ananaskasvien ruusukkeisiin muodostuvia vesilammikoita [4].

Latvustojen eliöyhteisöillä on oma roolinsa metsien sopeutumisessa ilmastonmuutokseen, ja niiden tutkimus jatkuu yhä niin köysien, nosturien kuin droonienkin avulla. Parhaimmillaan investoinnit pysyviin rakennelmiin, kuten latvustojen poikki kulkeviin riippusiltoihin, palvelevat sekä tutkijoita että luonnosuojelua edistävää ekoturismia.
Latvusto on sanana varsin kaunis, mutta vielä enemmän pidän englanninkielisestä sanasta crown, joka tarkoittaa myös kruunua. Koska luonnon monimuotoisuuden kannalta latvusto todellakin on puun kruunu ja haastavuudestaan huolimatta tutkimisen arvoinen.
Lähteet:
- Nakamura ym. 2017, Forests and Their Canopies: Achievements and Horizons in Canopy Science, Trends in Ecology and Evolution, 32(6): 438—451.
- Mike Shanahan kirjoittaa tutkija E. J. H. Cornerin koulutetuista apinoista teoksessa “Gods, Wasps and Strangers – the secret history and redemptive future of fig trees” (2016) kappaleessa 5 “Botanical Monkeys”.
- Catchpole & Kirkpatrick 2010, The outstandingly speciose epiphytic flora of a single strangler fig (Ficus crassiuscula) in a Peruvian montane cloud forest. Teoksessa: Tropical Montane Cloud Forests: Science for Conservation and Management, toim. Bruijnzeel, Scatena & Hamilton.
- Stuckert ym. 2009, Microhabitat use and spatial distribution in Picado’s Bromeliad Treefrog, Isthmohyla picadoi (Anura, Hylidae), Phyllomedusa 8(2):125—134.