Lupiinien siitepöly saattaa haitata kimalaisten lisääntymistä

Törmäsin jokin aika sitten työkaverin vinkistä tutkimukseen lupiinin siitepölyn vaikutuksesta kimalaisten lisääntymiseen. Monet kasvit tuottavat kitkeränmakuisia puolustusyhdisteitä suojautuakseen kasvinsyöjähyönteisiä kuten kirvoja vastaan. Lupiineilla tärkein näistä puolustusyhdisteistä on D-lupaniini-niminen alkaloidi.

Tutkijat keräsivät siitepölyä tuoksulupiinista (Lupinus mutabilis) ja löysivät siitä lupaniinia ja sen johdannaisia. Kun tutkijat sitten syöttivät lupaniinia sisältävää siitepölyä kontukimalaisille, niiden lisääntyminen heikkeni verrattuna kimalaisiin, joille tarjotussa siitepölyssä lupaniinia ei ollut.

Tuoksulupiinin siitepölyn lupaniinipitoisuus tutkimuksessa oli 2 mg/g, minkä kerrottiin olevan noin yksi yhdeksäsosa siementen lupaniinipitoisuudesta. Suomalaisilta tienvarsilta tutulla komealupiinilla (L. polyphyllus) lupaniinipitoisuus saattaa olla karkeasti samaa luokkaa: eräässä tutkimuksessa komealupiinin siementen lupaniinin ja 13α-hydroksilupaniinin yhteenlaskettu pitoisuus oli noin 19 mg/g.

Tuoksulupiini on kotoisin Etelä-Amerikasta Andien seudulta, jossa sitä on perinteisesti myös viljelty ruoaksi. Euroopassa viljeltyjä lupiinilajeja ovat puolestaan valkolupiini (L. albus), sinilupiini (L. angustifolius) ja keltalupiini (L. luteus). Viljellyistä lupiineista on jalostuksen avulla saatu aikaan vähäalkaloidisia lajikkeita, joita kutsutaan makealupiineiksi. Lupaniinin ja muiden alkaloidien pitoisuudet kuitenkin vaihtelevat huomattavasti myös näiden lajikkeiden välillä ja kasvuolosuhteista riippuen.

Suomessa lupiinien viljely on vähäistä mutta todennäköisesti lisääntyy tulevaisuudessa kotimaisten kasviproteiinien kysynnän kasvaessa. Jos viljely yleistyy, voisi olla paikallaan varmistaa, että täällä viljeltyjen lajikkeiden siitepölyn lupaniinipitoisuudet ovat turvallisen matalia kasvin houkuttelemille pölyttäjille.

Komealupiini puolestaan on haitallinen vieraslaji, jota tulee torjua siitepölyn koostumuksesta riippumatta. Typpeä sitovana isokokoisena kasvina se uhkaa alkuperäistä niittylajistoamme. Lehtien yleisönosastoilla komealupiineja kuitenkin toisinaan puolustetaan paitsi näyttävän ulkonäön perusteella myös siksi, että ne houkuttelevat pölyttäjiä. Voin ymmärtää puolustajien tuntemuksia, sillä olen itsekin niittänyt kesäpaikalla lupiineja ristiriitaisin mielin nähtyäni niillä komeita kirjokimalaisia.

Tieto lupiinien siitepölyn myrkyllisyydestä saattaa antaa pölyttäjien ystäville lisäpuhtia komealupiinin torjuntaan. Kimalaiset ja mehiläiset voivat toki hyötyä lievästi myrkyllisestä siitepölystä verrattuna tilanteeseen, jossa ravintoa ei olisi tarjolla lainkaan. Komealupiinin syrjäyttämät alkuperäiset niittykukat olisivat kuitenkin taatusti turvallisempia ravinnonlähteitä suomalaisille pölyttäjälajeille. Niiden siitepölyyn ja meteen pölyttäjämme ovat vuosisatojen saatossa sopeutuneet.

Todellinen ruoan omavaraisuus kattaa myös tuotantopanokset

Ruoan omavaraisuusaste on Suomessa korkea, mutta silti maataloustuotantomme on riippuvainen tuontipanoksista. Aidompaan omavaraisuuteen kannattaa pyrkiä paitsi huoltovarmuuden myös ruokajärjestelmän ekologisuuden ja reiluuden takia.

Kriisitilanteessa huomio kiinnittyy elämän perusasioihin. Yksi niistä on ruoka. Koronaepidemian myötä ruoan saatavuus ja kotimainen ruoantuotanto ovat nousseet laajan kiinnostuksen kohteeksi. Vaikka epidemia tuskin nostaa ruoan kulutusta ja rahtiliikenne toimii normaalisti, huoli ruoan riittävyydestä on herännyt. Elintarvikkeita hamstraavia kuluttajia rauhoitellaan kertomalla ruoan korkeasta omavaraisuudesta Suomessa. Uutiset vakuuttelevat makaronin ja kotimaisen viljan riittävyyttä.

Suomessa ruoan tuotanto-omavaraisuusaste on korkea. Kotimainen tuotanto kattaa noin 80 % elintarvikkeiden kulutuksesta. Puhe korkeasta omavaraisuusasteesta voi kuitenkin johtaa harhaan, sillä se ei huomioi ruoan tuotannossa käytettävien tuotantopanosten omavaraisuutta. Suomalainen ruoantuotanto on riippuvainen ulkomailta tuotavista panoksista kuten öljystä, lannoitteista, rehuvalkuaisesta ja työkoneista.

Esimerkiksi kotieläinten ruokinnassa käytettävän täydennysvalkuaisen omavaraisuus on vain noin 15 %. Omavaraisuutta olisi mahdollista kasvattaa lisäämällä kotimaisten palkokasvien kuten herneen, härkäpavun ja makealupiinin viljelyä, mutta toistaiseksi halvempi ulkomainen soija on vienyt voiton.

Maa- ja puutarhatalouden energiankulutuksesta noin 30 % muodostuu polttoöljyistä, joilla koneet käyvät ja vilja kuivataan. Tätä energiaa olisi mahdollista korvata esimerkiksi maatiloilla tuotettavalla biokaasulla. Biokaasun raaka-aineeksi sopivat niin eläinten lanta, nurmet kuin kasvintuotannon lajittelutähteetkin.

Useimpien maatalouden tuotantopanosten saatavuus tuskin vaarantuu koronaepidemian takia. Poikkeus on maatalouden ulkomainen työvoima. Löytyykö suomalaisia istuttamaan vihannekset ja keräämään mansikat, jos ulkomaiset kausityöläiset eivät pääse maahan? Vuonna 2016 maa- ja puutarhataloudessa työskenteli noin 16 000 ulkomaalaista, jotka tekivät lähes 6 % alan työstä. Vaikka suomalaiset arvostavat omaa ruoantuotantoa, harva meistä on valmis raskaisiin ja pienipalkkaisiin maataloustöihin.

Ruokaturvan ylläpito Suomessa vaatii myös jatkuvaa osaamisen ylläpitoa, tutkimusta ja kehitystä. The Economist -lehden 2019 julkaisema Global Food Security Index -vertailu nosti Suomen suurimmaksi haasteeksi ruokaturvan kannalta pienen julkisen sektorin panostuksen maatalouden tutkimukseen ja kehitykseen. Viime syksynä Maaseudun tulevaisuus uutisoi, että maatalous- ja metsätieteiden opetus on menettänyt viimeisen kuuden vuoden aikana henkilöstöresursseja enemmän kuin mikään muu tieteenala Suomessa. Koronakeväänä kiinnostus maatalousopetukseen ja -tutkimukseen lienee kasvussa.

Ruoantuotannon aito omavaraisuus, joka huomioi paitsi tuotetut elintarvikkeet myös tuotantopanokset, vahvistaisi huoltovarmuutta kriisien pitkittyessä. Nykyistä suurempaan omavaraisuuteen kannattaa pyrkiä myös muista syistä: Omavaraisuudessa kannamme vastuun ruoantuotantomme ulkoisvaikutuksista, emmekä sysää esimerkiksi ympäristöhaittoja, työntekijöiden riistoa tai eläinten huonoa kohtelua löyhemmän sääntelyn maihin. Lähellä tuottaminen on usein varmin tie kestävyyteen.

Naudanlihan ekologisuus riippuu siitä miten tuotanto järjestetään

Nauta voi olla sekä ympäristöongelma että arvokas osa toimivaa maatalousekosysteemiä. Lopputulos riippuu meistä ihmisistä.

Naudanlihan ympäristövaikutukset ovat leimanneet kuluneen syksyn ruokakeskustelua. Agroekologina olen saanut vastailla aihetta koskeviin kysymyksiin useaan otteeseen, vaikkei asiantuntemukseni sijoitukaan aivan lihakeskustelun kovimpaan ytimeen.

Päällimmäinen huomioni on, että asia on monimutkaisempi kuin kärjekkäät otsikot toisinaan antavat ymmärtää. Nauta ei ole yksiselitteisesti huonoa tai hyvää ruokaa. Ekologisuuden kannalta ratkaisevaa on, kuinka tuotanto järjestetään.

Parhaassa tapauksessa naudan syömä rehu syntyy ihmisravinnon tuotannon sivutuotteena tai kasvaa maalla, joka ei sovellu ihmisravinnon tuottamiseen. Naudan lannalla puolestaan lannoitetaan peltoja, jotka tuottavat ihmisravintoa. Kun lanta mädätetään, siitä saadaan ravinteiden ja maanparannushyötyjen lisäksi biokaasua, jolla voidaan korvata fossiilisia polttoaineita.

Tällainen nautakarjatalous ei kilpaile ihmisravinnon tuotannon kanssa vaan päinvastoin tukee sitä. Valitettavasti tuotanto ei yleensä ole tällaista.

Toiseksi naudalla – kuten muullakin ruoalla – on monen tyyppisiä ympäristövaikutuksia. Viime aikoina ilmastonmuutos on hallinnut keskustelua niin vahvasti, että muut ympäristönäkökulmat ovat vaarassa unohtua.

Naudan ruoansulatus tuottaa kiistatta metaania, joka lämmittää ilmastoa. Toisaalta biodiversiteettiin nauta voi vaikuttaa positiivisesti. Jälleen kyse on siitä, kuinka tuotanto järjestetään. Laiduntava nauta ylläpitää luonnon monimuotoisuutta; sisätiloissa kasvava nauta ei. Perinnebiotoopeilla kuten niityillä, hakamailla ja metsälaitumilla laiduntavat naudat ovat erityisen arvokkaita: ne hoitavat Suomen uhanalaisimpia elinympäristöjä, joilla elää harvinaisia kasveja ja hyönteisiä.

Valitettavasti harva nauta laiduntaa nykyään perinnebiotoopeilla, ja nautojen laidunnus on ylipäätään vähentynyt.

Kolmanneksi nauta tuottaa sekä maitoa että lihaa. Suomalainen naudanliha syntyy pääosin maidontuotannon sivutuotteena. Kun keskustellaan naudanlihasta luopumisesta, on syytä keskustella samalla maidosta, juustosta ja jogurtista.

Ekologisen kestävyyden kannalta naudanlihan kuten muidenkin eläintuotteiden kulutusta täytyy vähentää. Kokonaan naudoista ei ole syytä luopua, kunhan tuotannon järjestää nykyistä paremmin. Muutos ei ole pelkästään ruoantuottajien käsissä vaan vaatii myös kuluttajilta ja yhteiskunnalta halua maksaa kestävämmästä tuotannosta. Ruoan ympäristövaikutukset ovat meidän kaikkien vastuulla.

Uralinkimalainen saattaa runsastua nopeasti - kattavaa tietoa kimalaiskantojen muutoksista odotellaan vielä

Uralinkimalaisia on havaittu tänä kesänä Suomessa tavallista enemmän. Systemaattista seurantatietoa kimalaislajien runsausmuutoksista saadaan tulevina vuosina, jos pilottivaiheessa oleva kansallinen kimalaisseuranta jatkuu.

Olin kesäkuun alussa Myrskylässä aloittamassa kuminan pölytystutkimukseen liittyviä pölyttäjälaskentoja, kun huomio kiinnittyi metsäkurjenpolvella vieraileviin oudonnäköisiin kimalaisiin.

Värityksen ja pään muodon perusteella mieleen tuli kanervakimalainen. Takaruumiin vaaleat raidat olivat kuitenkin epäselvästi rajautuneita, ja naamaa peitti tuuhea keltainen karvoitus. Vilkaisu tunnistusoppaisiin paljasti tuntomerkkien sopivan uralinkimalaiseen.

Uralinkimalainen (Bombus semenoviellus) löytyi ensimmäisen kerran Suomesta Parikkalasta vuonna 1964. Myöhemmin havaintoja on kertynyt harvakseltaan lähinnä Kaakkois- ja Itä-Suomesta. Nyt laji vaikuttaa olevan runsastumassa.

Uralinkimalaisen naaraat on helppo erottaa niitä muistuttavista kanerva-, tarha- ja maakimalaisen naaraista vaaleakarvaisen naaman perusteella. Sen sijaan loppukesällä esiintyviä niin ikään vaaleanaamaisia koiraita on vaikea erottaa vaaleanaamaisista kanervakimalaiskoiraista.

Ensimmäisen maastopäivän jälkeen uralinkimalaisia ei osunut pölyttäjälaskentoihimme. Elokuun alussa kuulin töissä kahvitauolla, että uralinkimalaisia oli löytynyt runsaasti Helsingistä. Kävelin samana iltana kotini lähellä olevalle Myllypuron täyttömäelle ja löysin heti muutamia yksilöitä, jotka touhusivat pietaryrtin kukilla.

Uralinkimalaisen ohella jotkut muutkin kimalaislajit vaikuttavat runsastuvan ja laajentavan levinneisyysaluettaan Suomessa. Toissa kesänä kirjoitin blogissani kaakonkimalaisesta (Bombus schrencki). Vuonna 2000 Suomesta löytynyt ja pääosin Kaakkois-Suomessa tavattu laji osui pölyttäjälaskentoihimme tuona kesänä Lohjalla. Viime vuosien havaintojen perusteella kaakonkimalainen on jatkanut levittäytymistään uusille alueille.

1990-luvulla Suomesta löydetty ja kasvihuoneissa pölyttäjänä käytettävä kontukimalainen (Bombus terrestris) on puolestaan runsastunut 2000-luvulla etelärannikolla ja levinnyt sisämaahan. Pääkaupunkiseudulla se saattaa olla nykyään yleisin kimalaislaji.

Kimalaisten ystäville tiedossa on jännittäviä aikoja: Kuinka kimalaislajistomme muuttuu? Mille alueille uudet lajit levittäytyvät, ja miten alkuperäiset lajit pärjäävät niiden kanssa?

Tänä kesänä pilotoidun kansallisen kimalaisseurannan avulla kimalaislajien kantojen ja levinneisyyden muutoksista saadaan jatkossa nykyistä tarkempaa tietoa. Kimalaisista kiinnostuneiden kannattaa harkita osallistumista seurantaan. Uusia vapaaehtoisia otetaan mukaan ensi keväänä.

Kuinka pölytyshäkki rakennetaan? – Tutkimustyö vaatii monenlaisia taitoja

Tutkimuksen tekoon kuuluu paljon muutakin kuin aineiston keruuta, analysointia ja julkaisujen kirjoittamista. Pölytystutkija tarvitsee toisinaan poraa, ompelukonetta ja geometriaa.

Olen kuluneen kevään aikana todistanut pölytyshäkkien rakentamista ja hieman auttanut hommassa itsekin. Pölytyshäkki on hyönteisverkon peittämä kehikko, jonka avulla kontrolloidaan pölyttäjien pääsyä kukkiville kasveille. Häkkien avulla tutkitaan, kuinka hyönteispölytys tai sen puuttuminen vaikuttavat kasvin siementen kehittymiseen.

Pölytyshäkkejä on monenlaisia. Elina Karimaa rakensi kuminan pölytystä käsittelevää maisterintutkielmaansa varten häkkejä, jotka peittävät neliömetrin alan kuminaa. Ne pystytetään toukokuun lopussa kolmellekymmenelle kuminapellolle tarkoituksena estää pölyttäjien kuten mehiläisten, kimalaisten ja kärpästen pääsy kasveille kukinnan aikana. Loppukesällä siemensato mitataan häkeistä ja niiden ulkopuolelta.

Jenni Toikkanen puolestaan rakensi väitöskirjatutkimustaan varten isompia, 2*2*2 metrin kokoisia häkkejä. Hän tutkii eri hyönteisten tehokkuutta viljelykasvien pölyttäjinä laittamalla häkkeihin ruukuissa kukkivia kasveja yhdessä erilaisten pölyttäjien kanssa. Kasvit kasvatetaan kasvihuoneessa ja kuskataan kokeen jälkeen takaisin sisälle jatkamaan kehitystään. Myöhemmin niistä mitataan sato.

Pölytyshäkkien valmistukseen liittyy monia työvaiheita ja ratkaistavia yksityiskohtia. Huhtikuussa hypistelimme verkkokankaita kangaskaupassa ja kartoitimme rautakauppojen puurimavalikoimaa. Jenni ja Elina pohtivat kulmaliitoksia, puristimia, tukirimoja, leikkauksia ja teroituksia.

Toukokuussa pora ja ompelukone surrasivat Helsingin yliopiston tiloissa Viikissä. Jenni pystytti häkkikehikoita kasvihuoneen kupeeseen. Elina ompeli kangashuppuja ja valmisteli rimanippuja pellolla kasattaviksi.

Nyt häkit ovat onnellisesti valmiina. Jännityksellä odotamme, kuinka kesän kokeet onnistuvat.

Häkkejä rakentaessa olemme puhuneet siitä, kuinka monista yllättävistäkin taidoista on tutkimustyössä hyötyä. Oman kokemukseni perusteella tutkijat ovat moniosaajia, jotka hallitsevat tieteellisen kirjoittamisen ja tilastolliset analyysit mutta tarttuvat rohkeasti myös käytännön töihin traktorinajosta käsitöihin ja palkanlaskentaan*.

Pölytystutkija poran varressa ei välttämättä ole tehokasta resurssien käyttöä, mutta siinäkin on puolensa. Se luo virkistävää vaihtelua ja onnistumisen riemua konkreettisten kädenjälkien edessä. Myöhemmin julkaisuja kirjoittaessa voi nauttia siitä, että tutkimus on tuttu läpikotaisin, kangaslaatuja ja kulmaliitoksia myöten.

*Apurahat aputyövoiman palkkaukseen tulevat useimmiten tutkijan henkilökohtaiselle tilille, jolloin työnantajana toimii tutkija eikä hänen edustamansa laitos.

Linnut hyötyvät luomukotieläintuotannosta

Uusi kotimainen tutkimus kertoo luomukotieläintuotannon lisäävän maatalousympäristön lintujen määrää. Muilla maatalouden ympäristötoimilla ei havaittu vastaavaa hyötyä.

Kotieläintuotannon ympäristöhaitat ovat olleet viime aikoina paljon esillä julkisuudessa. Lihaveropuheiden, vegaanihaasteiden ja ruoan ympäristökompensaatioiden keskellä on tärkeää muistaa, että kotieläimet voivat tuottaa myös ympäristöhyötyjä.

Juuri julkaistu kotimainen tutkimus osoittaa luomukotieläintuotannon lisäävän lintujen määrää maatalousalueilla. Selvimmin luomukotieläintuotannosta hyötyivät hyönteissyöjät, pihapiirien lajit ja pitkän matkan muuttajat.

Helsingin yliopiston tutkijat vertasivat vapaaehtoisten lintulaskijoiden tekemiä lintuhavaintoja maatilojen toteuttamiin ympäristötukitoimenpiteisiin läpi Suomen. Minkään muun toimenpiteen kuin luomukotieläintuotannon ei havaittu olevan yhteydessä lintujen runsauteen.

Luomutiloilla karja laiduntaa, mikä ei ole tavanomaisessa tuotannossa itsestäänselvyys. Laitumet tarjoavat ravintoa varsinkin hyönteissyöjille. Linnut hyötyvät ravintoa, suojaa ja pesäpaikkoja etsiessään myös luomutilojen monipuolisista viljelykierroista ja torjunta-aineettomuudesta. Samoja asioita on toki mahdollista edistää muillakin kuin luomutiloilla.

Eläintuotteiden ympäristövaikutuksia tarkasteltaessa huomio kannattaakin kiinnittää siihen, millä tavalla liha, maito tai munat tuotetaan. Tämä pätee muuhunkin kuin luonnon monimuotoisuuteen. Esimerkiksi ilmastopäästöistään parjattu nauta tuottaa metaania ja muuntaa rehujen energiaa kasvuunsa tehottomasti, mutta se on mahdollista kasvattaa nurmirehulla, jonka viljely voi parhaassa tapauksessa kasvattaa maan hiilivarastoa. Osa nurmituotannossa olevista maista ei myöskään sovellu muiden viljelykasvien tuotantoon.

Eläinperäisen ruoan syömistä pitää vähentää, sillä nykyisiä kulutusmääriä ja vallitsevia tuotantomenetelmiä maapallo ei kestä. Kaikki kotieläintuotteet eivät kuitenkaan ole automaattisesti ympäristön kannalta huonoja vaihtoehtoja. Laiduntavat eläimet päinvastoin hoitavat luontoa.

Ruoka-alan toimijat toivovat lisää tutkimusta pölyttäjien suojelemiseksi

Tuottajajärjestöjen pölyttäjäseminaarissa kaivattiin tietoa muun muassa pölyttäjien kannoista, pölyttäjäystävällisestä kasvinsuojelusta ja viljelykasvien pölytystä hyödyttävistä kukkakaistoista.

Osallistuin viime torstaina Helsingissä Pölyttäjäseminaariin, jonka järjestivät viljelijäjärjestöt MTK ja SLC sekä Suomen Mehiläishoitajain Liitto. Erinomaisessa tilaisuudessa niin ruoantuottajat, viranomaiset kuin tutkijatkin vakuuttivat haluaan toimia yhdessä pölyttäjien suojelemiseksi.

Toistuva teema seminaarin puheenvuoroissa ja keskusteluissa oli tiedon puute. Osallistujat kaipasivat monenlaista tutkimusta tukemaan pölyttäjäystävällisen ruokajärjestelmän kehittämistä. Seuraavassa muutama nosto tutkimustarpeista.

1. Pölyttäjäkantojen kehitys

SYKEn erikoistutkija Mikko Kuussaari kertoi, ettei luonnonvaraisten pölyttäjien kuten kimalaisten kantojen kehityksestä ole Suomessa tietoa. Runsausmuutosten havaitsemiseksi olisi tärkeää käynnistää pysyvä pölyttäjäseuranta. Seurannan järjestämisestä laaditaan esitys juuri alkaneessa PÖLYHYÖTY-hankkeessa.

2. Kasvinsuojeluaineiden vaikutukset pölyttäjiin

Tukesin ylitarkastaja Lotta Kaila kaipasi lisää tutkimustietoa kasvinsuojeluaineiden vaikutuksista pölyttäjiin. Tämä auttaisi aineita koskevien lupapäätösten tekoa ja käyttöohjeiden laadintaa. Kasvinsuojeluaineista johtuvia tarhamehiläisten kuolemia on viime vuosina tullut viranomaisten tietoon kahdesti, mutta aineiden vaikutukset villeihin pölyttäjiin ovat arvoitus. Tietoa tarvitaan myös mahdollisista ei-tappavista haittavaikutuksista, joita lievät altistukset saattavat aiheuttaa.

3. Uudet kasvinsuojelukeinot

MTK:n puheenjohtaja Juha Marttila toivoi panostusta pölyttäjäystävällisten kasvinsuojelukeinojen kehittämiseen. Samalla kun pölyttäjille haitallisia kasvinsuojeluaineita kielletään, viljelijöille on tarjottava uusia ratkaisuja, joilla tuholaisten aiheuttamat haitat minimoidaan ja sadot saadaan pidettyä korkeina.

4. Pölyttäjäystävällisen viljelyn kehittäminen viljelijöiden ja tutkijoiden yhteistyöllä

Viljelijä ja Riistasiemen Oy:n yrittäjä Sebastian Sohlberg korosti tarvetta viljelijöiden ja tutkijoiden tiiviille yhteistyölle. Viljelijöillä oleva käytännön ymmärrys ja kiinnostus kannattaa hyödyntää tutkimuksen alusta asti. Silloin tutkimustieto ja hyvät ratkaisut kulkeutuvat varmimmin käytäntöön. Kiinnostava tutkimuskohde olisi esimerkiksi peltojen reunoille kylvettävien erilaisten riista-, maisema- ja niittykasvikaistojen hyödyt viljelykasvien pölytykselle.

PS. Pölyttäjäseminaarin esitykset löytyvät täältä.

Kukinnan ajankohta vaikuttaa viljelykasvin pölytykseen

Viljelykasvien pölytystä auttaa paitsi pölyttäjien suojelu myös kasvien kukinnan ajoittaminen pölyttäjien runsaushuippuun. Rypsillä tämä voi onnistua kylvöä myöhästyttämällä.

Kun viljelijä haluaa parantaa viljelykasvin pölytystä, häntä neuvotaan hankkimaan pellon laitaan mehiläispesiä, välttämään kemiallisia torjunta-aineita, kylvämään erilaisia mesikasveja ja säästämään viljelemättömiä alueita. Nämä toimet lisäävät pölyttäjien määrää maisemassa. Harvemmin sen sijaan puhutaan viljelykasvin kukinnan ajankohdasta ja sen yhteydestä pellolla ahkeroivien pölyttäjien määrään. Aihe nousi juuri julkaistun tieteellisen artikkelimme keskiöön sattumalta.

Aloittaessani rypsin pölytystutkimusta vuonna 2017 tarkoituksenani oli keskittyä siihen, kuinka peltoa ympäröivä maisema ja torjunta-aineiden käyttö vaikuttavat pölytyksen onnistumiseen. Hyvissä ajoin kevättalvella tutkin karttoja, soittelin uusmaalaisille viljelijöille ja valitsin 34 tulevan kesän rypsilohkoa mukaan tutkimukseen.

Toukokuussa havahduin valtavaan vaihteluun tutkimuslohkojen kylvöajoissa. Aikaisimmat viljelijät ilmoittivat kylväneensä rypsin jo toukokuun alkupuolella, moni aikoi kylvöille kuun puolivälissä, ja jotkut kertoivat odottavansa kaikessa rauhassa kuun loppuun tai kesäkuun puolelle. Huolestuin. Aikaiset ja myöhäiset lohkot kukkisivat täysin eri aikoihin. Miten se vaikuttaisi tutkimuksen tuloksiin?

Ensimmäiset rypsit avasivat kukkansa kesäkuun lopulla samaan aikaan, kun viimeisenä kylvetty rypsi vasta nousi taimelle. Maastoryhmämme alkoi kiertää kukkivilla lohkoilla havainnoimassa pölyttäjien vierailuja rypsin kukissa.

Alkuun juuri mitään havainnoitavaa ei ollut, vaikka sää oli kohtuullinen. Heinäkuun puolella pölyttäjäliikenne pelloilla onneksi vilkastui. Kuun loppua kohden havainnoitsijoilla alkoi tulla yhä useammin kiire. Neljän neliömetrin kokoisilla seurantaruuduilla saattoi ahkeroida samaan aikaan useita tarhamehiläisiä ja kimalaisia.

Aineiston analysointi vahvisti maastossa syntyneen havainnon: pölyttäjien vierailut rypsin kukilla lisääntyivät kesän edetessä. Koska tärkeimmät pölyttäjät olivat tarhamehiläisiä ja kimalaisia, runsastumisen syynä saattoi olla niiden yhdyskuntien kasvu rypsin kukintakauden aikana.

Myös pölyttäjien muiden ravinnonlähteiden niukkeneminen voisi johtaa lisääntyneisiin vierailuihin rypsillä. Muiden kukkien vähenemisestä ei kuitenkaan havaittu merkkejä. Tutkimuspeltojen pientareilla kukkivien mesikasvien määrä päinvastoin lisääntyi rypsin kukinnan aikana.

Kukkakäyntien lisääntyessä siementen määrä rypsin liduissa lisääntyi. Kokonaissatoon kukinnan ajankohta ei kuitenkaan vaikuttanut, sillä aikaiset rypsit hyödynsivät pidemmän kasvuajan tuottamalla enemmän haaroja ja kukkia. Toisaalta tällainen heikon pölytyksen kompensointi kuluttaa ravinteita ja vettä. Hyvin pölyttynyt kasvi ohjaa resurssit tehokkaammin siementen tuottamiseen.

Olen iloinen, että kukinta-ajankohdan vaikutus pölytyksen onnistumiseen nousi tutkimuksessamme esiin. Aihetta on tutkittu viljelykasveilla erittäin vähän. Olisi jännittävää tietää, kärsivätkö muutkin aikaisin kukintansa aloittavat kasvit pölyttäjien puutteesta. Kannattaisiko yksivuotisten hyönteispölytteisten kasvien kylvöä viivästyttää pölytyksen tehostamiseksi? Toivottavasti tulevat tutkimukset tuovat lisävalaistusta asiaan.

Kiinnostummeko hyönteisistä ennen kuin on myöhäistä?

Lähivuosikymmeninä neljääkymmentä prosenttia maailman hyönteislajeista uhkaa sukupuutto. Sen välttäminen vaatii perustavanlaatuisia muutoksia ruoantuotannossa.

Nelivuotias siskontyttö innostui viime kesänä tutkimaan hyönteisiä. Parasta olivat pienet yöperhoset, joita oli juuri sopivan helppo löytää ja pyydystää heinikosta, marjapensaista ja rakennusten ulkoseiniltä. Mikään ötökkä ei ollut liian pieni tai harmaa. Intoa ei vähentänyt sekään, että useimmat löydöistä jäivät nimeämättä.

Yhtä suurta kiinnostusta ympärillämme eläviä pikkuotuksia kohtaan tarvittaisiin meiltä aikuisilta. Juuri ilmestyneen tieteellisen katsausartikkelin mukaan neljääkymmentä prosenttia maailman hyönteislajeista uhkaa sukupuutto muutaman seuraavan vuosikymmenen aikana. Joukkoon kuuluu paitsi kapeaan ekologiseen lokeroon erikoistuneita spesialistilajeja myös yleisiä ja elinvaatimuksiltaan joustavia lajeja.

Hyönteisryhmistä suurimmassa vaarassa ovat perhoset, pistiäiset ja lantakuoriaiset. Lisäksi vesiympäristöissä elävistä hyönteislajeista merkittävä osa on jo hävinnyt. Joistain hyönteisryhmistä kuten kaksisiipisistä tietoa on liian vähän, jotta vähenemistä pystyttäisiin kunnolla arvioimaan. Luultavasti menetämme valtavasti lajeja ennen kuin edes tiedämme niiden olevan olemassa.

Hyönteisten monimuotoisuuden katoamisen arvioidaan aiheuttavan katastrofaalisia seurauksia maapallon ekosysteemeille. Hyönteiset esimerkiksi pölyttävät kasveja, osallistuvat orgaanisen aineksen hajotukseen ja toimivat ravintona muille eläimille.

Tärkein syy hyönteislajiston supistumiseen ovat ruoantuotantoon liittyvät maankäytön muutokset. Siirtyminen perinteisestä maataloudesta panosintensiiviseen teknis-kemialliseen tuotantoon on koitunut monen lajin kohtaloksi.

Hyönteiskadon pysäyttäminen vaatiikin perustavanlaatuisia muutoksia ruoantuotannossa. Monokulttuurit on korvattava monimuotoisilla viljelyjärjestelmillä, jolloin myös torjunta-aineiden käyttöä voidaan vähentää. Puoliluonnontilaisia elinympäristöjä kuten pientareita, avo-ojia, niittylaikkuja ja luonnonlaitumia on lisättävä.

Muutokseen tarvitaan paitsi ruoantuottajia myös koko muuta yhteiskuntaa – poliitikkoja, yrityksiä, kuluttajia ja kansalaisia. Viime aikoina ilmastonmuutoksen hillitseminen on lyönyt läpi yhteiskunnallisessa keskustelussa. Milloin havahdumme yhtä laajasti luonnon monimuotoisuuden katoamiseen? Kiinnostummeko itsellemme vieraista mutta elintärkeistä luontokappaleista ennen kuin ekosysteemien toiminta rapistuu pysyvästi?

Neonikotinoidien korvaajaksi kaavailtu torjunta-aine haittaa kimalaisten lisääntymistä

Uusien torjunta-aineiden turvallisuus pölyttäjille tulisi tutkia nykyistä perusteellisemmin jo ennen aineiden hyväksymistä. Näin vältettäisiin kierre, jossa vanhoja haitallisia aineita korvataan uusilla haitallisilla aineilla.

Viime keväänä EU kielsi pölyttäjille haitallisten neonikotinoideja sisältävien tuholaistorjunta-aineiden käytön peltoviljelyssä. Neonikotinoidien korvaajiksi on kaavailtu uusia sulfoksimiini-pohjaisia torjunta-aineita, mutta tuoreen tutkimuksen mukaan nekin aiheuttavat vakavia haittoja pölyttäjille.

Tutkimuksessa kimalaisyhdyskuntia kasvatettiin aluksi laboratoriossa, ja osa niistä altistettiin sulfoksaflor-nimiselle torjunta-aineelle. Sen jälkeen tutkijat siirsivät yhdyskunnat pesälaatikoissa pellolle ja seurasivat niiden kasvua. Kesän edetessä selvisi, että torjunta-aineelle altistetut yhdyskunnat kasvoivat heikommin ja tuottivat vähemmän lisääntyviä jälkeläisiä kuin kontrolliyhdyskunnat.

Tulos on ikävä muttei yllättävä. Sulfoksaflor aktivoi hyönteisten elimistössä samoja hermosolujen reseptoreita eli signaaleiden vastaanottamiseen erikoistuneita proteiinimolekyylejä kuin neonikotinoidit, joiden haitallinen vaikutus kimalaisten lisääntymiseen on osoitettu aiemmissa tutkimuksissa. Koska aineiden biologinen toimintatapa on sama, samantapaisia vaikutuksia pölyttäjiin voitiin odottaa.

Neonikotinoideihin verrattuna sulfoksaflorin haitat tulivat esiin aikaisessa vaiheessa. EU-maista vasta viisi on myöntänyt luvan aineen käyttöön, ja seitsemässä maassa lupaprosessi on käynnissä. Silti ihmetyttää, miksi varsin todennäköisesti pölyttäjille haitallista ainetta pidetään turvallisena siihen asti, kunnes jälkijunassa seuraava tutkimus ennättää osoittaa haitat.

Uusien torjunta-aineiden hyväksyminen edellyttää aina turvallisuuden arviointia. Nykyiset arvioinnit eivät kuitenkaan paljasta aineiden pitkäaikaisia ja subletaaleja vaikutuksia eli vaikutuksia, jotka eivät näy suoraan kuolleisuutena vaan esimerkiksi käyttäytymismuutoksina ja lisääntymisen heikkenemisenä. Subletaalit vaikutukset voivat olla pölyttäjien vähenemisen kannalta aivan yhtä vakavia kuin letaalit eli tappavat vaikutukset. Niitä on vain vaikeampi havaita.

Jos torjunta-aineiden hyväksymistä edeltäisi nykyistä kattavampi turvallisuuden arviointi, vältettäisiin kierre, jossa uusia pölyttäjille ja muille hyötyeliöille haitallisia aineita kehitetään jatkuvasti korvaamaan edellisiä haitallisia aineita. Uusille tuholaistorjunta-aineille ja -menetelmille on ruoantuotannossa tarvetta, mutta ei hinnalla millä hyvänsä.

Kotieläinten kasvatus gm-soijalla lisää torjunta-aineiden käyttöä Amerikassa

Glyfosaattia sietävän gm-soijan tuonti Eurooppaan lisääntyy. Myös suomalainen kuluttaja vaikuttaa torjunta-aineiden käyttöön amerikkalaispelloilla.

Kesän kuivuus on verottanut viljelykasvien satoja niin Suomessa kuin muualla Euroopassa. Tällä viikolla Maaseudun Tulevaisuus uutisoi, että kotieläimille syötettävien valkuaiskasvien kuten rapsin heikot sadot voivat johtaa ensi talvena rehupulaan, jota EU paikkaa lisäämällä geenimuunnellun soijan tuontia Yhdysvalloista (MT 6.8.2018).

Myös Suomeen soijaa tuodaan sikojen ja siipikarjan rehuksi Etelä-Amerikasta ja Yhdysvalloista. Noin puolet täällä käytettävästä soijasta on geenimuunneltua.

Kun suomalaiset lihatalot aloittivat gm-soijan maahantuonnin runsas kymmenen vuotta sitten, sen turvallisuudesta keskusteltiin vilkkaasti. Toisin on nyt. ”On huomattu, että gm-soijaa voidaan käyttää elintarvikeketjussa turvallisesti. Asenteet sitä kohtaan ovat muuttuneet myönteisemmiksi.” Elintarviketeollisuusliiton toimialapäällikkö Pekka Heikkilä muotoilee Maaseudun Tulevaisuudessa (MT 6.8.2018).

Epäilen, että valtaosa suomalaisista ei tiedä, miten gm-soija käytännössä eroaa perinteisestä soijasta. Ilman tietoa on vaikea olla mitään mieltä.

Gm-soija on tehty geenimuuntelun avulla vastustuskykyiseksi rikkakasvien torjunta-aineelle glyfosaatille. Muun muassa kauppaniemellä Roundup myytävä glyfosaatti estää kasvien proteiinisynteesiä tappaen kaikki kasvit, joilla vastustuskykyä ei ole. Gm-soijaa viljeltäessä glyfosaattia voidaan ruiskuttaa kasvavaan soijakasvustoon rikkakasvien tappamiseksi. Perinteisiä soijalajikkeita viljeltäessä tätä mahdollisuutta ei ole.

Gm-soijan käyttö eläinten rehuna ei aiheuta vaaraa suomalaisille kuluttajille. Sen sijaan gm-soijan viljely aiheuttaa ongelmia tuotantomaissa.

Kuten arvata saattaa, gm-soijan viljelyssä käytetään paljon glyfosaattia. Alkuun glyfosaatti korvaa muita, valikoivampia ja tehottomampia rikkakasvien torjunta-aineita. Runsaan glyfosaatin käytön synnyttämä kova valintapaine tekee kuitenkin ajan myötä osan rikkakasveista vastustuskykyiseksi aineelle. Niinpä gm-soijan viljelijät turvautuvat glyfosaatin lisäksi enenevässä määrin myös muihin torjunta-aineisiin. Ilmiöstä raportoi laaja yhdysvaltalaistutkimus pari vuotta sitten.

Luonnon monimuotoisuuteen glyfosaatti vaikuttaa kielteisesti, sillä se hävittää valikoimatta sellaisetkin luonnonkasvit, joista viljelijälle ei ole haittaa. Samalla niukkenee peltoympäristön eläinten kuten lintujen ja hyönteisten ravinto. Glyfosaatin epäillään aiheuttavan haittaa myös maaperäeliöille ja ihmisille. Kansainvälinen syöväntutkimuslaitos IARC on luokitellut aineen ”todennäköisesti syöpävaaralliseksi”.

EU:ssa glyfosaatin turvallisuudesta on kiistelty kiivaasti. Viime syksynä EU-komissio päätti jatkaa aineen myyntilupaa viidellä vuodella. Huoli glyfosaatin käytöstä eurooppalaispelloilla tuntuu tekopyhältä, kun samaan aikaan täällä syödyt possut, broilerit ja kananmunat kasvavat amerikkalaisella gm-soijalla, joka edistää glyfosaatin käyttöä Atlantin takana.

Jotta eläintuotteiden kuluttajalla olisi mahdollisuus vaikuttaa, kotieläinten syömistä rehuista pitäisi kertoa mahdollisimman avoimesti ja ymmärrettävästi. Rehutieto tulisi löytyä elintarvikepakkauksista tai vähintään valmistajien nettisivuilta.

Olipa ulkomainen soijarehu geenimuunneltua tai ei, sille löytyy eläinten ruokinnassa myös kotimaisia vaihtoehtoja kuten rypsi, rapsi, herne, härkäpapu ja viljat. Vastuullisinta on syödä tuotantopanoksia myöten suomalaista ruokaa, koska silloin emme sälytä ruokamme ympäristövaikutuksia muiden niskaan.

Mesiryöstöjä ja kukan ulkopuolista mettä – härkäpapu houkuttelee hyönteisiä mutta tehokkaat pölyttäjät ovat harvassa

Hyönteispölytteisten kasvien ja pölyttäjien suhde on tyypillisesti symbioosi, jossa molemmat osapuolet hyötyvät toisistaan. Pölyttäjien käyttäytymisen tutkiminen paljastaa kuitenkin säröjä suhteessa.

Härkäpapu on osittain itsepölytteinen kasvi mutta hyötyy hyönteisten tekemästä ristipölytyksestä. Sen tuoksu houkuttelee monia pölyttäjähyönteisiä, joista vain osa pölyttää kasvia.

Tuoreessa saksalaistutkimuksessa härkäpapupeltojen pölyttäjähyönteisistä yli 90 prosenttia oli tarhamehiläisiä ja kontukimalaisia. Silti vain 20–30 prosenttia niiden vierailuista härkäpavulla oli perinteisiä kukkakäyntejä, joissa pölyttäjä saapuu kukkaan sen suuaukon kautta samalla pölyttäen kasvin.

Sekä tarhamehiläisellä että kontukimalaisella on lyhyt kieli, joten niiden on vaikea yltää härkäpavun pitkän ja kapean kukan perällä olevaan meteen kukan suuaukon kautta. Niinpä kimalaiset purevat reikiä kukkien tyvelle ja ryöstävät meden niiden kautta kukkia pölyttämättä. Tarhamehiläiset puolestaan hyödyntävät kimalaisten tekemiä valmiita reikiä meden ryöstämiseen.

Tarhamehiläiset vierailevat ahkerasti myös härkäpavun lehtien korvakkeissa, joilla sijaitsevat mesiäiset erittävät pieniä määriä mettä. Korvakkeiden mesiäisten tarkoitus lienee houkutella luontaisia vihollisia, jotka puolustavat kasvia tuholaisia vastaan. Kasvin näkökulmasta korvakkeen mesitippa saattaa siis mennä hukkaan, kun mehiläinen nappaa sen.

Tarhamehiläisten käyttäytymistä härkäpavulla tutkittiin myös äskettäin valmistuneessa kotimaisessa maisterintutkielmassa. Siinä tavalliset kukkakäynnit muodostivat puolet mehiläisten vierailuista härkäpavulla. Tarhamehiläisten käyttäytyminen vaihteli suuresti härkäpapupeltojen välillä: joillain pelloilla mesiryöstöjä ei tapahtunut lainkaan; toisilla mesiryöstöt olivat mehiläisten pääasiallinen toimintatapa.

Saksalaistutkimuksessa härkäpapua pölytti parhaiten pitkäkielinen tarhakimalainen, joka teki mesiryöstöjen sijaan lähes yksinomaan tavallisia kukkakäyntejä. Kaiken lisäksi tarhakimalaisen kukkakäynneillä härkäpapu pölyttyi paremmin ja tuotti suuremman siemensadon kuin muiden kimalaisten tai tarhamehiläisten kukkakäynneillä. Härkäpavun kannalta harmillista oli, että tarhakimalaisia oli vain neljä prosenttia peltojen pölyttäjäyksilöistä.

Härkäpapuesimerkki muistuttaa, että pölyttäjälajin runsaus tietyllä kasvilla kertoo enemmän sen kyvystä hyödyntää kasvin tarjoamia resursseja kuin roolista kasvin pölyttäjänä. Lisää tutkimusta pölyttäjien käyttäytymisestä ja pölytystehokkuudesta viljelykasveilla tarvitaan, jotta eri lajien merkitystä pölyttäjinä voidaan arvioida luotettavasti.

Teknologiausko ei saa vaarantaa kestävän ruoantuotannon kehittämistä

Moni uskoo uusien teknologioiden mullistavan ruoantuotannon. Robottipölyttäjät tai joka kodin bioreaktorit eivät kuitenkaan korvaa toimivaa maatalousekosysteemiä.

Amerikkalainen kauppajätti Walmart haki äskettäin patenttia robottipölyttäjille. Pienten antureilla ja kameroilla varustettujen lennokkien olisi tarkoitus korvata mehiläiset pelloilla kuljettamalla siitepölyä kukasta toiseen.

Ajatus jäi vaivaamaan. Miltä pienet lentävät robotit näyttäisivät risteilemässä esimerkiksi suomalaisen rypsipellon yllä?

Alla olevalla rypsipellolla on karkeasti arvioiden 30 miljoonaa kukkaa hehtaarilla. Oletetaan, että kukinta kestäisi kaksi viikkoa ja robottipölyttäjät työskentelisivät yötä päivää käyden joka kukassa yhden kerran. Tällöin pölytystahdiksi tulisi noin 1500 kukkaa minuutissa. Jos yksi robotti ehättäisi minuutissa kymmeneen kukkaan, robotteja tarvittaisiin 150 kappaletta hehtaarille.

Vaikka robotit osaisivat toimia jokseenkin omatoimisesti, viljelijän olisi vähintäänkin vahdittava niitä. Kenties tekninen häiriö tipauttaa robottiarmeijan maahan, eksyttää väärille kasveille tai lennättää karkuteille. Entä miten kerätään maastosta tiensä päähän tulleet pölyttäjät?

Oletettavasti robottipölyttäjät ohjelmoidaan toimimaan yleisimmillä viljelykasveilla. Jos robottien varjolla laiminlyödään elävien pölyttäjien suojelu, miten luonnonkasvien käy? Olisiko kuitenkin paras hoitaa pölytys perinteisin keinoin?

Teknologia voi tehdä paljon hyvää. Se voi auttaa esimerkiksi keräämään ja prosessoimaan suuria tietomääriä ja optimoimaan resurssien käyttöä. On kuitenkin pelottavaa, jos ihmiset alkavat kuvitella, että luonnon voi korvata keksinnöillä.

Minulle on sanottu, ettei ruoantuotantoa tarvitse enää tutkia pelloilla, koska pian ruoka syntyy omassa keittiössä bioreaktorilla ja 3D-printterillä.

Nykyisin ihmiskunta käyttää ruoantuotantoon 40 prosenttia maapallon maa-alasta. Se, että tällainen ala yhteyttäviä kasveja korvattaisiin yllättäen kodintekniikalla, on science fictionia. Perinteisen ruoantuotannon laiminlyönti olisi sama kuin hyppy jyrkänteeltä ensimmäiset laskuvarjon suunnitelmat kädessä.

Teknologia voi muuttaa ruoantuotantoa, mutta toistaiseksi ei ole näköpiirissä, että se korvaisi peltojen ja vesien ekosysteemit. Niistä huolehtiminen on varmin keino turvata tulevaisuuden ruoantuotanto.

Pellolle perustettavat kesantokaistat tukevat biologista tuholaistorjuntaa

Tuoreen tutkimuksen perusteella viljapellolle perustettavat monivuotiset luonnonhoitopeltokaistat auttavat kirvojen torjunnassa. Kaistoista hyötyvät kirvoja saalistavat pedot.

Tehdessäni väitöskirjaa luonnonhoitopeltojen vaikutuksesta luonnon monimuotoisuuteen juttelin usein viljelijöiden kanssa heidän huolistaan ja toiveistaan näihin peltoihin liittyen. Luonnonhoitopellot ovat kasvipeitteisiä kesantoja, joita viljelijät perustavat ja hoitavat vapaaehtoisesti ympäristökorvausta vastaan.

Yleisin huoli luonnonhoitopeltoihin liittyen oli rikkakasvien runsastuminen. Ymmärrän sen, sillä joskus heikosti onnistunut kylvö yhdistettynä torjunta-aineiden käyttökieltoon antaa ylivallan pelto-ohdakkeen ja -valvatin kaltaisille kestorikkakasveille.

Sen sijaan minun oli vaikeampi ymmärtää silloin tällöin kohtaamaani huolta siitä, että luonnonhoitopellot levittävät tuholaisia viereisiin viljelykasvustoihin. Teoriassa asian pitäisi olla päinvastoin: Tuholaiset suosivat yhden kasvilajin kasvustoja, kun taas monet niiden luontaisista vihollisista ovat riippuvaisia monimuotoisesta kasvillisuudesta. Tutkimustietoa juuri luonnonhoitopeltojen vaikutuksesta tuholaisten torjuntaan Suomen oloissa ei kuitenkaan ollut.

Nyt asiaa on korjattu yhden julkaisun verran. Tuore artikkelimme kertoo, että viljapellolle perustettavat kaistamaiset luonnonhoitopellot pikemmin hillitsevät kuin synnyttävät tuholaisongelmia. Juttu keskittyy ohraan ja sen tuholaiseen tuomikirvaan.

Peltokokeessa veimme kahtena vuonna kirvoilla saastutettuja kasveja luonnonhoitopeltokaistoille ja viljakasvustoon eri etäisyyksille kaistoista. Pahana kirvavuonna kirvojen määrä lisääntyi hitaimmin kaistoilla ja nopeimmin pellon keskellä kauimpana kaistoista. Heikkona kirvavuonna kirvamäärät pysyivät matalina kaikkialla. Lisäksi veimme koepelloille kirvoja tarralapuille kiinnitettyinä syötteinä. Kaistoilla syöttikirvat katosivat todennäköisemmin kuin pellolla, mikä kertoo kirvoja saalistavien petojen vaikutuksesta.

Kirvojen luontaisia vihollisia kuten maakiitäjäisiä, lyhytsiipisiä ja hämähäkkejä pyydystimme kolmena vuonna maahan upotettujen kuoppa-ansojen avulla. Monivuotisilla kaistoilla petojen määrät olivat korkeimmillaan kesän alussa peltojen ollessa vielä paljaita. Kesäkuun puoliväliin mennessä osa pedoista siirtyi viljelykasvustoihin saalistamaan, sillä kaistojen petomäärät laskivat ja peltojen petomäärät nousivat.

Nyt julkaistun artikkelin takana on hurja määrä työtä, vaikeuksien kautta oppimista, lukemattomia tutkimuksessa avustaneita ihmisiä ja kymmeniä tuhansia laskettuja kirvoja ja niiden luontaisia vihollisia. Ehkä juuri tutkimuksen työläyden ja haasteiden takia olen valmiista artikkelista erityisen onnellinen.

Tuontikimalaiset ovat riski kotimaisille pölyttäjille

Kontukimalaisia lennätetään Suomeen kasvihuonevihannesten pölyttäjiksi. Niiden mukana Suomeen leviää kimalais- ja mehiläistauteja eri puolilta Eurooppaa.

Vierailin tammikuun lopulla Mehiläishoitajain talvipäivillä kertomassa tutkimuksestani ja kuuntelemassa liudan kiinnostavia esityksiä. Yhden puheenvuoroista piti Itä-Suomen yliopiston apulaisprofessori Jouni Sorvari, joka kertoi kaupallisten kimalaispesien mukana kulkevista taudeista. Esitys muutti suhtautumistani tuontikimalaisiin aiempaa kriittisemmäksi.

Teollisesti tuotettuja kimalaispesiä käytetään Suomessa etenkin kasvihuonetomaatin pölytyksessä. Kimalaiset sopivat kasvihuoneisiin tarhamehiläisiä paremmin, koska niiden yhdyskunnat ovat pienempiä ja normaali lentosäde lyhyempi. Tomaatin pölyttäjinä kimalaiset ovat erityisen taitavia: ne värisyttävät tomaatin heteitä tavalla, joka saa siitepölyn vapautumaan. Tätä pölytystekniikkaa kutsutaan nimellä buzz pollination, pörinäpölytys.

Suomessa kimalaisyhdyskuntia ei tuoteta kaupallisesti. Niinpä viljelijät joutuvat turvautumaan Belgiassa ja Hollannissa kasvatettuihin kontukimalaisiin (Bombus terrestris), jotka lennätetään pesälaatikoissa Suomeen. Kimalaiset ahkeroivat tomaattien pölyttäjinä kuukauden tai pari. Sen jälkeen yhdyskunta kuolee ja viljelijä hankkii uudet kimalaiset.

Vaikka tuontikimalaiset hoitavat pölytystyöt tehokkaasti, ne aiheuttavat riskejä kotimaisille pölyttäjille. Ensinnäkin tuontikimalaiset voivat levitä luontoon, lisääntyä ja syrjäyttää Suomen luonnonvaraisia kimalaisia. Kyse ei ole pelkästään kasvihuoneiden karkulaisista, sillä tuontikimalaisia käytetään jonkin verran myös avomaalla marjojen pölyttäjinä. Suomen etelärannikolle kontukimalainen on levinnyt myös luontaisesti. Viime vuosina roteva ja suuria yhdyskuntia muodostava laji on runsastunut nopeasti Etelä-Suomen kaupunkialueilla.

Toinen, kenties vakavampi ongelma ovat tuontikimalaisten levittämät taudit ja loiset. Myytäviä kimalaispesiä väitetään terveiksi, mutta muutaman vuoden takaisessa eurooppalaisessa tutkimuksessa yli 70 prosentista pesiä löytyi kimalaisia ja mehiläisiä infektoivia tauteja. Osa taudeista on peräisin tarhamehiläisten keräämästä siitepölystä, jota käytetään kimalaisyhdyskuntien teollisessa kasvatuksessa. Siitepöly ja sen kantamat taudit voivat olla peräisin eri puolilta Eurooppaa.

Useat ulkomaiset tutkimukset ovat havainneet korkeita kimalaistautien esiintymistiheyksiä luonnonvaraisissa kimalaisissa kasvihuoneiden läheisyydessä. Pohjois-Amerikassa kaupallisista kimalaispesistä peräisin olevien tautien epäillään johtaneen joidenkin kimalaislajien taantumiseen. Suomessa tuontikimalaisten vaikutuksia kotimaisiin pölyttäjiin ei ole tutkittu.

Niin kauan kuin kukaan Suomessa ei innostu kasvattamaan kimalaisyhdyskuntia viljelijöille, kimalaistuonnin kieltäminen tuntuisi kasvihuonetuotannon kannalta kohtuuttomalta. Riskit täytyy silti tunnistaa ja minimoida. Mitä voidaan tehdä kaupallisten kimalaispesien terveyden parantamiseksi ja tuontikimalaisten terveysvalvonnan tehostamiseksi? Entä olisiko syytä kieltää tuontikimalaisten käyttö avomaalla, jossa pölytys voidaan hoitaa myös kotimaisten tarhamehiläisten ja villien pölyttäjien avulla?

Hyvä tulevaisuus vaatii kulutuksen vähentämistä

”Meillä ei ole taloissamme paljoakaan emmekä silti ole köyhiä vaan tyytyväisiä. Köyhät ovat niitä, jotka syövät omansa lisäksi muilta ja jäävät silti nälkäisiksi. Mitä enemmän he syövät muilta, sen nälkäisemmiksi he tulevat. Kuka siis on köyhä?”

– Intialaisen baiga-alkuperäiskansan edustajat kirjassa Kirjeitä tulevaisuudesta – Ääniä maapallon säästymisestä. Toim. Antti Salminen, Siemenpuu-säätiö 2017.

Suomalaisten ekologinen jalanjälki kuuluu maailman suurimpiin. Jos kaikki maailman ihmiset kuluttaisivat kuten suomalaiset, edes kolme maapalloa ei riittäisi kattamaan luonnonvarojen kestävää kulutusta. Baiga-kansan sanoin olemme köyhiä, sillä syömme jatkuvasti muilta.

Ruoka on yksi suurimpia ympäristökuormituksen aiheuttajia liikenteen ja asumisen ohella. Vaikka elintarviketuotannon omavaraisuus on Suomessa korkea, suuri osa tuotantopanoksista kuten polttoaineista, rehuista, lannoitteista ja koneista on ulkomaisia. Ruokavalinnoillamme on vaikutusta maailman eri kolkissa. Esimerkiksi suomalaisten ruoankulutukseen liittyvistä luonnon monimuotoisuusvaikutuksista yli 90 % syntyy ulkomailla.

Suomalaiset ovat hyvin koulutettuja ja tietoisia ympäristöongelmista. Liian harvalla riittää kuitenkaan rohkeutta muuttaa totuttua elämäntapaa. Esimerkiksi tuoreen Ylen julkaiseman kyselyn mukaan lähes 60 % suomalaisista pitää ilmastonmuutosta erittäin vakavana ongelmana. Silti suomalaisten lihankulutus on jatkanut kasvuaan, eikä lentomatkailunkaan ole uutisoitu vähentyneen. Julkinen keskustelu painottuu talouskasvun ja kulutuksen positiivisiin puoliin, ei kulutuksen hillitsemiseen.

Viime syksynä BioScience-tiedelehti julkaisi maailman tieteentekijöiden varoituksen, jonka mukaan liiallisen ja epätasaisesti jakautuvan aineellisen kulutuksen ja väestönkasvun aiheuttamat ekologiset ja yhteiskunnalliset ongelmat uhkaavat koko ihmiskunnan tulevaisuutta. Lausunnon allekirjoitti yli 15000 tutkijaa eri puolilta maailmaa.

Lausunto peräänkuuluttaa nopeita ja järeitä toimia muun muassa luonnontilaisten ympäristöjen suojelemiseksi ja ennallistamiseksi, kasvissyönnin lisäämiseksi, väestönkasvun rajoittamiseksi ja fossiilisten polttoaineiden korvaamiseksi. Ratkaisuksi ehdotetaan myös talouden uudistamista siten, että hyvinvointi jakautuu tasaisesti ja kulutuksen todelliset vaikutukset ympäristöön huomioidaan.

Päättäjillä on erityinen vastuu yhteiskuntien ohjaamisesta kestävään elämäntapaan. Myös jokainen yksilö vaikuttaa valinnoillaan. Rohkaisevaa on, että kulutuksen vähentäminen ei välttämättä laske hyvinvointia, kunhan perustarpeet on täytetty. Kohtuullinen niukkuus voi tehdä elämästä terveellisempää, kiireettömämpää ja henkisesti rikkaampaa.

Ekologinen maatalous voi olla tehokasta

Tehokas maatalous ei perustu pinta-alakohtaisen sadon maksimointiin vaan tarvittavan ruokamäärän tuottamiseen mahdollisimman pienin uhrauksin. Pitkällä aikavälillä vain ekologinen voi olla tehokasta.

Tehomaatalous on harhaanjohtava sana. Sillä tarkoitetaan viljelyä, jossa pinta-alakohtainen sato pyritään maksimoimaan käyttämällä kauempaa tuotavia teollisia tuotantopanoksia: epäorgaanisia lannoitteita, torjunta-aineita, koneita ja korkeasatoisiksi jalostettuja kasvilajikkeita. Sana johtaa harhaan antaessaan ymmärtää, että juuri tällainen maatalous olisi tehokasta. Tehomaatalous hyödyntää kyllä tehokkaasti viljelyalaa mutta tuhlailee samalla muita luonnonvaroja kuten energiaa, ravinteita ja vettä.

Tehomaataloutta ei kannata tavoitella mutta tehokasta maataloutta kannattaa. Tehokkuutta on, että ihmiskunnan tarvitsema ruoka tuotetaan mahdollisimman pienin uhrauksin. Se tarkoittaa mahdollisimman niukkaa luonnonvarojen käyttöä ja vähäisiä ympäristöhaittoja ruokakiloa kohti.

Juuri nyt kuuma aihe maataloustutkimuksessa on ekologinen tehostaminen (engl. ecological intensification). Ajatuksena on, että monimuotoisuutta lisäämällä ja ekosysteemipalveluita hyödyntämällä voidaan vähentää teollisten tuotantopanosten käyttöä viljelyssä ilman satojen pienentymistä.

Tärkein ekologisen tehostamisen tapa on viljelyn monipuolistaminen. Viljelykierron lisäksi monimuotoisuutta lisää sekaviljely, jossa samalla pellolla viljellään samaan aikaan useampaa kasvia seoksena, riveissä tai päällekkäin. Viljelykasvit valitaan siten, että ne hyödyntävät valon, veden ja ravinteet tehokkaasti ja kilpailevat keskenään mahdollisimman vähän. Erilaisia kasveja käytetään myös palvelemaan toisiaan. Yksi kasvilaji voi esimerkiksi sitoa typpeä ilmasta maahan ja toinen toimia tukena tai suojana samalla kun molemmat hillitsevät toistensa tuholaisten ja tautien leviämistä. Lukuisten ympäristöhyötyjen lisäksi sekaviljely tuottaa usein myös suuremman sadon kuin yhden kasvilajin viljely.

Ekologinen tehostaminen voi onnistua myös yksinkertaisesti jättämällä osa pellosta pois viljelystä. Viljelemättömät alueet runsastuttavat ekosysteemipalveluita tuottavia eliöitä kuten pölyttäjiä ja tuholaisten luontaisia vihollisia. Englannissa tehdyssä tutkimuksessa vehnän ja rapsin peltokohtaiset sadot pysyivät ennallaan, kun peltojen huonotuottoiset reunaosat jätettiin viljelemättä. Tämä selittyi sillä, että satojen kasvu peltojen viljellyissä osissa kompensoi viljelyalan pienenemisen. Härkäpavulla peltojen kokonaissadot jopa nousivat.

Korkea sato tässä ja nyt on tärkeä osa tehokkuutta. Ekologisessa tehostamisessa hyviä satoja rakennetaan kuitenkin pidemmällä aikajänteellä. Tämän päivän korkean sadon hintana ei saa olla ekosysteemien toiminnan rapautuminen, joka johtaa satojen pienenemiseen lasten ja lastenlasten eläessä. Ekosysteemien tuottokyky on säilytettävä, vaikka se vaatisi tyytymistä pienempään satoon.

Tehomaatalouden korkeiden satojen taustalla on vuosikymmenten tutkimus- ja kehitystyö. Vastaavasti ekologisesti tehokas maatalous vaatii pitkäjänteistä tutkimusta, sopivien viljelyteknologioiden kehittämistä ja kasvilajikkeiden jalostusta. Perusta on loistava ja näytöt lupaavia mutta työ vasta alussa.

Nauta kuuluu laitumelle

Osa suomalaisista naudoista ei pääse koskaan ulos. Vielä useampi nauta ei koskaan laidunna. Laidunnuksen säätäminen pakolliseksi turvaisi nautojen hyvinvointia ja luonnon monimuotoisuutta.

Tänä kesänä Yle uutisoi, että tuhannet suomalaiset lehmät eivät pääse koskaan ulos. Uutinen keskittyi parsinavetoissa kytkettyinä pidettäviin lypsylehmiin ja hiehoihin, joiden on eläinsuojelulain mukaan päästävä kesäisin ulos vähintään 60 päivänä. Kaikki tilat eivät lakia noudata. Pieni osa lypsylehmistä elää parressa ympäri vuoden.

Ulkoiluvaatimus on tärkeä yritys parantaa parsinavetoissa elävien lypsylehmien hyvinvointia. Samalla on huomattava, että suurinta osaa suomalaisista naudoista ulkoiluvaatimus ei koske. Noin puolet naudoista elää pihattonavetoissa, joissa eläimet liikkuvat vapaasti sisätiloissa. Laki ei velvoita päästämään näitä nautoja koskaan ulos. Ulkoiluvaatimus ei koske myöskään parressa kasvatettavia lihanautoja.

Käytännössä useimmat tilat päästävät ainakin lypsylehmät ulkoilemaan navettatyypistä riippumatta. Ulkoilumahdollisuus ei kuitenkaan aina tarkoita mahdollisuutta laiduntamiseen. Nykyään noin 80 % lypsykarjoista laiduntaa. Lihakarjasta laitumelle pääsee alle 60 %.

Tilakokojen kasvaessa laidunnukseen perustuva ruokinta hankaloituu. Varsinkin lypsykarjatiloilla laidunten on sijaittava navetan lähellä, koska lehmien on käveltävä kahdesti päivässä lypsylle. Osa tiloista päästääkin eläimet ulkoilemaan vain navetan yhteyteen rakennettuun pieneen ulkotarhaan. Edes vapaan lehmän maitona markkinoitava maito ei välttämättä ole peräisin laiduntaneista lehmistä. Riittää, että eläimet ovat eläneet pihatossa ja päässeet käymään ulkona.

Laidunnuksessa poikkeuksen muodostavat luomutilat. Niillä nautojen on päästävä laitumelle aina sään salliessa. Luomutilojen esimerkki osoittaa, että laidunnus voidaan järjestää suurillakin tiloilla.

Laiduntaminen kuuluu nautojen luontaiseen käyttäytymiseen. Se parantaa jalkavaivoja, vähentää utaretulehduksia ja helpottaa poikimisia. Tilavalla laitumella eläimet pystyvät syömisen ja lepäämisen ohessa seurustelemaan toistensa kanssa helpommin kuin ahtaissa tiloissa. Stressi ja häiriökäyttäytyminen vähenevät.

Laidunnuksesta hyötyy myös luonnon monimuotoisuus. Lantaläjissä elää monenlaisia selkärangattomia lantakuoriaisista kärpäsiin ja lieroihin. Ne puolestaan tarjoavat ravintoa linnuille kuten kottaraisille ja pääskyille. Myös monet kasvilajit ovat sopeutuneet laidunnukseen. Monimuotoisin eliölajisto elää pysyvillä luonnonlaitumilla, joiden maata ei muokata eikä lannoiteta.

Tiloilla, joilla karja laiduntaa, laidunnuksen koetaan harvoin lisäävän työtaakkaa tai kustannuksia sisäruokintaan verrattuna. Aitojen rakentaminen ja eläinten siirrot vievät aikaa, mutta niin vievät myös rehun teko ja eläinten ruokkiminen sisällä. Laidunnus onkin suunnittelu- ja tottumiskysymys.

Maidon ja naudanlihan tuotannon tulisi perustua laidunnukseen aina, kun se on sään puolesta mahdollista. Eläinten hyvinvointia ja luonnon monimuotoisuutta turvaisi laidunnuksen säätäminen pakolliseksi kaikille nautatiloille.

Itäinen tulokas kaakonkimalainen yllätti pölyttäjätutkijat Lohjalla

Maastotöiden paiskiminen läpi kesän viikonpäivästä riippumatta ei tunnu aina hohdokkaalta. Silloin tällöin kohdalle osuu kuitenkin yllättävä löytö. Tänä kesänä se oli kaakonkimalainen.

Maastoryhmämme jäsen Jenni Toikkanen bongasi oudon näköisen kimalaisen 20.7. rypsipellon laidalla Lohjan Järvenpäässä. Hän sai otuksen kiinni rypsin kukalta ja valokuvasi sen kännykällä. Käsittelystä tuohtunut kimalainen pisti Jenniä sormeen.

Maastoryhmässä pohdimme kimalaisen lajia. Yleisellä peltokimalaisella on myös ruskeakarvainen keskiruumis, mutta takaruumiin vaaleat raidat eivät sopineet kuvaan. Todennäköisimmältä tuntui juhannuskimalainen, peltokimalaista muistuttava taantuva Lounais-Suomen laji.

Kimalainen jäi kuitenkin askarruttamaan, joten lähetin kuvat Luonnontieteellisen keskusmuseon pistiäistutkija Juho Paukkuselle. Hän tunnisti yksilön kaakonkimalaiseksi.

Kaakonkimalainen (Bombus schrencki) on itäinen tulokas, joka tavattiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2000. Viime vuosina laji on runsastunut Kaakkois-Suomessa itärajan tuntumassa, mutta muualla maassa se on vielä harvinaisuus. Lohjan havainto on Suomen läntisin.

Lohjan kaakonkimalainen ei varmasti ole ainoa länteen eksynyt yksilö. Pikemminkin havainto kertoo, että laji on levittäytymässä uusille alueille, ja sen tämänhetkinen levinneisyys tunnetaan heikosti. Jotta tietoa kertyisi, tarvittaisiin lisää kimalaisista kiinnostuneita tutkijoita ja harrastajia.

Kimalaisia voi opetella tuntemaan kuka tahansa. Lajeja on Suomessa vain 37. Osaa on mahdoton tunnistaa maastossa, jolloin tunnistuksen voi jättää lajiryhmän tasolle. Erinomaiset pikatunnistusohjeet löytyvät Suomen pistiäistyöryhmän sivuilta.

Huoli pölyttäjistä yhdistää maanviljelijöitä, ympäristönsuojelijoita ja tutkijoita

Pölyttäjien väheneminen uhkaa luonnon monimuotoisuutta ja ruoan tuotantoa. Suomen tilanteesta tiedetään toistaiseksi vähän.

Kun rypsi aloitti kukintansa Uudellamaalla juhannuksen jälkeen, minulle koitti kesän kiireisin aika. Kahden maastotyöntekijän kanssa kierrämme rypsipelloilla ympäri maakuntaa ja seuraamme pölyttäjien vierailuja rypsin kukilla. Tavoitteena on selvittää, kuinka ympäröivä maisema ja viljelymenetelmät vaikuttavat rypsin pölyttäjiin ja pölytykseen.

Rypsillä yksittäinen kasviyksilö ei pölytä kunnolla itseään, vaan runsas ja laadukas sato vaatii ristipölytyksen. Sitä tekevät sekä tuuli että hyönteiset. Tarhamehiläisten avulla rypsin satoa voidaan nostaa 15–30 %. Tarhamehiläisiä on kuitenkin aivan liian vähän peltojen pölytystarpeeseen nähden, joten paljon jää riippumaan luonnonvaraisista pölyttäjistä.

Viime viikkojen aikana olen nähnyt rypsin kukilla touhuamassa kimalaisia, erakkomehiläisiä ja muita pistiäisiä, kukkakärpäsiä, muita kärpäsiä, sääskiä ja perhosia. Periaatteessa mikä vain kukilla vieraileva eläin voi kuljettaa siitepölyhiukkasia kukasta ja kasvista toiseen.

Kansainvälisen IPBES (Intergovernmental Platform on Biodiversity and Ecosystem Services) -paneelin julkaiseman raportin mukaan luonnonvaraisten pölyttäjien monimuotoisuus ja runsaus ovat vähentyneet ainakin läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tiedon puute vaikeuttaa tilanteen arvioimista muualla, myös Suomessa. Pölyttäjäkantojen muutosten seuraamiseksi tarvittaisiin pitkäaikaisia seurantatutkimuksia.

Pölyttäjien väheneminen vaikuttaa väistämättä ruoan tuotantoon. Suomalaisista viljelykasveista hyönteispölytteisiä ovat rypsin ohella muun muassa rapsi, härkäpapu, kumina, tattari, marjat ja hedelmät. Maailmanlaajuisesti yli kolme neljäsosaa viljelykasveista on riippuvaisia tai hyötyy hyönteispölytyksestä.

Kun keväällä soittelin rypsinviljelijöille ja pyysin lupaa tehdä tutkimusta heidän pelloillaan, kukaan ei kieltäytynyt. Moni mainitsi pitävänsä tutkimusaihetta tärkeänä. Jotkut kertoivat ihmetelleensä pölyttäjien vähäisyyttä omilla pelloillaan tai alkoivat muistella 1980-luvun suuria rypsisatoja, joista nykyviljelijät vain haaveilevat.

Agroekologille hyönteispölytys onkin kiitollinen tutkimusaihe, sillä se korostaa maatalouden ja ympäristönsuojelun yhteisiä tavoitteita. Huoli pölyttäjistä ja halu parantaa pölytystä yhdistävät ihmisiä. Samassa veneessä kaikki lopulta ovat.

Maatalouden ympäristökorvauksen on huomioitava ympäristöhyödyt

Maatalouden ympäristökorvaus korvaa viljelijöille ympäristön suojelemisen aiheuttamia kustannuksia ja tulonmenetyksiä. Korvauksen tehoa ja uskottavuutta vahvistaisi, jos se huomioisi myös saavutetut ympäristöhyödyt.

Maatalouden ympäristökorvaus, aiemmalta nimeltään ympäristötuki, kuuluu Suomessa normaaliin maatalouden harjoittamiseen. Siihen oikeuttavan sitoumuksen on tehnyt noin 85 % maatiloista, ja vielä suurempi osuus peltoalasta on korvauksen piirissä.

Rahamäärällisesti ympäristökorvaus on suurin julkinen panostus ympäristönsuojeluun Suomessa. Tämänvuotisessa valtion talousarviossa siihen on varattu noin 300 miljoonaa euroa. Osan korvauksesta rahoittaa EU.

Ympäristökorvaukseen sisältyy erilaisia toimenpiteitä, joiden ympäristöhyödyt vaihtelevat. Viimeisimmän, vuonna 2014 julkaistun seurantaraportin mukaan ympäristötuki on auttanut pienentämään pelloilta vesistöihin kulkeutuvaa ravinnekuormitusta. Sen sijaan tuki ei ole pysäyttänyt luonnon monimuotoisuuden kannalta tärkeiden avointen viljelemättömien alueiden katoamista. Paikallisia monimuotoisuushyötyjä tuella on toki saavutettu. Luonnonhoitopellot ja perinnebiotooppien hoito nousivat esiin monimuotoisuuden kannalta tärkeimpinä ympäristötuen toimenpiteinä.

Ympäristökorvauksen heikkouksiin kuuluu, että se ei huomioi suoraan ympäristöhyötyjä. Periaatteena on korvata viljelijälle ympäristön suojelemisesta aiheutuvia kustannuksia ja tulonmenetyksiä. Korvausta saa esimerkiksi viljelyn ja ravinteiden käytön suunnittelusta, orgaanisten aineiden kierrättämisestä, peltojen talviaikaisesta kasvipeitteisyydestä, perinnebiotooppien hoidosta ja luonnonhoitopeltojen perustamisesta. Korvauksen määrään ei vaikuta se, paljonko ravinnehuuhtouma vähenee tai monimuotoisuus lisääntyy.

Korvausmallin ongelmallisuus konkretisoitui minulle tutkiessani luonnonhoitopeltoja. Suurin osa luonnonhoitopelloista on monivuotisilla nurmikasveilla kylvettyjä peltoja, joista viljelijä saa korvausta 100–120 euroa hehtaarilta alueesta riippuen. Osa näistä pelloista muistuttaa kasvillisuudeltaan viljeltyjä nurmia, kun taas toisilla kukoistaa rikas niittykasvillisuus. Joukkoon mahtuu luonnonhoitopeltoina hoidettuja entisiä laitumia, joilla kasvaa harvinaistuneita kasvilajeja kuten ketoneilikkaa, musta-apilaa ja kartioakankaalia. Silti kaikille lohkoille maksetaan sama korvaus, koska hoidon kustannus ja viljelijälle aiheutuva tulonmenetys on sama.

Mielestäni viljelijän kuuluu saada korvaus ympäristön hyväksi tehdystä työstä. Ympäristönhoidon hyödyt tulevat usein näkyviin viiveellä. Niittymäinen luonnonhoitopelto ei ole syntynyt pelkästään nykyviljelijän työn tuloksena, vaan sitä on muovannut myös aiempien sukupolvien toiminta.

Ympäristökorvauksen kustannustehokkuutta kuitenkin parantaisi, jos kustannusten ja tulonmenetysten ohella myös ympäristöhyödyt huomioitaisiin. Ympäristön kannalta parhaille kohteille voisi esimerkiksi maksaa korotettua tukea.

Korvauksen sitomisella ympäristöhyötyihin olisi useita etuja: Ensinnäkin se kannustaisi säilyttämään parhaat kohteet kuten kasvillisuudeltaan monimuotoisimmat luonnonhoitopellot hoidon piirissä. Toiseksi viljelijän huomio kiinnittyisi nykyistä enemmän ympäristön tilan parantamiseen tukiehtojen mekaanisen seuraamisen sijaan. Yksityiskohtaisia tukiehtoja voisi jopa karsia. Kolmanneksi ympäristökorvauksen hyödyt tulisivat näkyvämmiksi ja helpommiksi osoittaa myös veronmaksajille.

Miten ympäristöhyötyjen huomioiminen tehtäisiin käytännössä?

Ratkaisuja on monia. Olin itse mukana tutkimuksessa, jossa ympäristöhyötyihin perustuvaa ympäristökorvausta testattiin luonnonhoitopeltonurmilla. Ehdotetussa mallissa viljelijä saisi luonnonhoitopellosta korotettua tukea, jos sieltä löytyisi vaadittava määrä helposti tunnistettavia kasvilajeja, jotka indikoivat monimuotoista kasvillisuutta.

Valtaosa tutkimuksessa haastatelluista viljelijöistä suhtautui myönteisesti ehdotettuun korvausmalliin. Hallinnon ja valvonnan parissa työskentelevät virkamiehet olivat huomattavasti kriittisempiä. He pitivät monimuotoisuuden huomioivaa ympäristökorvausta vaikeana valvoa ja pelkäsivät sen lisäävän työtaakkaa.

En halua vähätellä korvausmallin haasteita. Ympäristökorvauksen maksaminen ympäristöhyötyjen perusteella olisi iso muutos sekä periaatteellisesti että käytännön tasolla. Uskon muutoksen olevan kuitenkin ennen pitkää edessä.

Uskottava ympäristökorvaus ei ole muodollisuus vaan tuottaa selkeästi osoitettavia hyötyjä: luonnon monimuotoisuuden suojelua, ravinnekuormituksen vähentämistä ja ilmastonmuutoksen ehkäisyä. Tätä tavoitetta edistäisi korvauksen sitominen nykyistä selvemmin saavutettuihin ympäristöhyötyihin.

Torjunta-aineiden käyttöä maataloudessa voidaan vähentää ilman satojen pienentymistä

Kaksi tuoretta tutkimusta puoltaa kemiallisten torjunta-aineiden käytön vähentämistä maataloudessa. Perusteena eivät yllättäen olekaan torjunta-aineiden haitalliset ympäristövaikutukset vaan viljelmien jopa paremmat sadot.

Yle uutisoi 2.5. ranskalaistutkimuksesta, jonka mukaan lähes kaikki ranskalaiset maanviljelijät voisivat vähentää kemiallisten torjunta-aineiden käyttöä vaarantamatta satoa. Osalla tiloista sato jopa nousisi. Tutkijat vertailivat viljelykasvien satoja lähes tuhannella ranskalaistilalla, joista osa käytti torjunta-aineita vähän ja osa paljon. Varsinkin hyönteistorjunta-aineita viljelijät ruiskuttivat yli tarpeen. Myös sienitautien ja rikkakasvien torjunta-aineiden käytössä oli karsimisen varaa.

Suomalaistiloilla torjunta-aineita käytetään peltohehtaaria kohti vain kolmannes siitä, mitä Ranskassa. Moni saattoikin ajatella Ylen uutista lukiessaan, ettei torjunta-aineiden liikakäyttö koske Suomea.

Tuore kotimainen tutkimus kertoo kuitenkin muuta: Suomessa hyönteispölytteiset viljelykasvit saattavat kärsiä torjunta-aineiden käytöstä, joka köyhdyttää pölyttäjäkantoja ja heikentää pölytystä.

Tutkimus osoittaa hyönteispölytteisten kasvien satojen laskeneen viimeisten viidentoista vuoden aikana erityisesti Suomen peltovaltaisimmilla alueilla. Samaan aikaan tuulipölytteisten kasvien sadot ovat nousseet. Koska maisemarakenne ja mehiläispesien määrä ovat pysyneet jokseenkin ennallaan, tutkijat päättelivät hyönteispölytteisten kasvien satojen heikkenemisen selittyvän torjunta-aineiden käytön muutoksilla.

Tutkimus perustuu alueellisiin tilastoihin, joten syy-seuraussuhteita on mahdoton todistaa. Torjunta-aineiden käytön yhteys satojen laskuun kuulostaa kuitenkin varteenotettavalta selitykseltä etenkin rypsillä, jonka satojen lasku korreloi neonikotinoideilla peitattujen siementen käytön kanssa.

Neonikotinoidipeittauksella torjutaan rypsin taimia syöviä kirppoja. EU kielsi neonikotinoidien käytön mehiläisiä houkuttelevilla kasveilla jo vuonna 2013, mutta Suomessa turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes on myöntänyt vuosittain poikkeusluvan neonikotinoideja sisältävien peittausaineiden käyttöön kirppatuhojen ehkäisemiseksi. Toisin kuin muualla Euroopassa Suomessa viljellään enimmäkseen kevätrypsiä ja -rapsia, jotka ovat syksyllä kylvettäviä lajikkeita herkempiä taimituholaisille.

Vaikka neonikotinoidipeittausta ei ole vielä täydellä varmuudella osoitettu rypsisatojen laskun aiheuttajaksi, peittauksen hyödyllisyys näyttää kyseenalaiselta. Miksi rypsisadot ovat laskeneet eivätkä nousseet neonikotinoidien käyttöönoton myötä?

Kemialliset torjunta-aineet vaikuttavat haitallisesti ympäristöön. Niiden käyttö voi kuitenkin olla perusteltua silloin, kun niiden avulla saavutetaan selvä sadonlisäys. Tällöin torjunta-aineiden käyttö auttaa säästämään muita luonnonvaroja kuten viljelysmaata, ravinteita ja vettä ja turvaa viljelijän tulot.

Nyt näyttää entistä vahvemmin siltä, että torjunta-aineiden käyttöä voitaisiin huoletta vähentää ilman että sadot tai viljelyn kannattavuus kärsisi. Turhasta käytöstä eivät hyödy ketkään muut kuin torjunta-aineita myyvät yritykset.

Peltojen tehtävä on myös hoitaa luontoa

Kymmenen prosenttia Suomen pelloista kasvaa jotain muuta kuin perinteisiä maataloustuotteita. Olemmeko valmiit hyväksymään luonnon hoitamisen osaksi maatalouden harjoittamista?

Luonnonhoitopellot, monimuotoisuuspellot, viherkesannot ja suojavyöhykkeet peittävät noin kymmenen prosenttia Suomen maatalousalasta. Vakiintuneen termin puuttuessa kutsun näitä peltoja ympäristöpelloiksi. Ympäristöpeltojen tehtävänä ei ole tuottaa ruokaa vaan hoitaa ympäristöä. Niiden perustamisesta ja hoidosta maksetaan viljelijöille ympäristökorvausta.

Ympäristötavoitteet ja perustamista sekä hoitoa koskevat ohjeet vaihtelevat erilaisten ympäristöpeltojen välillä. Esimerkiksi monimuotoisuuspellot tarjoavat luonnonvaraisille eläimille ravintoa sekä lisääntymis- ja suojapaikkoja. Suojavyöhykkeet puolestaan ehkäisevät ravinteiden ja torjunta-aineiden kulkeutumista pelloilta vesistöihin.

Ympäristöpeltojen tukemista ovat julkisuudessa kritisoineet ehkä yllättäen etenkin viljelijät. Arvostelijoiden mukaan ”hömppäheinien” tuet pitävät peltojen vuokrat ja myyntihinnat korkealla. Seurauksena tuotantoa laajentavien tilojen on vaikeampi hankkia lisää peltoa. Yksittäisen viljelijän kannalta ongelma on helppo ymmärtää.

Myös tuottajajärjestö MTK on suhtautunut ympäristöpeltoihin nihkeästi. ”Varmaan kaikkien viljelijöiden tahto on, että tuki tulisi toiminnasta, joka oikeasti tuo tuotteita markkinoille,” puheenjohtaja Juha Marttila kommentoi ympäristöpeltoja viime syksynä Maaseudun tulevaisuudessa (MT 29.8.2016).

Ympäristöpeltojen hyödyt esimerkiksi luonnon monimuotoisuudelle ovat tutkimusten valossa kiistattomia. Toisin sanoen ympäristöpellot onnistuvat siinä tehtävässä, joka niille virallisesti on asetettu.

Ympäristöpeltoihin kohdistettu kritiikki ei koskekaan niiden ympäristövaikutuksia, vaan taustalla on perustavanlaatuisempi kysymys: Pitääkö maataloudessa tehtävää luonnonhoitoa tukea verovaroin? Hyväksytäänkö luonnonhoito osaksi maatalouden harjoittamista siinä missä ruoan tuotanto?

Maatalouden monivaikutteisuudesta on puhuttu vuosikaudet. Useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että maataloudella on merkitystä paitsi ruoantuotannon, myös ei-markkinahintaisten tuotteiden ja palveluiden tuottajana. Näihin kuuluvat esimerkiksi avoin maisema, perinnebiotooppien, kuten niittyjen ja hakamaiden ylläpito sekä huoltovarmuus. Maanviljelijöille maksettava ympäristökorvaus perustuukin ajatukseen maatalouden monivaikutteisuudesta. Sekä nykyiset että tulevat sukupolvet hyötyvät hyvinvoivasta ympäristöstä, joka edistää terveyttä ja turvaa esimerkiksi ravinteiden kierron ja kasvien pölytyksen.

Virallisesti luonnonhoito on hyvä ja kannatettava asia. Ympäristöpeltojen saama kritiikki osoittaa kuitenkin, että ajatusmallit muuttuvat hitaasti. Luonnonhoitoon ei vieläkään suhtauduta vakavasti maatalouden tehtävänä.

Kaikki viljelijät eivät suinkaan vastusta ympäristöpeltoja. Luonnonhoitopeltoja tutkiessani olen tavannut lukuisia viljelijöitä, joiden mielestä luonnonhoitopellot ovat paitsi taloudellisesti järkevä vaihtoehto huonosti kannattavalle viljelylle, myös hyödyllisiä ympäristölle. Moni viljelijä on vuosikymmenten saatossa seurannut läheltä maatalousympäristön monimuotoisuuden köyhtymistä, ja kokenut esimerkiksi peltolintujen tai niittykasvien vähenemisen. Eräs viljelijä iloitsee luonnonhoitopellollaan pesivästä ruisrääkästä, toinen siellä kasvavista metsämansikoista. Jotkut ovat huolissaan pölyttäjähyönteisistä, tai kiinnostuneita luonnonhoitopelloilla viihtyvistä riistaeläimistä. He ymmärtävät luonnonhoidon arvon.

Näiden viljelijöiden puolesta harmittaa, että maatalouden luonnonhoito leimataan herkästi joko toisarvoiseksi puuhasteluksi tai itsestäänselvyydeksi, joka viljelijän pitäisi hoitaa ilman korvaustakin. Tällaiset näkemykset vähättelevät sekä luonnonhoitoa että siihen panostavaa viljelijää.