Ilmastonmuutoksen on ennustettu lisäävän sademääriä, mikä johtaa Itämeren makeutumiseen. Monet ekologisesti merkittävät merilajit, kuten rakkolevä, sinisimpukka ja meriajokas, esiintyvät Suomen rannikon vähäsuolaisessa vedessä sietokykynsä äärirajoilla. Ennustettu makeutuminen saattaa aiheuttaa monien lajien häviämisen Suomen vedenalaisesta luonnosta.
Itämeren suolapitoisuus laskee etelästä pohjoiseen. Lähellä Tanskan salmia suolapitoisuus on lähellä valtameren lukemia, kun taas Pohjanlahden perukoilla ollaan jo lähes makeassa vedessä. Hangon edustalla merivesi on suolaisuudeltaan kuin kalakeittoa.
Kun kuljetaan kohti pohjoista, suolapitoisuus muuttaa lajistoa. Merilajit katoavat yksi toisensa jälkeen. Jo eteläisellä itämerellä jäävät pois meritähdet ja taskurapu, sitten vähitellen kampela, korvameduusa, meriajokas, sinisimpukka, rakkolevä, merirokko.
Rakkolevä ja sinisimpukka putoavat kelkasta Vaasan seudulla. Matkalla tilalle hyppää makean veden lajistoa, mutta kelkkaan jää tyhjää. Suurikokoisia, monivuotisia leviä, jotka voisivat ottaa rakkolevän paikan ja kiinnittyä koville merenpohjille, ei makean veden lajeista löydy.
Rakkolevästä eriytynyt pikkuhauru kestää jonkin verran alhaisempaa suolapitoisuutta kuin rakkolevä, mutta se on kooltaan pienempi eikä kykene ylläpitämään yhtä runsasta eliöyhteisöä kuin isompi serkkunsa. Pikkuhaurukin tipahtaa kyydistä hieman Vaasan pohjoispuolella.
Jos avainlajit katoavat ekosysteemistä, monet niistä riippuvaiset lajit menettävät elinympäristönsä. Suomen etelä- ja lounaisrannikolla rakkolevä ja meriajokas muodostavat vedenalaisia metsiä ja niittyjä, jotka kuhisevat selkärangattomia: katkoja, leväsiiroja, kotiloita, simpukoita.
Näitä syövät kalat lymyilevät kasvillisuuden seassa. Sekä rakkolevä että meriajokas ovat avainlajeja, jotka muodostavat tärkeän elinympäristön selkärangattomille ja kalanpoikasille. Seurauksena saattaa olla dominoefekti, jossa monimuotoisuus köyhtyy nopeasti eri lajiryhmissä.
Lisääntyneiden sademäärien on ennustettu siirtävän suolapitoisuuden gradientteja kohti etelää Itämeren makeutuessa. Nykyään Vaasan seudulla tavattavan suolapitoisuuden on ennustettu siirtyvän Saaristomerelle vuosisadan loppuun mennessä. Monille lajeille tämä tarkoittaa suotuisan elinympäristön kutistumista.
Ilmastonmuutos muuttaa Itämerta nopeasti, vaikka ihmisen silmin vaikutukset saattavat näyttää hitailta. Itämeren lajiston ja evoluution kannalta muutokset ovat nopeita. Useimmat merilajit eivät ole sopeutuneet Itämeren alhaisimpiin suolapitoisuuksiin tuhansien vuosien aikana.
Jos lajisto ei pysty sopeutumaan laskevaan suolapitoisuuteen, Suomen vedenalaisen luonnon monimuotoisuus saattaa köyhtyä merkittävästi. Tämä olisi menetys myös koko Itämeren mittakaavassa, sillä Itämeren pohjoisten osien, Suomen ja Ruotsin polveilevat ja kallioiset rantaviivat luovat ainutlaatuisen elinympäristön.
Rannikkoalueiden lajistoon vaikuttavat tulevaisuudessa suolapitoisuuden lisäksi myös muut tekijät, kuten ilmastonmuutoksen aiheuttama meriveden happamoituminen, lämpeneminen ja jääpeiteajan väheneminen. Ilmastonmuutoksen on ennustettu kiihdyttävän myös rehevöitymistä. Näiden tekijöiden yhteisvaikutukset rannikkoekosysteemeihin tunnetaan toistaiseksi puutteellisesti, ja siksi tutkimusta tarvitaan lisää.
Itämeren tulevaisuutta voi pohtia keittiöön sijoittuvan vertauksen kautta. Kuvittele, että joku kaataisi kalakeittoon hiljalleen lisää vettä ja laittaisi levyn ykköselle. Tämän hetkisen käsityksen mukaan vuosisadan lopulla keitto on lämmintä ja vähäsuolaista. Tutkimus auttaa ymmärtämään, mitkä eliölajit tällaisessa liemessä selviävät parhaiten.