Inarista Iraniin - kiljuhanhen muutosta Minna Pyykön maailmassa

Kiljuhanhityöryhmän puheenjohtaja Petri Lampila oli radiossa haastateltavana Minna Pyykön maailmassa.

Petri kertoi kiljuhanhen eri populaatioista, eli eri alueilla pesivistä kannoista, ja lajin muuttoreiteistä.

Kuuntele mielenkiintoinen ohjelma Yle Areenan kautta.

Kiljuhanhien istutuksen monet ongelmat

Viime viikolla Etelä-Suomen Sanomat uutisoi kiljuhanhesta, joka viihtyy yhdessä valkoposkihanhien kanssa Pikku-Vesijärven puistossa Lahdessa. Tämä kiljuhanhi on tarha-alkuperää, ja karannut Kiljuhanhen Ystävät ry:n ylläpitämältä lintutarhalta Hämeenkoskelta jo vuonna 2013.

Hämmästyttävää oli, että jutussa todettiin vain että kiljuhanhia ei Suomessa enää pesi, ja että hanhia on yritetty pelastaa tarhaamalla. Tarhaus ei ole kuulunut Suomessa kiljuhanhien suojeluun kohta pariinkymmeneen vuoteen. Pääosa kiljuhanhen suojelusta ei siis ole ollut tarhausta ja istutusta, kuten #muutos-lehteen kirjoittamassani jutussa kerroin.

Koska Lahden kiljuhanhi on tarhakarkulainen, se tulisi pyydystää pois luonnosta pikimmiten. Alla kerron miksi.

Kiljuhanhien tarhaus on osoittautunut ongelmalliseksi, ja siksi WWF:n kiljuhanhityöryhmä luopuikin kaikista kiljuhanhien tarhaus- ja istutusoperaatioista, vaikka työryhmän alkuvuosina kiljuhanhien tarhaus ja istutus olivat keskeisessä roolissa. Ruotsissa kiljuhanhien istutus oli alkanut jo aikaisemmin, ja ensimmäiset tarhalinnut saatiin Suomeen Hailuodon tarhalle Ruotsista vuonna 1986. Hailuodon lisäksi perustettiin toinen tarha Hämeenkoskelle muutama vuosi myöhemmin.

Tarhauksesta luovuttiin, kun kiljuhanhien perimää alettiin tarkemmin ymmärtää 1990-luvun lopussa. Oulun Yliopistossa työskennelleen FT Minna Ruokosen tutkimuksissa kävi ilmi, että istutuksissa käytettävät tarhalinnut eivät perimältään vastaa Pohjoismaista luonnonkantaa.

Ruokosen tutkimuksen päätavoite oli vertailla kiljuhanhien perimää lajin levinneisyysalueen eri osissa, jotta tiedettäisiin ovatko hanhet perimältään samanlaisia. Jos ne olisivat, Pohjolan kantaa voitaisiin huoletta täydentää vaikka Venäläisillä istukaslinnuilla.

Kävi ilmi, että Venäjällä pesivät itäiset sekä läntiset kiljuhanhet olivat sukupolvien saatossa eriytyneet toisistaan omiksi perimältään erilaisiksi kannoikseen. Lisäksi selvisi, että Pohjoismaiset kiljuhanhet poikkeavat Venäläisistä linnuista, ja muodostavat siten oman ainutlaatuisen pesimäkantansa.

Perimän monimuotoisuuden lisäksi tiedetään, että kaikki kolme kantaa muuttavat talvehtimaan eri alueille: itäiset kiljukkaat talvehtivat Kiinassa, Länsi-Venäjän linnut Lähi-idässä ja Pohjolan linnut pääasiassa Kreikassa. Näillä perusteilla kolmea kiljuhanhikantaa tulisi siis suojella omina erillisinä yksiköinään, Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton IUCN:n ohjeistuksen mukaisesti.

Ruokosen tutkimuksen yllättävin tulos oli kuitenkin se, että istutuksiin käytettävät tarhalinnut Hailuodossa, Hämeenkoskella ja Ruotsissa olivat risteytyneet tundrahanhen ja merihanhen kanssa. Tarhausta aloitettaessa kantalinnut olivat alkujaan peräisin eri lintutarhoilta Euroopasta, ja risteytymiset olivat tapahtuneet näillä tarhoilla. Koska risteymälintujen jälkeläiset eivät sovellu istutukseen, kiljuhanhityöryhmä päätti lopettaa tarhauksen ja istutukset vuonna 1998.

Kiljuhanhitarhoja oli Suomessa kaksi, Hailuodossa ja Hämeenkoskella. Hailuodon tarha lopetti toimintansa vuonna 2000, mutta Hämeenkosken tarha jatkaa toimintaansa edelleen. Hämeenkosken tarhaa ylläpitää Kiljuhanhen Ystävät ry, jonka tavoitteena on jatkaa kiljuhanhi-istutuksia Suomessa Ympäristöministeriön ja kiljuhanhen suojelusuunnitelman ohjeistuksen vastaisesti. Yhdistys onkin tehnyt laittomia istutuksia Suomeen, ja niistä on käyty jopa käräjöillä.

Kiljuhanhen Ystävät- yhdistys sai alkunsa, kun WWF:n työryhmä yhdessä Ympäristöministeriön kanssa lopetti kiljuhanhen istutukset. Pieni vähemmistö työryhmästä koki päätöksen vääräksi, eikä tuntunut ymmärtävän risteymälintujen aiheuttamaa uhkaa luonnonkannalle.

Jos villit linnut alkaisivat lisääntyä tarhalta peräisin olevien risteymälintujen kanssa, se saattaisi johtaa koko Pohjolan kannan rapautumiseen. Villit kiljuhanhet ja risteytyneet tarhalinnut toki ulkoapäin näytävät samanlaisilta, koska ensinnäkin tarhalintujen risteytyminen on tapahtunut monta sukupolvea sitten, ja toiseksi koska tundrahanhi ja kiljuhanhi ovat hyvin samannäköisiä. Tilannetta voisi vaikka verrata esimerkiksi metsojen risteytymiseen korpimetsojen, eli metson ja teeren risteymien kanssa, sillä erotuksella että korpimetsot ja metsot eroavat toisistaan paitsi perinnöllisesti, myös ulkonäöltänsä.

Kiljuhanhia ehdittiin istuttaa Suomeen yhteensä 143 yksilöä vuosina 1989-1997. Istutuksen onnistuivat kuitenkin huonosti, sillä pelottomat linnut joutuivat todennäköisesti petojen saaliiksi. Kaikkiaan istutetuista linnuista Lappiin palasi vain alle kymmenen lintua, eikä niistä muodostunut pysyvää kantaa.

Ruotsissa tilanne on nykyään kuitenkin toinen. Istutukset aloitettiin jo 1981, ja nykyään istukaskanta käsittää nelisenkymmentä pesivää paria. Alkuperäinen istutuskanta oli siis samaa alkuperää kuin Suomenkin istutuskanta tundrahanhi- ja merihanhiristeymineen, saatiinhan linnut Suomeen Ruotsista.

Vuonna 2010 Ruotsi aloitti uudet istutukset käyttäen villejä Länsi-Venäjältä peräisin olevia kiljuhanhia. Nuorien kiljuhanhien keinoemoina käytettiin kuitenkin valkoposkihanhia, jotka opettivat istukashanhille uuden turvallisemman muuttoreitin Länsi-Eurooppaan. Ruotsin linnut muuttavat Tanskan ja Saksan kautta talvehtimaan Hollantiin. Aiemmat kiljuhanhihavainnot Länsi-Euroopasta ovat satunnaisia, joten Ruotsin istukaslinnut ovat paitsi perimältään myös käyttäytymiseltään ihmisen tekemä luomus.

Tundrahanhi- ja merihanhiristeymien, sekä keinotekoisten muuttoreittien lisäksi Ruotsin istukaskannan ongelmaksi on muodostunut myös poikasten leimaantuminen valkoposkihanhiin. Leimautumisen johdosta kiljuhanhet ovat risteytyneet myös valkoposkien kanssa.

Toisin kuin kiljuhanhen ja tundrahanhen sukupolvia sitten tapahtuneet risteymät, valkoposki-kiljuhanhet eivät jää huomaamatta. Ruotsin lajihavaintojen tietokantaan, ArtPortaleniin on tallennettu 177 kuvaa kiljuhanhien ja valkoposkihanhien risteymistä, jotka näyttävät esimerkiksi tältä tai tältä.

Havaintoja valkoposki-kiljuhanhista on kertynyt muhkeat 881 kappaletta yli kahdestatuhannesta yksilöstä, tosin näistä osa todennäköisesti koskee samoja lintuja. Yhtä kaikki, valkoposkiristeymien määrät eivät ole vähäisiä. Ensimmäiset risteymät havaittiin jo vuonna 1991, tosin alkuvuosina havaintoja tehtiin vain muutamia. Käänne tapahtui vuonna 2004, jolloin risteymien määrä lähti jyrkkään nousuun. Viimeisen kymmenen vuoden aikana (2006-2015) risteymähavaintoja on tehty keskimäärin 75 kappaletta vuodessa. Tälle vuodelle niitä on kertynyt 39 kappaletta.

Näistä ongelmista huolimatta Ruotsi ja suomalainen Kiljuhanhen ystävät ry haluaa jatkaa kiljuhanhien istuttamista. Kun lajien suojelun resurssit ovat muutenkin vähäiset, on todella sääli, että osa työstä valuu hukkaan, ja epätoivossa tartutaan vieläpä keinoihin, jotka ovat kiljuhanhen suojelulle enemmän haitaksi.

Merisumu peittää auringon ja hiljentää hyönteiset

Zackenbergin tutkimusasema sijaitsee 74 leveysasteella, vajaa 300 kilometriä Norjan Nordkappia pohjoisempana.

Tutkimusasema perustettiin Zackenberg-joen varteen, reilu kilometri yläjuoksuun Youngin lahdelta. Youngin lahti on pitkä vuono, ja matkaa avomerelle kertyy kolmisenkymmentä kilometriä. Aseman paikka on mietitty tarkkaan, jotta se edustaisi olosuhteita sateisen rannikon ja kuivan mannerilmaston välimaastossa.

Aika-ajoin mereltä vuonoon vyöryy sankka sumu, joka peittää auringon ja viilentää ilman. Pölyttäjät ja muut hyönteiset lakkaavat lentämästä.

Sumun saapuminen vuonoon tallentui ajastetulle kuvasarjalle.

Monimuotoinen luonto vähentää stressiä

Kotiuduin Grönlannista viime viikon lopussa, viikkoa aikaisemmin kuin mikä alkuperäinen suunnitelma oli. Syy aikaiselle kotiinpaluulle oli yksinkertaisesti kesän loppuminen. Kukat olivat jo kukkineet ja siemenet kypsyivät hyvää vauhtia, normaaliaikataulusta edellä. Pölytystutkimuksen aika siis on auttamatta tältä kesältä ohi.

Kotiin palatessa takki on tyhjä. Kahden kuukauden rypistyksen aikana ei tarvinnut miettiä muuta kuin tehtävää työtä, ja samalla nauttia ympäröivästä luonnosta. En voinut eikä ollut tarvetta ostaa mitään, koska kauppoja ei ole. Ei kännykkäverkkoa, ei nettiä, ei sähköpostia, ei kotiavaimia. Eristäynyt tutkimusasema onkin kuin aikuisten kesäleiri, tai Vain elämää, jossa jokainen tosin laulelee omia laulujaan.

Maastotöiden onnistuminen sanelee ainakin seuraavan talven, joskus jopa seuraavien vuosien työn. Jos aineistoa ei kerry, tutkijan on keksittävä muuta tutkittavaa kuin mitä alunperin oli suunnitelmissa. Kesän saapuminen ja vaihtelevat sääolot vaikuttavat paljolti työn onnistumiseen, joten maastotöiden aikana ehtii halutessaan stressata monestakin asiasta. Koska sääoloihin tai kesän etenemiseen ei voi vaikuttaa, niiden sanelemaan aikatauluun on sopeuduttava. Työpäivät vain arkisin klo 8-16 välillä voi siis unohtaa. Silti ulkona luonnossa työskenteleminen on minulle juuri yksi tutkimustyön tärkeimmistä elementeistä, jota ilman minusta ei olisi tullut biologia.

Suuri syy stressistä toipumiseen taitaakin olla juuri siellä ulkona luonnossa. Jenni Poutanen kirjoitti hiljattain #muutos-blogissaan, että luonnossa oleskelu lisää hyvinvointia.

Törmäsin samanlaisiin tutkimustuloksiin, kun luennoin opiskelijoille ekosysteemipalveluista viime vuonna. Kasvava todistusaineisto näyttää, miten luonnolle ja erityisesti sen monimuotoisuudelle altistuminen vaikuttaa sekä fyysiseen että psyykkiseen terveyteemme, nyt ja tulevaisuudessa. Tässä muutama hyvä esimerkki.

Mielenterveysongelmat, kuten psykiatriset sairaudet, mielialan häiriöt, ja ahdistuneisuus ovat maailmanlaajuisesti yleisempiä kaupungissa kuin maaseudulla. Hollantilaistutkimus veti yhteen useita eri aineistoja Euroopasta, USAsta ja Kanadasta, ja myös Suomi oli tutkimuksessa mukana. Tutkimus vertaili myös mielenterveysongelmien yleisyyttä eri maissa, maaseudun ja kaupunkien välillä. Erot tuloksissa olivat suuria eri maiden ja eri tutkimusten välillä. Suomessa eroja maaseudun ja kaupungin välillä ei löytynyt, kun taas esim. USAssa ja Irlannissa mielenterveysongelmat olivat kaupungissa huomattavasti yleisempiä. Harvaan asutussa Suomessa on siis puolensa.

Toisen tutkimuksen mukaan lapsuuden kasvuympäristö vaikuttaa stressinsietokykyyn vielä aikuisenakin. Tässä tutkimuksessa mitattiin aktiivisuutta aivojen mantelitumakkeissa, jotka säätelevät tunnereaktioita. Koehenkilöiden piti vastata matemaattisiin tehtäviin tietyn ajan sisällä. Huolimatta siitä oliko tulos oikein, koehenkilölle kerrottiin aina, että hän vastasi väärin. Näin lisättiin henkilön kokemaan stressiä. Maaseudulla asuvat tai siellä lapsuutensa viettäneet stressasivat vääristä tuloksista vähiten.

Kolmas esimerkki tulee koto-Suomesta. Tari Haahtelan ja edesmenneen Ilkka Hanskin johtamassa tutkimuksessa etsittiin yhteyttä ympäröivän luonnon monimuotoisuuden sekä astman ja allergioiden välillä. Tutkimuksen kohteena olivat ½-20 vuotiaat suomalaiset ja virolaiset lapset ja nuoret, joilta tutkittiin astmojen ja allergioiden esiintymistä. Lisäksi näiden henkilöiden kotipaikka luokiteltiin sen mukaan, kuinka suuri osuus lähiympäristöstä on joko metsää tai maatalousmaata. Kun metsän ja maatalousmaan osuus lähiympäristössä lisääntyi, yli 6-vuotiailla havaittiin vähemmän atooppista ihottumaa. Eroja Suomen ja Viron välillä ei havaittu. Tämä tutkimus korostaa myös varhaislapsuuden kasvuympäristön vaikutusta vanhemmalla iällä. Allergioiden syntyä ehkäisevien tekijöiden tunnistaminen luonnonympäristöjen läheisyydessä on kuitenkin vaikeaa, sillä allergioihin vaikuttavat yhtäaikaa monet eri seikat, perintötekijöistä alkaen.

Yksi asia vaikuttaa kuitenkin harvinaisen selvältä: luonto on hyväksi sinulle ja lapsillesi. Siis ulos!

Sukaskärpäset ovat tundran tehokkaimpia pölyttäjiä

Hiljaisen kesäkuun jälkeen pölyttäjien aktiivisuus nousi Koillis-Grönlannissa huimasti heinäkuun puolessa välissä. On ollut mielenkiintoista nähdä miten eri lajien runsaus, ominaisuudet, kuten karvaisuus tai käyttäytyminen kukassa, ja kukan rakenne, vaikuttavat pölytyksen onnistumiseen.

Tämänhetkisten tulosten perusteella näyttää siltä, että ylivoimaisesti runsaimpia kukkavierailijoita ovat surviaissääsket ja useimmin vierailijan löytää lapinvuokon kukasta. Lapinvuokko onkin yhä suuremmassa osassa tulevissa tutkimuksissani, sillä erikoisen lisäntymisbiologiansa ansiosta se sopii erinomaisesti pölytysbiologian tutkimuskohteeksi.

Lapinvuokon kukkia vaikuttaa olevan kolmea päätyyppiä, joista osasta löytyy joko siitepölyä tuottavia heteitä tai siemeniksi kypsyviä emejä. Valtaosa kukista on kaksineuvoisia, eli niistä löytyy sekä heteet että emit. Yksi kasviyksilö kasvattaa vain samantyyppisiä kukkia, eli on käytännössä sukupuoleltaan koiras, naaras, tai molempia sukusoluja tuotava hermafrodiitti. Hedekukista löytyy surkastunut emi, joka ei kasvata siemeniä, ja emikukista heteitä, jotka jäävät kääpiökasvuisiksi ja eivät tuota elinkelpoista siitepölyä. Emikukkien tutkiminen siis tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden erotella hyönteisten kuljettama siitepöly kukan itsepölytyksestä, sillä näille kukille kulkeutuneen siitepölyn täytyy olla muista yksilöistä peräisin.

Olin myös lukenut aikaisemmista tutkimuksista, että lapinvuokon heteiden ja emien määrä voi vaihdella. Ilmeisesti ympäristön heikko laatu, kuten kuivuus, voi suosia hedekukkia, sillä siitepölyn tuottamiseen kuluu kasvilta vähemmin energiaa kuin siemenien kasvattamiseen. Minulle oli kuitenkin yllätys, että kukat todella muuntelevat ääripäästä toiseen. Hede- ja emikukkia vaikuttaa olevan noin neljäsosa kutakin, ja puolesta kukista löytyy molempia sukusoluja tuottavat rakenteet.

Vastaavanlaisia kaksikotisia kasveja ovat tundrapaju ja tunturikohokki. Nämä kolme lajia, hanhikkien lisäksi, vaikuttavatkin olevan hyönteisten eniten suosimia kukkia. Tähänastisten tulostemme perusteella näyttää siltä, että pölytyskuninkuuden tundralla vievät sukaskärpäset, jotka ovat ylivoimaisesti tehokkaimpia kukkavierailijoita. Tanhukärpäset ovat lähes yhtä tehokkaita, mutta eivät yhtä runsaita ja aktiivisia lentelemään kukasta toiseen.

Kimalaisvierailuja olemme havainneet vain yhden, joten sen perusteella on vaikea vetää johtopäätöksiä lajin pölytystehokkuudesta. Tämä havaittu yksilö pyrähti kukalle vain kuuden sekunnin ajaksi, ja pölytysteho jäi keskitasolle. Pienikokoiset, mutta erittäin runsaat vierailijat, kuten surviais- ja sienisääsket, vaikuttavat olevan kukan pölytyksen kannalta lähes merkityksettömiä. Yllättävää kyllä, siitepölyn syömiseen erikoistuneet kukkakärpäset jäävät pölytyksessä samalle tasolle hyttysten kanssa! Jos siis Lapin-vaelluksella sadattelet hyttysten runsautta, voit yrittää lohduttautua ajatuksella, että myös hyttyset ovat hyödyksi kasvien pölytykselle, eivätkä ainoastaan retkeilijän kiusa.

Sopulit ja lämmin kesä pitävät pedot ja tutkijat kiireisinä

Poikkeuksellisen aikainen ja nopeaan tahtiin edennyt kesä ei ole sallinut hengähdystaukoja työn ääreltä. Olen saanut pölytystutkimustiimiini kaivattua vahvistusta Skotlannista, kun kesä-heinäkuun vaihteessa kollegani Gavin Ballantyne, Graham Stone ja Helen Cunnold saapuivat Zackenbergiin.

Olemme keränneet aineistoa hyönteisten vierailuista eri kasveille, ja tallentaneet hyönteiset niiden kantaman siitepölyn dna-määritystä varten. Lisäksi olemme tutkineet kuinka paljon siitepölyä eri vierailijat tuovat mukanaan kukan emille. Hyönteis- ja siitepölyaineistojen lisäksi tutkimme kukkien runsauden muutoksia kesän aikana, sekä eri kukkien siitepöly- ja mesimääriä. Tämän kesän työ luo pohjan ensi kesän tutkimuksille, ja samalla olenkin hahmotellut suunnitelmia tulevaa varten.

Muutamana sade- ja sumupäivänä olemme saaneet kiinni kasvavaa määrää laboratoriotyötä ja aineiston syöttöä tietokoneelle. Tähän mennessä olemme kirjanneet yli 1500 vierailua kukille, keränneet pari tuhatta hyönteistä siitepölyn dna-määrityksiä varten sekä laskeneet lähes 60 000 kukkaa. Vaikka pitkät päivät alkavatkin pikkuhiljaa väsyttää, olen tietysti todella tyytyväinen ja helpottunut, että olemme saaneet kerättyä runsaasti aineistoa hyvien ilmojen ansiosta.

Jos hyvät ilmat ovat pitäneet pölyttäjätutkijat kiireisenä, niin sopulivuosi on tehnyt saman monille Zackenbergin pesimälajille. Itse sopuleihin törmää maastossa harvoin, mutta lumen alta paljastuneet lukuisat talvipesät ja papanakasat kertovat niiden runsaudesta. Sopulit ovat monien petojen, kuten tunturikihujen ja naalien pääasiallista ravintoa. Samalla kun petojen saalistuspaine keskittyy sopuleihin, lintujen munat ja poikaset selviävät paremmin.

Kesä onkin osoittautunut erinomaiseksi monelle pesijälle naalien ja kihujen lisäksi: pulmus- ja suosirrien pesien määrä sijoittuu ennätysvuosien joukkoon. Harvalukuisia haahkoja pesii alueella kaksi paria. Erikoisin havainto lienee suosirri, joka on pariutunut amerikkailaiseen lajistoon kuuluvan palsasirrin kanssa. Pesintä ei tosin tunnu sujuvan täysin mutkattomasti. Suosirrillä pesää huoltavat molemmat emot, kun taas palsasirrillä vain naaras. Siksi palsasirrinaaras ajaa toistuvasti hämmentyneen suosirrikoiraan pois pesältä, kun tämä yrittää kerta toisensa jälkeen osallistua munien hautomiseen. Poikasten pitäisi kuoriutua aivan näinä päivinä, ja odotamme jännitykselle miten niiden käy.

Sopulivuosi mahdollistaa myös tunturikihujen pyytämisen ja rengastamisen pesiltä. Renkaiden lisäksi kihuja on varustettu geopaikantimilla, joiden avulla pystytään selvittämään lintujen muuttoreittejä ja talvehtimisalueita. Edellinen sopulivuosi oli neljä vuotta sitten, ja samalle vuodelle osui myös ensimmäinen matkani Zackenbergin tutkimusasemalle. Pääsin avustamaan, kun tunturikihuja varustettiin geopaikantimilla. Koska tunturikihut talvehtivat pääasiassa valtamerillä kierrellen, niiden käyttämistä talvialueista on niukasti tietoa. Paikantimien avulla on selvinnyt, että kihut lentävät vuosittain jopa 40 000–50 000 km, ja matkat ulottuvat keskimäärin lähes 13 000 kilometrin päähän pesimäsijoilta.

Tunturikihut munivat kesä-heinäkuussa yleensä kolme munaa. Syysmuutto alkaa elokuun lopulla, jolloin linnut suuntaavat Atlantille, ja talvehtivat joulukuusta maaliskuulle Afrikan länsi- ja etelärannikolla. Kevätmuutolta linnut saapuvat takaisin Grönlantiin toukokuun lopulla, joten ne ovat jo paikalla vastaanottamassa kesäkuussa saapuvia hyönteistutkijoita.

Ilmastonmuutos voi ajaa kasvien kukinnan ja pölyttäjät erilleen

Viikko Zackenbergin tutkimusasemalla on kulunut kuin huomaamatta. Kun saavuin, alkukesän kasvien kukinta oli jo päässyt täyteen vauhtiin. Lumet olivat sulaneet lähes kokonaan tärkeimmältä tutkimusalueeltani, ja varhaisimman kukkijan, sinirikon, kukinnan huippu näytti olevan jo lopussa. Onneksi kukkivia kasveja vielä kuitenkin löytyi maastosta runsaasti. Ryhdyin kiireellä töihin, jotta ehtisin saada myös muut varhaiset lajit, sekä kukat että niiden pölyttäjät, mukaan tutkimukseeni.

Tutkin koko kasvien ja pölyttäjien yhteisöä, ja pyrin selvittämään mitkä hyönteiset pölyttävät eri kasveja, ja mitä mahdollisia seurauksia esimerkiksi ilmastonmuutoksella voisi olla kasvien ja pölyttäjien vuorovaikutuksille. Jotta voimme ennustaa mahdollisia tapahtuvia muutoksia, on tunnettava tarkasti koko yhteisön lajit ja niiden väliset suhteet.

Kasvien ja pölyttäjien yhteisörakennetta selvitän kahdella eri tavalla. Täällä Grönlannissa tarkkailen kasveilla vierailevia hyönteisiä ja kerään kaikki kukissa käyvät pölyttäjät talteen näyteputkiin. Näin selviää mitä hyönteisiä eri kasvien kukissa käy, ja kuinka usein. Sitten vien pölyttäjät täältä mukanani kotiin, missä hyönteiset syynätään tarkemmin. Kukassa vieraillessaan pölyttäjään tarttuu lajista riippuen enemmän tai vähemmän siitepölyä. Mitä useamman lajin kukissa pölyttäjä käy, sitä enemmän siitä löytyy eri kasvien siitepölyä. Tämä siitepöly toimii siis pölyttäjän lokikirjana sen menneistä kasvivierailuista.

Mutta kuinka eri kasvien siitepölyn voi tunnistaa? Siitepölyn lajimääritys sen ulkonäön perusteella on vaikeaa, sillä usein määritys jää suku- tai heimotasolle, koska morfologinen vaihtelu lajien välillä on vähäistä. Tämän ongelman ratkaisemiseen käytän apuna uutta tekniikkaa, kasvin DNA:han perustuvaa lajimääritystä, jonka avulla pääsen paljon tarkempaan lopputulokseen.

Vertailemalla Grönlannissa tekemiäni havaintoja kasvivierailuista hyönteisten mukanaan kantamaan siitepölyyn, voin arvioida kuinka todenmukaisen kuvan pelkkä pölytysvierailujen tarkkailu antaa kasvien ja pölyttäjien yhteisörakenteesta. Siis esimerkiksi siitä, onko tietyn kasvilajin pölytys riippuvainen vain yhdestä hyönteisryhmästä, vai käyttävätkö kaikki hyönteiset kaikkia tarjollaolevia kukkia. Suuri osa nykyisestä kasvi-pölyttäjäyhteisöjen tietämyksestä perustuu kasvivierailujen tarkkailuun, joten pölyttäjien siitepölyn tutkiminen voi tuoda paljon uutta tietoa kasvien ja pölyttäjien interaktioista.

Zackenbergista kerätyn pitkäaikaisaineiston perusteella näyttää siltä, että kasvien kukinta on aikaistunut ilmastonmuutoksen seurauksena, mutta pölyttäjät lentävät samoihin aikoihin kuin aika ennenkin. Tämä on huono juttu, sillä kasvien pölytyspalvelu voi heikentyä, jos kukinnan ollessa huipussaan pölyttäjiä ei vielä ole. Muutokset kasviyhteisöissä tapahtuvat kuitenkin äärimmäisen hitaasti ja niitä on vaikea havaita. Esimerkiksi lapinvuokko voi elää jopa 100 vuotiaaksi.

Monet hyönteiset tarjoavat kasveille ristipölytyksen, joka ylläpitää kasvien perinnöllistä monimuotoisuutta. Tämä monimuotoisuus antaa kasvilajeille paremmat mahdollisuudet sopeutua esimerkiksi ympäristön muutoksiin, kuten kuivuuden tai hallan sietoon, sekä uusiin tauteihin. Tietyt kasvilajit, kuten kaksikotiset tundrapaju ja tunturikohokki, ovat ristipölytyksestä täysin riippuvaisia, ja ilman sitä uusia siemeniä ei synny. Muilla lajeilla taas jatkuva itsepölytys johtaa populaation perinöllisen monimuotoisuuden kaventumiseen.

Aurinko paistaa nyt pohjoiselta taivaalta merkkinä siitä, että on aika mennä nukkumaan. Huomenna on taas uusi työntäyteinen päivä, kunhan ilma pysyy otollisena. Hyönteistutkija saa vapaapäivän vasta kylmänä tai sateisena päivänä, kun hyönteisetkin lepäävät.

Jääkarhujen uimamaisteri kauhoo 400 kilometriä hylkeiden perässä

Matkareittini Koillis-Grönlantiin kulkee Islannin kautta. Pakkaudumme Akureyrissä, Pohjois-Islannissa pikkukoneeseen, jossa kulkevat asemalle myös posti ja tuoreet ruokatarpeet. Lähtö viivästyy muutaman tunnin huonon sään takia.

Odotan malttamattomana pääsyä tutkimusasemalle Zackenbergiin, sillä olen kuullut, että kesäkuu on ollut hyvin lämmin ja lumet ovat sulaneet ennätysvauhtia. Pian lumen sulamisen jälkeen ensimmäiset kukat, kuten sinirikot, tundrapajut ja lapinvuokot avaavat nuppunsa. Tällöin myös hyönteiset ovat jo liikenteessä. Tuntuu, että minun pitäisi jo olla paikalla.

Lentomatka asemalle tarjoaa upeat maisemat Grönlannin rannikolla: lumisia vuoria joilta valuu alas jäätiköitä, ja turkoosinvärisiä vedenalaisia jäävuoria. Jääpeite on hyvin rikkonainen, kuin tilkkutäkki, jossa vuorottelevat avovesi, valkoinen kiintojää, rikkonainen ajojää ja erilevyiset railot. Välillä jää on kuin hienoa pitsiä, välillä taas suuret jäälautat pilkuttavat syvänsinisen meren.

Mietin voikohan jään iän kertoa sen ulkonäön perusteella. Juuri ennen lähtöä luin tutkimuksesta, jossa raportoitiin vanhan merijään vähentyneen Grönlannin ja Pohjois-Amerikan arktisilla alueilla. Vanhalla jäällä tarkoitetaan vuosia vanhaa jäätä, joka ei ole ehtinyt sulaa lyhyen arktisen kesän aikana, ennen kuin meri taas jäätyy uudelleen syksyllä. Ilmastonmuutoksen seurauksena enemmän ja enemmän arktisesta merijäästä sulaa joka kesä. Tästä vuodesta povataankin mittaushistorian ensimmäistä jäätöntä syksyä tälle merialueelle. Pian ei suomalaisia jäänmurtajia tarvita arktiksella, sillä öljynporaajat pääsevät sinne ilman apuakin. En voi olla ajattelematta näitä synkkiä ja pelottavia tulevaisuudennäkymiä. Sanonnan mukaan kauneus on katoavaista, mutta toivottavasti se ei päde tässä yhteydessä.

Laskeudumme Ittoqqortoormiitissa reilun parin tunnin lennon jälkeen tankkaamaan koneen, jotta polttoaine riittäisi myös paluulennolle. Maisemat loppumatkalla ovat ihmeen talviset, vaikka Zackenbergiin on tullut kesä.

Koneen saapuminen on pieni sosiaalinen tapahtuma. Osa ihmisistä lähtee kotiin ja uusia saapuu tilalle. Vaihdetaan kuulumiset ja tervehditään vanhoja ja uusia tuttuja. Loppuilta kuluu tavaroiden purkamisessa ja välttämättömässä turvallisuuskoulutuksessa. Koulutus on kaikille sama, vaikka olisi käynyt asemalla monta kertaa.

Opettelemme videolta tulkitsemaan jääkarhujen käyttäytymistä. Utelias karhu nuuskii ilmaa, nousee takajaloilleen ja voi kiertää tuulen alapuolelle saadakseen hajun vastaantulijasta. Näille karhuille huudellaan, ja kerrotaan että ollaan ihmisiksi. Jos karhu tuntee olonsa uhatuksi, vaikka pienten pentujen takia, se heiluttelee päätään ja voi tehdä lyhyitä valehyökkäyksiä. Tässä tilanteessa poistutaan paikalta rauhallisesti ja aikailematta, karhua silmällä pitäen. Vain harvoin jääkarhu on siis vaarallinen ihmiselle, usein vain utelias tai yllätettynä pelokas. Vaarallisimmillaan karhu on nälkiintyneenä, jolloin se näkee ihmisenkin pelastuksena nälkäkuolemalta. Tällöin karhu jolkottaa määrätietoisesti kohti, pää alhaalla, katse saaliiseen nauliutuneena, suu auki ja korvat höröllään.

Näiden kohtaamisten varalta harjoittelemme ampumista ja kannamme maastossa mukana starttipistoolia ja kivääriä. Tehokkain keino on kuitenkin tarkkailla ympäristöä ja pysyä valppaana, ja poistua ajoissa tieltä tai tehdä itsensä näkyväksi karhulle. Useimmiten onneksi karhu pakenee ihmistä, joko hajun tai starttipistoolin kovan pamauksen seurauksena.

Minä en ole jääkarhua ikinä nähnyt, vaikka tämä on kolmas reissuni Grönlantiin. Kohtaamiset karhujen kanssa ovat kuitenkin lisääntyneet hupenevan merijään seurauksena. Yleensä karhut viettävät aikansa jäällä, hylkeitä saalistaen, ja ovat luonnostaan sopeutuneet tankkaamaan keväällä ruokaa vähäjäisiä ja laihoja kesäkuukausia varten. Jääkarhut ovat ennenkaikkea merinisäkkäitä, toisin kuin muut karhut. Tuoreen kanadalaistutkimuksen mukaan ne voivat uida huimia matkoja tavoittaakseen ahtojäät. Vuosina 2007–2012 gps-pannoilla varustetut karhut olivat uineet keskimäärin jopa 92 kilometriä, ja käyttivät tähän reilut kolme päivää. Ennätysuimari oli kauhonut yli 400 kilometriä vain yhdeksässä päivässä. Hurja matka! Toivottavasti perillä tämä karhu palkittiin lihavilla hyljevesillä.

Kiljuhanhen paluu?

Tämä kevät on jatkanut kiljuhanhien viimeaikaista voittokulkua. WWF:n kiljuhanhityöryhmä havaitsi Perämeren levähdysalueella Siikajoella kevätmuuton aikana suurimman määrän kiljuhanhia 50 vuoteen, kun tarkkailijat ynnäsivät yhteensä 105 yksilön pysähtyneen alueella. Ennätyksiä on rikottu myös talvehtimisalueille Kreikassa, sekä levähdysalueilla Unkarissa ja Norjassa.

Tämä oli 32.  kevät kun kiljuhanhien muuttoa tarkkailtiin Perämerellä. WWF:n kiljuhanhityöryhmän tarkkailijat aloittivat työnsä Perämerellä ennen vappua, ja viimeiset hanhet havaittiin 14. toukokuuta.

Tarkkailuhistorin pohjalukemat laskettiin nekin varsin äskettäin, vuonna 2004. Tällöin Perämerellä havaittiin vaivaiset 6 kiljuhanhea. Tuolloin lajin tulevaisuus näytti synkältä, vaikka tiedossa oli, että kaikki hanhet eivät välttämättä pysähdy Perämerellä joka vuosi. Tuntuu kuitenkin lähes ihmeeltä että hanhet ovat runsastuneet näin nopeasti.

Nyt kiljukkaat ovat siirtyneet pesimäalueille tunturiin.

Toukokuu oli ennätyslämmin Pohjois-Norjassa, kolmanneksi lämpimin sitten vuoden 1900. Lumet sulivat nopeasti Suomenkin puolella. Metsähallituksen Petri Piisilä tarkkaili kiljuhanhia Tenojokivarressa toukokuun alkupuoliskon, ja hän raportoi lumien pääosin sulaneen tunturista jo toukokuun ensimmäisellä viikolla. Petri havaitsi neljä kiljuhanhea vain yhtenä päivänä. Enemmistö nähdyistä hanhista oli metsähanhia. Hän kertoi hanhien lentäneen päiväksi tunturiin pesimäpaikkoja tarkastamaan, ja palanneen jokivarren pelloille ruokailemaan ja yöpymään. Toisaalta tällä viikolla Lapissa koettiin takatalvi, joka on huono juttu monien lintujen pesinnöille. Mitenköhän kiljuhanhien pesinnöille on käynyt?

Työryhmämme tekee yhteistyötä norjalaisten kanssa, ja kiljuhanhien pesimäalueita tarkkaillaan rajan molemmin puolin. Linnut kun eivät valtioiden rajoista piittaa. Norjassa tärkein pesimäalue on aktiivisessa seurannassa. Suomen puolelta tunnetaan kuitenkin vain vanhat pesimäalueet 90-luvulta. Vapaaehtoiset ja Suomen ympäristökeskuksen kartoittajat inventoivat näitä vanhoja pesimäalueita juuri näinä päivinä. Viimeisestä pesinnästä on 20 vuotta, mutta todennäköistä on, että hanhet palaavat juuri näille samoille alueille. Jos kiljuhanhet runsastuvat edelleen, paluu tuntuu olevan vain ajan kysymys. Jännittävää.

Löytyyköhän kiljukkaiden pesintä Suomesta jo tänä kesänä?

Monimuotoinen lajisto takaa parhaan pölytyksen

Työkaverini Gavin Ballantyne rypistää otsaansa ja näyttää kärsivältä. Hän tutkii luupilla onko orapihlajan kukan emillä siitepölyä. Pitkän irvistelyn jälkeen hän löytää viitisen hiukkasta. Pomoni Graham Stone ottaa hänestä kuvan ja naljailee, että aikoo tehdä kuvagallerian irvistyksistämme kesän aikana.

Teemme viimeisiä valmisteluja kesän maastotöitä varten. Nyt olemme testaamassa häkkejä, joiden tarkoitus on estää pölyttäjien pääsy kukalle. Häkki asetetaan kukan ympärille sen vielä ollessa nupulla, ja poistetaan kukan auettua. Sitten odotetaan, että hyönteinen laskeutuu kukalle hakemaan mettä tai siitepölyä. Vierailun päätteeksi tutkitaan kuinka paljon siitepölyä päätyi kukan emille, ja kerätään hyönteinen talteen lajimääritystä varten.

Onneksi emin siitepölyä ei tarvitse tutkia kuitenkaan pelkän luupin avulla. Hyönteisen vierailun jälkeen tuputtelemme siitepölyn emiltä fuksiinilla värjättyyn liivategeeliin, jonka jälkeen geeli siitepölyhiukkasineen sulatetaan mikroskoopin aluslasille. Mikroskoopilla määritämme ja laskemme kuinka paljon saman lajin siitepölyä emiltä löytyy. Tehokkaimmat pölyttäjät siirtävät eniten siitepölyä kukasta toiseen.

Pölyttäjähyönteisen tehokkuuden mittareina käytetään myös siitepölylastia, joka kulkee pölyttäjän mukana, sekä sitä, kuinka tiuhaan hyönteinen vierailee kukilla. Runsaasti siitepölyä kantavan pölyttäjän kokonaistulos jää heikoksi, jos se käy kukilla harvoin.

Pölyttäjien tehokkuutta ei kuitenkaan tule arvottaa heppoisin perustein, sillä lajien runsaudet vaihtelevat vuodesta toiseen, ja eri lajit ovat tärkeitä pölyttäjiä eri kasveille. Lämpimänä kesänä tehokkaasti pölyttävät lajit voivat hyytyä viileänä kesänä, jolloin muut lajit pörräävät paremmin.

Tämä tunnetaan ns. vakuutus-hypoteesina, jonka mukaan ekosysteemipalveluiden, kuten pölytyksen, jatkuminen turvataan parhaiten pyrkimällä suojelemaan monimuotoinen lajisto. Näin yksittäisten lajien luonnolliset kannanvaihtelut eivät vaikuta pölytyksen onnistumiseen.

Hyvän pölyttäjän ominaisuuksiin kuuluu myös karvaisuus, koska siitepöly tarttuu karvoihin hanakasti. Mikroskooppikuvat mehiläisten ja kimalaisten karvoista paljastavat, että karvoissa on sukasia, joihin siitepöly tarttuu. Vastaavasti joidenkin kasvien, kuten voikukan, siitepölyhiukkanen on piikikäs, mikä edesauttaa hiukkasen takertumista pölyttäjän matkaan.

Eri kasvien siitepölyssä on melkoista vaihtelua, ja siitepölyn pystyykin usein määrittämään sen ulkonäön ja koon perusteella. Kaikilla ryhmilla määritys ei kuitenkaan onnistu kuin suku- tai heimotasolle, joten joudun valitsemaan tutkittavat kasvilajit siitepölyn määrityksen asettamissa puitteissa.

Kukkahäkkien testaus alkaa olla purkissa, ja olemme tyytyväisiä niiden toimivuuteen. Kun matkustaa Grönlantiin asti tutkimusretkelle, kaikki välineet pitää testata etukäteen, sillä lähimmät kaupat löytyvät Islannista. Vertailemme kokemuksia parhaista minigrip-pusseista, joita käytämme näytteiden kuljettamiseen. Pitkän päivän jälkeen ei tee mieli keräillä pitkin tannerta levinneitä arvokkaita näyteputkia!

Grönlanti on luonnon oma laboratorio

Suomen Luonto 4/2016 kertoi hyönteispölytteisten kasvien vähentyneestä sadosta tehoviljellyillä alueilla. Samalla lehti paljasti, että syyksi epäillään hyönteismyrkkynä käytettyjä neonikotinoideja. Uutinen oli jatkoa monille jutuille, joissa on kerrottu pölyttäjähyönteisten, erityisesti vähentyneiden tarhamehiläisten ongelmista.

Miten meidän käy, jos mehiläiset katoavat? Pölytetäänkö Euroopassakin pian kasveja pensselillä ihmisvoimin?

Jotta voisimme turvata pölytyksen, on tiedettävä mitkä lajiryhmät ovat merkittävimpiä: mitkä lajit ovat tärkeitä pölyttäjiä millekin kasvilajeille, ja kuinka monilla eri kasveilla pölyttäjät vierailevat. Kysymys on melko yksinkertainen, mutta vastauksen saamiseksi on tutkittava koko joukkoa erilaisia hyönteisiä kimalaisista kärpäsiin. Tähän kysymykseen tutkimukseni etsii vastausta.

Teen pölyttäjätutkimusta Koillis-Grönlannin kansallispuistossa, Zackenbergin laaksossa sijaitsevalla tutkimusasemalla. Tuskin voisin päästä kauemmaksi rehevästä maalaismaisemasta. Kertoessani ihmisille tutkimuksesta kaikki ovat poikkeuksetta yllättyneet, että Grönlannista löytyy kasveja ja hyönteisiä. Lajeja onkin yllättävän paljon: hyönteispölytteisiä putkilokasveja lähes sata ja eri hyönteislajeja parisen sataa.

Kasvillisuus muistuttaa Lapin tunturipaljakkaa: se on matalaa, maanmyötäistä varvikkoa ja tyynymäisiä rikkokasvustoa. Puita ja pensaita ei ole, harvat suuremmat kasvit kuten tunturiarnikit, eskimoleinikit ja islannintunturiunikot kurkottavat 20 sentin korkeuteen maanpinnasta. Kasvilajistokin on osittain samaa kuin Lapissa, muun muassa rikkoja, kynsimöitä, hanhikkeja ja kuusioita.

Hyönteislajistossa on myös omat erityispiirtensä: valtaosa pölyttäjistä on kärpäsiä, kimalaislajeja on vain kaksi, ja mehiläisiä ei tavata ollenkaan.

Pääsyy työskennellä Grönlannissa on lajiköyhyys – kun halutaan tutkia tarkasti kokonaisia kasvi–pölyttäjäyhteisöjä, työ on helpompaa, kun lajimäärä on pienempi. Saamme siis tarkempia ja luotettavampia tuloksia kohtuullisella näytemäärällä. Lajiköyhä ympäristö on ikäänkuin luonnon oma laboratorio, josta saatuja tuloksia voidaan soveltaa ja testata lajirikkaammilla alueilla. Voimme arvioida, miten eri hyönteislajien häviäminen voisi vaikuttaa kasvien pölytykseen ja lisääntymiseen.

Kirjoitan blogiani kesän aikana Grönlannista, jossa vietän kaksi kuukautta.

Toinen pääteema, jota blogini sivuaa, on pitkäaikainen harrastukseni kiljuhanhien parissa. Tästä aiheesta kirjoitan #muutos-verkkolehteen myös pitkän aikakauslehtijutun, joka ilmestyy syyskuun lopulla.