Kuinka kiivetä puuhun ja muita latvustotutkimuksen haasteita

Suomen Luonnon (6/2018) “Latvassa suhisee” -juttu puiden latvustoista toi mieleeni muistoja lapsuudesta. Silloin minulla oli unelma: kiivetä pihan ja lähimetsän jokaiseen puuhun. Oikeastaan kyse ei ollut vain kiipeämisestä, puiden valloittamiseksi sitä kutsuimme. Oli tärkeää valloittaa kaikki puut, sillä jokainen oli kiivettävyysominaisuuksiltaan ainutlaatuinen ja jokaisen latvasta aukeni uudenlainen näkymä tuttuun naapurustoon.

Epäilemättä varhaisia kasvitieteilijöitä on ajanut sama uteliaisuus, kun he ovat kääntäneet katseensa maanpäällisistä kasvustoista kohti puiden korkeimpia oksia. Mutta kuten 7-vuotiaan lapsenkin kokemus opetti, kaikki puut eivät ole niin vain valloitettavissa. Kurkistus suurimpien trooppisten puiden latvustoon on vaatinut mitä kekseliäimpien menetelmien käyttöä [1].

Aluksi latvustoon tähyävien kasvitieteilijöiden vaihtoehdot rajoittuivat maan tasalta kiikarointiin tai tikapuille kapuamiseen. Puiden kaataminen toki mahdollisti tarkan tutkimuksen, mutta ei tuhoisuutensa vuoksi soveltunut laajempaan käyttöön. Tutkijoiden avuksi päädyttiin valjastamaan nostureita, kuumailmapalloja ja jopa koulutettuja apinoita [2].

Seurantatutkimukset edellyttivät toistuvia kartoituksia, ja niitä palvelemaan pystytettiin erilaisia torneja, riippusiltoja ja lavoja. Rakennelmista ylellisimmät olivat trooppisia puumajoja, joissa tutkijat saattoivat myös yöpyä. Mukavuusluokituksen toista ääripäätä edustivat uudet arboristitekniikat, jotka perustuivat kiipeämiseen vain yhden köyden varassa. Köysikiipeily vaatii sekä ammattitaitoa että fyysistä kuntoa, mutta on verrattain edullinen ja joustava tapa puiden otostamiseen.

Teknologian kehittymisen ansiosta latvustoja voidaan nykyisin tutkia tarkemmin nousematta maankamaralta. Ilmakuviin perustuvista kaukokartoitusmenetelmistä on tullut olennainen osa latvustotutkimusta, ja erityisesti pienoishelikopterien eli droonien käyttö on kovassa nosteessa perinteisiin satelliittikuviin verrattuna.

Mitä nämä ponnistelut ovat meille opettaneet? Ainakin sen, että puiden latvustoissa elää oma, erityislaatuinen eliöyhteisönsä. Yksi puu voi tarjota kasvualustan jopa 190 muulle putkilokasvilajille [3]. Selkärankaisista muun muassa useat trooppiset sammakkolajit viihtyvät latvustoissa, asuttaen esimerkiksi ananaskasvien ruusukkeisiin muodostuvia vesilammikoita [4].

Latvustojen eliöyhteisöillä on oma roolinsa metsien sopeutumisessa ilmastonmuutokseen, ja niiden tutkimus jatkuu yhä niin köysien, nosturien kuin droonienkin avulla. Parhaimmillaan investoinnit pysyviin rakennelmiin, kuten latvustojen poikki kulkeviin riippusiltoihin, palvelevat sekä tutkijoita että luonnosuojelua edistävää ekoturismia.

Latvusto on sanana varsin kaunis, mutta vielä enemmän pidän englanninkielisestä sanasta crown, joka tarkoittaa myös kruunua. Koska luonnon monimuotoisuuden kannalta latvusto todellakin on puun kruunu ja haastavuudestaan huolimatta tutkimisen arvoinen.

Lähteet:

1. Nakamura ym. 2017, Forests and Their Canopies: Achievements and Horizons in Canopy Science, Trends in Ecology and Evolution, 32(6): 438—451.
2. Mike Shanahan kirjoittaa tutkija E. J. H. Cornerin koulutetuista apinoista teoksessa “Gods, Wasps and Strangers – the secret history and redemptive future of fig trees” (2016) kappaleessa 5 “Botanical Monkeys”.
3. Catchpole & Kirkpatrick 2010, The outstandingly speciose epiphytic flora of a single strangler fig (Ficus crassiuscula) in a Peruvian montane cloud forest. Teoksessa: Tropical Montane Cloud Forests: Science for Conservation and Management, toim. Bruijnzeel, Scatena & Hamilton.
4. Stuckert ym. 2009, Microhabitat use and spatial distribution in Picado’s Bromeliad Treefrog, Isthmohyla picadoi (Anura, Hylidae), Phyllomedusa 8(2):125—134.

Isopandan seuraaja asuu Andien vuoristossa

Jokainen suomalainen tuntee isopandan, eikä kyse ole ainoastaan siitä, että Ähtärin Lumi ja Pyry ovat olleet median lemmikkejä tammikuisesta saapumisestaan lähtien. Tarkkaavaisimmat lukijat tietävät, että isopandojen lukumäärä on kasvussa, eikä laji ole enää erittäin uhanalainen. Sen sijaan Etelä-Amerikan vuoristosademetsissä elää toinen karismaattinen karhulaji, jonka populaation koko laskee jatkuvasti.

Vaaleasta kasvokuvioinnistaan tunnistettava silmälasikarhu (Tremarctos ornatus) on isopandan vähemmän tunnettu sukulainen. Se on isopandan tavoin luokiteltu vaarantuneeksi IUCN:n, eli Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton, punaisella listalla. Silmälasikarhua kutsutaan myös Andien karhuksi, sillä sen levinneisyysalue rajoittuu Andien vuoriston pohjoisosiin. Silmälasikarhujen elinpiiri kuitenkin hupenee vuosi vuodelta, kun ihmisen asuttamat alueet kuroutuvat kohti vuorenhuippuja ja metsiä hakataan maanviljelyksen tieltä. Etelä-Amerikan suurin kanta, noin 5000 yksilöä, elää Perun sademetsissä.

Silmälasikarhut ovat riippuvaisia vuoristojen sademetsistä, koska niiden pääasiallista ravintoa ovat puiden oksilla kasvavat ananaskasvit. Ne ovat siis enimmäkseen kasvinsyöjiä, vaikka raadotkin kelpaavat. Lisäksi metsät tarjoavat suojaa: silmälasikarhujen piilottelevista elintavoista kertoo se, että niiden uskottiin pitkään, virheellisesti, olevan yöaktiivisia. Tänä päivänä tutkijat saavat aiempaa yksityiskohtaisempia tietoja silmälasikarhujen liikkeistä esimerkiksi riistakameroiden avulla.

Viime aikoina ihmisten ja silmälasikarhujen kohtaamisten on raportoitu lisääntyneen. Yhtenä selityksenä pidetään luonnontilaisten alueiden kutistumista. Kohtaamiset eivät aina pääty hyvin, koska laiton metsästys tappaa osan silmälasikarhuista. Joillakin alueilla silmälasikarhuja kunnioitetaan myyttisinä eläiminä, mutta ne ovat niittäneet huonoakin mainetta herkuttelemalla viljasadolla tai saalistamalla karjaa.

Vaikka metsien hakkuut ja metsästys lopetettaisiin tällä sekunnilla, eivät silmälasikarhut olisi turvassa. Uhkakuvista suurin on ilmastonmuutos, joka tulee muovaamaan silmälasikarhujen elinympäristöä ja asettamaan uusia rajoitteita elinympäristön hyödyntämiselle. Tällä hetkellä silmälasikarhut löytävät eniten ravintoa noin 2000–3000 metrin korkeudella sijaitsevalta vuoristosademetsien vyöhykkeeltä, mutta ilmaston lämpeneminen saattaa siirtää vyöhykettä hitaasti yhä korkeammalle. Vyöhykkeen siirtyminen pienentää parhaiden metsälaikkujen pinta-alaa ja kasvattaa etäisyyksiä karhujen elinympäristöjen välillä. Näin karhut jäisivät helpommin eristyksiin toisistaan.

Koska silmälasikarhu on Etelä-Amerikan ainoa karhulaji, on siitä yritetty tehdä lippulaivalajia trooppisen Amerikan metsien suojelulle. Silmälasikarhu ei kuitenkaan ole saavuttanut yleisön tietoisuutta samalla tavalla kuin mustavalkoinen sukulaisensa isopanda. Syitä voi vain arvailla. Yksi mahdollinen syy tietoisuuden puuttumiselle voisi olla se, että lajia ei ole vielä luokiteltu erittäin uhanalaiseksi. Mikäli eri uhkien kehityssuunta pysyy samana, näin on pian tehtävä. Kysymys kuuluukin, tuleeko silmälasikarhusta seuraava isopanda?