Kuinka tulevaisuudentutkija selviää ristiriitaisista tunteista tulevaa kohtaan?

Suhteeni tulevaisuuteen on ristiriitainen. Syy on ilmastonmuutoksessa, jonka ajatteleminen ankeuttaa kauneimmankin hellepäivän. Erityisen ikäviä ja voimattomia tunteita herätti hiljattain somessa tuttavan seinältä lukemani keskustelu. Se liittyi The Guardianin juttuun ihmiskunnan epäonnistumisesta taistelussa ilmastonmuutosta vastaan. Itse jutun, joka oli erinomainen ja jossa haastateltiin 86-vuotiasta yhteiskuntatieteilijää Mayer Hillmania, luin vasta myöhemmin. Ensin aloin purkaa somekeskustelun aiheuttamia tunteita.

Keskustelun ydin oli tämä: ilmastonmuutos aiheuttaa nykyaikaisen maailman lopun. Vaikka ilmiön vakavuus ymmärretään ja asialle yritetään tehdä kaikenlaista, toimet eivät mitenkään riitä. Kaikki maailmanlaajuista kehityksen kulkua kuvaavat mittarit osoittavat, että olemme putoamassa. Meidän pitäisi valmistautua pahimpaan, ja hyväksyä se, että menetämme suuren osan sivilisaatiostamme ja näemme ekosysteemien romahtavan.

Asiaan kuuluu, että tällaisen tulevaisuuden ajattelu on epämukavaa: Jos kaikki täydellistä suunnanmuutosta pienempi on piipertelyä, mitä hyötyä on omasta työstäni ja tutkimuksestani? Mitä järkeä edes yrittää saada muutosta aikaan, jos lopputulos on auttamatta katastrofaalinen? Eihän se voi mennä niin.

Tein perustutkinnon biologina, mutta jatko-opinnot aloitin tulevaisuudentutkimuksen parissa. Olen oppinut, ettei tulevaisuutta voi ennustaa. Vaihtoehtoisten tulevaisuustilojen määrä on ääretön ja mitä tahansa voi tapahtua. Tulevaisuudet ovat monikko. Niiden sävy ja muoto ovat aina riippuvaisia siitä, keneltä kysytään. Menneisyyden ja nykyisyyden perusteella tulevaa voi ennakoida, mutta on eri asia ennakoida yksittäisiä tapahtumia tai kehityskulkuja kuin kokonaista tulevaisuustilaa.

Vaikka tulevaisuudet ovat loputtomia mahdollisuuksia, ne muotoutuvat olleista ja olevasta. Uudet suunnat ja virran kulun kääntäminen vaativat paljon energiaa ja vahvaa tahtoa. Jokainen tiedostava moderni ihminen tietää, millaista on yrittää hallinnoida omaa elämäänsä ja jatkuvasti kehittää itseään. Suurelle yhteisölle se on vielä hankalampaa. Sinänsä ei siis ole mikään ihme, ettemme ole päässeet ilmastonmuutoksen torjumisessa kovin pitkälle. Hyvät aikeet päästöjen vähentämiseksi ovat kuin uudenvuodenlupauksena aloitetut dieetit, jotka sortuvat ensimmäiseen kiukkunälkään. Liian vaikeaa. Vapaa liikkuminen, kuluttaminen ja lisääntyminen ovat syystäkin ihmisoikeuksia, eivätkä kieltäminen saatika kieltäytyminen sovi nykyaikaisen ihmisen maailmaan.

Silti päädyn pohdinnoissani taas kerran toivoon. Toivo on aktiivisen tulevaisuuden luomisen energia. Guardianissa haastateltu Mayer Hillman väittää, että dystopialla ja maailmanlopun hyväksymisellä voi olla merkittävä sija toimien motivoijana. Niihin ei silti pidä hukuttautua, sillä voimattomuuden tunne lamauttaa. Meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin päättäväisesti katsoa siihen tulevaisuuteen, jonka haluamme nähdä, ja tehdä se todeksi.