Kato kasvuksi

Kevättalvella 2000 olin yksin ja katsoin telkkaria. Kaadoin säästämästäni hienosta sinisestä pullosta itselleni maljan vettä. Kohotin sen Tarja Halosen presidentiksi pääsylle. Olin melkein yhtä raskaana, kuin nyt tätä kirjoittaessa. Henkilödokumentissa vilahti tuore vallankäyttäjä nuorempana; Halonen lapsi lanteellaan, yksinhuoltajaäiti, joka oli pitänyt liikkeensä eteenpäin. Ajattelin silloin, että kyllä minäkin pystyisin tarvittaessa huoltamaan yksin ja saavuttamaan silti omia tavoitteita. Ja pystyinkin. Halonen taas, siinä missä muutkin poliitikot, on tarjonnut oman osuutensa pettymyksiä – muistaakseni kutsui joskus taidehistorian opintojaan hairahdukseksi eikä ole ympäristöasioita kovin huomattavasti hoidellut. Mutta olihan sekin jotain, että tyttäreni lapsuudessa oli vain naispresidentti, ja kuitenkin ihmisarvon ymmärtävä sellainen.

Itselläni on humanistista ja taiteellista koulutusta, mutta se ei ole harha-askellusta. Arvostan suuresti saamaani sivistystä ja ajattelun keinoja. Tiedän, että olen tehnyt tärkeää muutostyötä itsessäni ja ympärilläni. Minun päässäni on edelleen meneillään taisto, jossa koetan asettaa tärkeimmän oppimani selkeisiin raameihin. Olen tekemässä taiteellista tutkimusta, väitöskirjaa Lapin yliopistossa, ja yritän myös käydä samalla keskustelua erilaisten ihmisten kanssa. Joskus se tuntuu liian vaikealta, mutta ei olisi oikein, jos en yrittäisi. Olen Pohjois-Pohjanmaalta, ja täällä itsekkäät, vanhakantaiset, luontoa köyhdyttävät ja ihmisiä tasapäistävät voimat nimittävät monia vääriä tekoja oikeiksi. Puheissa vilahtavat rannikon turhat ”risukot”, soiset ”joutomaat”, pöydistä kahvinkeittoon alistetut ”akat” ja pätkissä työskentelevät ”laiskurit”. Ne ovat todellisuudessa niitä rikkauksia ja voimia, joihin kaikki kasvun mahdollisuudet täällä perustuvat.

Tunnen tuskaa oman ekolokeroni ja kotiseutuni puolesta, koska näen paljon sortoa luontoa ja ihmisiä kohtaan. Ongelmat ovat kyllä uutisotsikoissa, mutta korjaavaa keskustelua ei saa millään aikaan. Ympäristövirheitä tehneen sukupolven on vaikea olla rohkea, on helpompi hiljetä kuin kantaa vastuu. Menneisyyden peittely ja salailu johtaa karmeisiin seurauksiin, kuten historioitsija Kate Brown osoittaa. Hän yhdistää haastatteluja, yleisiä arkistoja ja lähihistoriasta avoimeksi tulleita tietoja, ja tekee tutkimuksen päätteeksi johtopäätöksiä tulevaisuuden varalle. Brown kertoo, miten ydinvoimateollisuuteen liittyy aina salailu, normalisointi ja ympäristön säälimätön tuho. Brownin uraauurtava työ liittyy myös Suomeen, koska hän avaa Rosatomin ja Venäjän ydinase- ja ydinteollisuushistoriaa. Useiden sukupolvien terveyttä pilannut säteilevän saasteen dumppaaminen Länsi-Siperiassa saa nyt Fennovoima–Rosatomin yhteistyöllä tukea Suomesta.

Samalla poliittinen linja, jossa ihmisoikeudet ja demokratia kaventuvat, on tullut jo tuontitavarana. Seutuni on tähän valitettavasti otollinen maaperä – täällä ei ole vaikeaa saada poliisia, ydinvoimayhtiötä ja paikallisia poliitikkoja toimimaan tiiviissä ketjussa. Luonto ja monimuotoisuus ei paljon paina– tien voi tehdä suojelualueille laittomasti, kuten vuonna 2015 paikallisen hallinnon johdolla tehtiin, ja ihmisethän voi jyrätä aina kumiluodeilla pois, kuten poliisi teki vuonna 2016. Kaikki huonot viranomaisten päätökset säilyvät historiassa ja dokumenteissa Pyhäjoen ja Suomen häpeätahroina.

Vaikka muutos keskitetyistä suurhankkeista kohti hajautettua, demokraattisempaa tuotantoa on käynnissä, isoja yksiköitä yritetään vanhaan malliin vaikka väkisin. Vallan, tiedon ja oikeuksien rajaaminen kuuluu pakettiin, ja arvelen, että perinteinen mieskulttuuri on sen takia kaivosalallakin normi. Kaivoksien seuraukset eivät turvaa jatkuvuutta ja elinehtoja tuleville sukupolville, ja monet naiset pystyvät hyvin yli sukupolvien yltävään harkintaan. Uusiutuvien energiamuotojen osalta tietämys ja tuotanto siirtyy vähitellen ruohonjuuritasolle, takaisin luovuuteen, ehkä mielekkäämpään työhönkin.

Jos annamme ajattelun monimuotoisuuden köyhtyä, kukaan ei voita. Kaivos”tiede” tai mikään keksintö yksinään ei voi sanella, miten ympäristöä tai ihmistä maisemassa tulee kohdella. On olemassa tietoa, jota saadaan mittareista tai voidaan taulukoida, mutta myös suuria kokonaisuuksia, kuten kulttuuria, tilanteita ja ihmisyyttä koskevaa tietoa. Tätä koettua, kerrottua ja ilmaistua tietoa vangitsemaan tarvitaan humanistista tutkimusta ja taiteellista ajattelutapaa. Luonnonilmiöitä tutkivilla ja ihmistieteillä on pitkät perinteet ja käytännöt, mutta erilaisia tarkkailutapoja, tieteellisiä ajatuskulkuja, kysymyksiä ja tulkintoja tarvitaan.

Taiteellisen tutkimuksen menetelmät vastaavat tämänhetkisen maailman tarpeeseen. Muilla tutkimusotteilla ei saataisi esille tiettyä yksilön kokemuksesta tai taidemuodon laeista kumpuavaa tietoa. Taiteellinen tutkimus voi perehtyä johonkiin ilmiöön rinnakkain luonnontieteellisen kanssa: esimerkiksi jäätä, luontoon herkistymistä tai kasveja voi tarkastella yhtäaikaa eri näkökulmista. Taiteilija tai taiteellinen tutkija luo oman työtapansa. Se rakentuu silti aina sivistyksen aiemmin luoduille opeille ja rakenteille.

Teos tai tutkimus tuo ainutlaatuisen lisänsä kulttuuriin. Taiteessa luodaan teoksia, joilla on merkitys sinänsä. Taiteellinen tutkimus perehtyy usein eettisiin kysymyksiin, joista luontosuhteen pohtiminen ja esteettiset havainnot ovat tärkeitä. Maailma voi avautua niin monella tavalla! Kauneus ei ole vain koriste, vaan se voi ilmentää tarkoituksenmukaisia, täydellisiä rakenteita takanaan: tämän huomaa kuka tahansa luonnosta kuvia tallentava tallustaja.

Kun usean tieteenalan asiantuntijat yhdistävät voimansa, syntyy mielenkiintoisia avauksia. Parhaimmillaan työ ruokkii uutta tutkimusta, oppimista ja nimenomaan sivistystä. Tutkimuksesta ei siis välttämättä tupsahda välittömiä kaupallisia tuotteita, palveluita tai vaikutuksia, koska tarkoitus on saada kaikille hyödyllistä tietoa avoimesti jaettavaan käyttöön. Toki tuloksia voi hyödyntää vaikka matkailussa, mutta maailmankuvan kehittäminen ja luontosuhteen ymmärtäminen kuuluvat itsestään arvokkaisiin tavoitteisiin. Parempaa ihmisyyttä rakennetaan näin.

Presidenteistä tai päättäjistä en löydä mitään toivoa, niin kuin eivät nykyiset ilmastohätätilan julistamista vaativat nuoretkaan. Vasta toiminta pakottaa päätöksiin, ja luovuus onneksi voi kukkia ahdingossa. Mikään ei voi lopulta estää kasvua, elämää, sivistystä ja valoa. Olen tämän sekä oppinut, että kokenut.